Taantuman vallassa

Nyt se sitten alkaa näkyä meilläkin. Määräaikaiset jännittävät jatkon puolesta ja ensi vuoden budjetteja leikataan kaiken tekemisen osalta. Taantuman aikana töissä on näillä näkymin tylsää ja rutiininomaista kun mitään kivaa ja uutta ei saa tehdä kun ei ole rahaa. Toisaalta leveiden kulutusjuhlien jälkeen voi olla ihan fiksuakin tarkistaa, että mihin kaikkeen sitä rahaa oikein syydetäänkään meidänkin firmassa. Kun on vakituisella pestillä, niin ei nyt tarvitse kuitenkaan pelätä oman jakkaransa puolesta. Mutta yleisesti tilanne näyttää vähän synkältä. Ja vaihtaakin pitäisi duunia, vaikka nyt tuntuu vähän nihkeältä ajalta. Olen vaan ollut paikoillani jo liian pitkään. Olo on vähän odottava edelleen..

Työmatkalla oli sentään kivaa ja ihan hyödyllistäkin. Ehkä ensi vuonna ei sitten enää matkustellakaan. Vähän laimea olo palata töihin.

Matkalla loppuviikon

Hip hei. Pääsen työreissuun ihan peräti pois maasta to-pe ja jään sitten viettämään vielä viikonloppua omaan laskuun. Ihan piristävää saada jotain kv-aspektia munkin elämään. :)

Palataan siis ensi viikolla!

Toimijoista ja Pohtijoista

Siskoni puhui joskus jonkun psykan kurssin jälkeen siitä, että karkeasti jaoteltuna ihmiset voi yleensä jakaa kahteen ryhmään tekijöihin/toimijoihin ja ajattelijoihin/pohtijoihin. (Siskoni on alan ihminen, eli teorialla oli kyllä joku totuuspohja psykologiassa, en vaan enää muista mistä se tulee.) Ero ei ole niinkään älyllisissä lahjoissa vaan luonteenominaisuus, taipumus painottaa jompaa kumpaa puolta enemmän. Eli Pohtija voi olla monissa asioissa varsin aktiivinen ja Toimija hyvin älykäs, mutta silti ero näkyy tavassa nähdä maailma ja sitä kautta myös esim. ihmissuhteissa. Siskoni soitti minulle ja ilmoitti heti tajunneensa, että hän on Toimija ja minä olen Pohtija. Mikä pitää varsin hyvin paikkaansa. Siitä huolimatta, että siskoni on luonteeltaan rauhallinen ja minä olen aika kärsimätön. Jotain kuitenkin kuvastanee se, että minä makasin sohvalla 5 vuotta ja 3 kuukautta ja sisko kävi parin vuoden ajan epämääräisen epäsäännöllisessä terapiassa, jota lähinnä inhosi. Perhe on kaiketi ollut hänen tapansa käsitellä hankalia asioita. On ihana mies ja on lapset ja sitä kautta merkitystä elämässä. Puuhaa riittää, joten ei ehdi niin paljon miettiäkään.

Toki on ihmisiä, jotka ovat vielä paljon enemmän pohtijoita kuin minä. Mutta jotenkin mulle on kovin tärkeää, että minulla on luppoaikaa, jolloin voin olla rauhassa omissa ajatuksissani, että minulla on aikaa funtsia asioita ja haaveilla niistä. Jos on liian kiire, ahdistun ja minusta tulee ärtyisä. Koen jotenkin, että kadotan yhteyden itseeni. Jos aikaa on liikaa, sekin kyllä ahdistaa. Mutta minulla ei tulisi mielenkään viikonloppuaamuna pompata ylös sängystä ja ruveta heti toimimaan. Päinvastoin voin nuhjuta vuoteessa sanomalehden, aamupalan ja omien ajatusteni kanssa helposti 3 tuntia, ilman, että edes tiedostan käyttäneeni niin paljon aikaa. Jos en voi joko lauantaina tai sunnuntaina viettää nuhjuiluaamua, minua harmittaa, enkä koe levänneeni ihan riittävästi. Matkat ja reissut ovat sitten erikseen, mutta periaatteessa tarvitsen säännölliset lorvailuhetkeni voidakseni hyvin.

Miten sitten suhteet muihin? Ystäväpiiristäni löytyy vahvasti molempia, mutta syvällisimmät ihmissuhteet olen rakantentanut muihin Pohtijoihin. Toisaalta nautin myös siitä, että voi tehdä yhdessä asioita ja minun ei tarvitse olla liikaa "Toimijan" roolissa vaan myös toinen keksii oma-aloitteisesti tekemistä. Jos kaksi Pohtijaa viettää aikaa paljon yhdessä, voi syntyä todella syvällinen ja läheinen suhde. Toisaalta kaikki voi olla välillä vähän raskasta, varsinkin jos Pohtija-luonne yhdistyy voimakkaammin melankolisuuteen. Hyvin vahvasti Toiminnallisen ihmisen kanssa taas ei välttämättä pääse koskaan niin syvälle, mutta elämä voi olla usein varsin hauskaa. Toisaalta pahimmillaan se voi olla hyvinkin pinnallista, mistä kaikki eivät tietenkään kärsi. Nyt olen miettinyt tätä asiaa myös miessuhteissa, mutten oikein osaa sanoa, mikä olisi optimaalisin ratkaisu. Ei kai sellaista olekaan, pitää vain mennä suhteeseen ja katsoa, toimiiko se.

Rehellisyys suhteissa

Mietin tässä hieman edelleen keskusteluani Työkaverimiehen kanssa ja siis riitaa, joka meillä oli aiemmin. Olen ollut Työkaverimiehen suhteen varsin avoin, koska olemme tutustuneet niin puhtaasti kavereina. Olen puhunut jonkun verran Äidistä, olen puhunut terapiasta ja olen puhunut eksästä. Ja olen puhunut jonkin verran muistakin aiemmista suhteista. Jotenkin siitäkin sain silloin aikaan ahdistuksen. Periaatteessa millään vanhoilla suhteilla ei pitäisi olla merkitystä. Mutta mua jotenkin ahdisti Työkaverimiehen perusromanttinen käsitys minusta, joka oli jotenkin niin kovin jalo ja kovin hyveellinen ja kovin romanttinen. En voi sille mitään, että minulle miehen ulkonäkö on edelleen tärkeä asia, ei pelkkä sisäinen kauneus. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa se petetty osapuoli kerran, olen ollut myös se kolmas osapuoli, joka sotkeentuu varattuun mieheen. Ja en ole edes mitenkään katunut sitä. Enkä oikeastaan mitään muutakaan. Ja Työkaverimies niin kovasti halusi nähdä minut sellaisena romanttisena prinsessana, millaista hän itse hakee. Ehkä kolhittuna prinsessana, muttei ainakaan minään kolmantena naisena tai seikkailunhaluisena feministinä, joka on halunnut myös elämyksiä.

Kun aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa, kuinka paljon voi ja kannattaa kertoa? Periaatteessa menneiden suhteiden pohdinta on ihan turhaa. Periaatteessa menneistä puhuminen on ihan turhaa ja en ole koskaan suuremmin kysellyt toiselta osapuolelta, koska se ei ole minusta mitenkään olennaista. Mutta entä sitten kun toinen osapuoli haluaa nähdä sinut ihmisenä, jota et ole? Entä sitten kun olet vuosia kamppaillut sen kanssa, ettet olisi niin herkkä ja avuton ja sitten kun et enää ole, niin pitäisikin taas olla. Ja kun tavallaan haluaisi vain rakastua ja olla onnellinen. En silti missään nimessä halua edustaa jotain vanhanaikaista maailmankuvaa, jossa nainen saisi harrastaa seksiä vain rakastuessaan ja silloinkin korkeintaan muutaman kumppanin kanssa. Ja en halua nähdä itseäni minään uhrina. Se etten ole löytänyt sitä oikeaa, muuttanut rivitaloon ja hankkinut lapsia, on ollut myös ihan oma valinta. Jos painottaa suhteissaan sitä, että mies on vetävä, mielenkiintoinen ja jännittävä, niin sitten ei luultavasti etsi ensisijassa kunnollista perheenisää.

Toki mun on ollut helpompi leijua kevyissä pikkusuhteissa silloin tällöin, kun hypätä isoon ja merkittävään juttuun, koska se on paljon turvallisempaa. Rakkaus on vaarallista, kevyt flirttailu ja hetken huuma yleensä ei. Muttei se silti tarkoita sitä, että mun pitäisi jotenkin kauhistella sitä. Tai salata sitä. Kai mies saa edelleen helpommin olla villi ja vapaa, mutta naisessa se herättää jotain outoa pelkoa. Kyllähän seikkailleista miehistä halutaan edelleen tehdä kunnollisia perheenisiä. Mutta seikkaillut nainen on jotenkin epäilyttävä.

Urheilua ja keveyttä vai kulttuuria ja angstia?

Hieman typerähköllä otsikolla kiteytin ajatukseni kahdesta miehestä, joita olen pohtinut. En tiedä miesten ajatuksista tarkemmin, mutten tiedä kyllä omista tunteistanikaan. Olin eilen Hyvännäköisen miehen kanssa työpaikkailtamissa, tai alkuun oli siis virallinen osuus ja iltamat sen jälkeen. Olin ainut nainen koko tilaisuudessa noin kymmenen miehen kanssa, joista yksi on siis Hyvännäköinen mies. Hassua kutsua häntä tuolla nimellä, koska ei hän varmaan kaikkien mielestä ole mitenkään erityisen hyvännäköinen. Ei siis mikään mallipoika, mutta pitkä, raamikas, miehekäs, ihan itsevarma ja sellainen sopivan rento tyyli. Vähän sellainen surffipoika, vaikkei olekaan surffari. Ja siis mua alle vuoden vanhempi. Harvinaista mulle kiinnostua jostain NIIN nuoresta miehestä. ;)

Oli kivaa, puhuttiin tosi paljon ja käveltiin osan matkaa kahdestaan kotiin. Asuu samalla suunnalla. Ei mitään älytöntä flirttiä, mutta pikemminkin uppouduttiin keskustelemaan kahdestaan ainakin pariksi tunniksi. Kai? Hyvännäköisessä miehessä mua viehättää sen iloisuus, positiivisuus, hyvä itsetunto, habitus ja kemia, mitä selvästi on. En tiedä, onko meillä oikeasti NIIN paljon mitään yhteistä. Mutta ainakin vaikuttaa aktiiviselta ja ihan fiksulta. Voi olla "liiankin kevyt", liiankin menevä vakavaan suhteeseen ja liiankin täynnä omia juttujaan. Mutta sen tietää, jos tutustuu paremmin. Mutta hauskaa tässä on, että mä en hae nyt mitään "ahdistuskeskittymää", joihin olen ennen tuntenut vetoa. Täällä keskusteltiin paljon aiemmin siitä, voiko seurustella ihmisen kanssa, joka ei ole käynyt terapiaa. Mietin itsekin, että siitä olisi hyötyä, muttei voi olla mikään kriteeri. No nyt mulla on ehkä sellainen vaihe, että haluan nimenomaan jonkun , joka EI ole käynyt terapiassa. Ehkä tää on vastareaktio kaikelle analysoinnille.

Työpaikkamiehelle laitoin viestiä, mutten saanut vastausta, koska viestini oli vähän sellainen "on ollut vähän kummallinen olo, ja en oikein tiedä, mitä ajattelen." Ymmärrän, että siihen on vaikea vastata mitään, mutta olisi silti KOHTELIASTA vasta edes jotain. Mutta Työpaikkamies on vähän angstinen tapaus ja niin kovin pohdiskeleva ja aika idealistinen rakkauden suhteen. Ja nyt mulla on selvästi vähän pirskahtelevampi vaihe. Ja samalla tunnen jonkinlaista syyllisyyttä Työpaikkamiehestä, lähinnä siitä, että haluan jotain muuta. Pidän hänestä paljon, hän on kiva ja fiksu ja meillä oli tosi hauskaa. Ja on paljon yhteistä ja samoja kiinnostuksen kohteita. Eikö se muka riitä? Mutta en nyt jaksaisi olla niin kovin vakava ja tosissani heti. Marraskuu on muutenkin synkkää.

Ärsyttää

Vaikka olen monessa suhteessa aika rento, loukkaannun aika helposti, jos ihmiset eivät pidä kiinni sovituista asioista ja tapaamisista. Minusta on siis ihan ok perua sovittuja asioita, jos siihen on joku syy tai jos sen tekee hyvissä ajoin. Mutta sellainen "sovitaan jotain, mutta sitten kadotaan" on mielestäni hurjan ärsyttävää. Toki jotain voidaan sopia alustavasti ja sitä ei tarvitse pitää kiveen kirjoitettuna. Mutta silti sellainen "voisi nähdä maanantaina tai tiistaina" ehdotus pitää mielestäni sisällään sen, että ainakin asiaan palataan. Tai puheluun vastataan. Tai laitetaan edes jotain viestiä. Mutta kun ei. Ehkä olen jotenkin neuroottinen, mutta mielestäni kyse on hyvästä käytöksestä ja toisen ihmisen huomioimisesta.

Kyseessä on siis mies, ja entinen Hengailupoikani. Ja kun tämä ei tosiaan ole mikään ensimmäinen kerta. Ja silti pitäisi olla edelleen ystäviä ja niin päin pois. Kaikki alkoi siis siitä, että hän itse ehdotti tapaamista kun tulee parin viikon päästä Helsinkiin (asuu nyt kauempana). No hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin sunnuntai-iltapäivänä - isänpäivänä siis - joskus kolmen aikoihin ja ehdotti, että menisimme syömään. Olin kuitenkin viettämässä isänpäivää perheen kanssa, joten en lähtenyt, mutta sovimme, että voisimme ehkä nähdä vielä myöhemmin illalla. Illalla hän oli kuitenkin väsynyt ja laiska lähtemään sateeseen, joten siirsimme suosiolla päivää maanantaihin tai tiistaihin, koska hän on vielä kaupungissa koko viikon. Sen jälkeen hän onkin sitten kadonnut kuin p.. saharaan eikä vastannut esim. puhelimeen, kun koitin TÄNÄÄN tiistaina soittaa ja kysyä, nähdäänkö vaikka töiden jälkeen. Vaikken ole enää mitenkään romanttisesti suuntautunut enkä ihastunut, niin mielestäni käytös on silti hieman ärsyttävää ja itsekästä. Jos hänellä on niin kiire, niin eihän hänen ole mikään pakko minua nähdä. Viimeksi olemme nähneet heinäkuussa, joten mistään suhteesta ei ole kyse. Kaipa vain ottaa päähän se, että kaverina oleminen on jotenkin niin kovin hankalaa, ja silti sitä pitäisi yrittää. Ja kun käytös on niin kovin tyypillistä hänelle ja niin kovin miesmäistä.. Nyt seuraa hieman vastakkaisen sukupuolen panettelua, älä lue, jos et kestä.

Miehet kun niin kovin helposti inhoaa kaikkea sopimista ja organisointia ja sitä, että pitäisi luvata jotain jollekin. Kun olisi vaan niin paljon kivempi tehdä aina niin kun musta olisi kivaa ja kun mua nyt huvittaisi. Ja mies ihan vilpittömästi hämmästyy, kun maailma ja naiset eivät pyörikään itsestäänselvästi hänen napansa ympärillä. Kun naisella voi vaikka olla ihan omia suunnitelmia ja muuta ohjelmaa. Kristus.

No ainoa tapahan on joko venyä (huono ratkaisu itselle) tai sitten jättää koko juttu täysin miehen päänvaivaksi (ei mitään uusia ehdotuksia, mies järjestää ajan, jos haluaa sen järjestää) ja olla vastaamatta puhelimeen, jos mies erehtyy soittamaan esim. vonkaussoittoja öiseen aikaan. Toimii hyvin myös ex-miehille, vaikkei suhde olisi enää edes fyysinen. Ja siis se, että suhde ei ole ollut fyysinen enää moneen vuoteen ei edelleenkään estä sitä, etteikö jonain kirkkaana yönä mies voisi herätä siihen, että nyt on "mahtava hetki soittaa vonkaussoitto" ja olla vilpittömän hämmästynyt kun ei saakaan heti seksiä.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä erää. :)

Suhtautuminen suruun

Facebook on pelottavan tehokas viestinvälittäjä ja jollain tavalla myös hyvin raadollinen. Luin tänään töihin tultuani, että tuttuni 20+ sisko oli kuollut viime viikolla äkilliseen aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä vaan hän oli kuollut välittömästi. Samalla kun tunsin empatiaa, surua ja järkytystä tuttuni puolesta, oli jostain syystä pakko katsoa myös viime kesän valokuvat, joita tuttuni oli postannut siskostaan aurinkoisena, kauniina, hyvin nuorena. Vaikken tuntenut siskoa henkilökohtaisesti kuoleman koko raadollisuus välittyy heti lukijalle valokuvien ja suruviestien kautta. Kuka tahansa ventovieras voi nähdä, kuinka nuoresta ja onnellisen näköisestä ihmisestä oli kyse. Kuinka epäreilu kuolema. Ja samalla pitäisi osata sanoa jotain toiselle. Kirjoittaa surunvalitteluviesti, vaikka asia on niin järkyttävä, että siihen on lähes mahdotonta kommentoida mitään. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi.

Miksi kuolemaan on niin vaikea suhtautua, vaikka on itse kokenut saman? Miksi minäkään en osaa sanoa mitään? Ehkä se on tavallaan hyväkin, ettei kuolemaan totu. Ei osaa ottaa sitä tyynesti ja asiallisesti. Ehkä viesti läheisen kuolemasta koskettaa vielä enemmän niitä, jotka ovat sen kokeneet ja tietävät, mitä toinen käy paraikaa läpi. Tietää, että surun määrä on niin musertava, etteivät mitkään sanat riitä lohduttamaan sillä hetkellä. En tiedä. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat osanneet sanoa jotain hienoa ja koskettavaa.

Kun kuulin Kauhajoen kouluammunnoista, olin järkyttynyt. Joku tuttuni kommentoi, ettei enää jaksanut surra niin paljon kuin Jokelan kohdalla, koska asia tuntui jotenkin arkisemmalta. Kun se oli jo kertaalleen koettu, toinen kerta tuntui laimeammalta. Tuttuni ei ole koskaan menettänyt ketään. Hän ei tiedä, miltä se tuntuu. Toki minuakin Kauhajoki järkytti vähemmän. Ei tarvinnut enää säikähtää siitä, että Suomessa voi ylipäänsä tapahtua jotain niin pahaa. Kyllä voi, se oli jo osoitettu. Mutta surin silti. Surin kaikkia niitä koteja, jotka menettivät aivan turhan takia läheisen ihmisen.

Sekalaisia ajatuksia

Olen soitellut äidin kanssa aika paljon ja äiti on ollut melko pirteä. Oli kovin innostunut siskon vauvasta ja velikin oli saanut soiteltua äidille - mitä tapahtuu siis aika harvoin - ja äiti vaikutti aika hyvinvoivalta. Siskokin nauttii vauvasta ja voi aika hyvin, vaikka onkin saanut nukuttua aika vaihtelevasti. Toisen lapsen äitinä olo on selvästi helpompaa ja rennompaa kuin ensimmäisen lapsen äitinä olo. Vaikka työtä ja puuhaa onkin tietty enemmän. Oma lapsikuumeeni ei kyllä ole sen kummemmin lisääntynyt.

Miesten kanssa vähän arvon. Työkaverin kanssa on ollut hiljaiseloa, mutta jollain tapaa kaipaan häntä. Mikä on positiivinen merkki kaiketi. :) Hän on älykäs ja hauska. Ensi viikolla on työiltama, mihin tulee sitten se uusi innostuksen kohteeni, Fyysisesti vetävä mies, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Eli saa nähdä, saanko yhtä valtavia kicksejä ensi viikolla kuten sain aiemmin. Lisäksi olen ollut tekemisissä vanhan hengailupojan kanssa. (tutustuttiin kun olin 22v., aika ennen Eksää..) Olemme siis olleet edelleen kavereita, mutta on vuosien varrella ollut välillä jotain muutakin. Ei tosin enää pariin vuoteen muuta kuin pelkkä kaverisuhde. Mutta jollain tavalla on edelleen vähän jotain. Kaipa meillä oli niin monta vuotta kuitenkin epämääräinen suhde, että sen muuttaminen täydelliseksi kaveruudeksi on aika vaikeaa. Mutta Hengailupojan kanssa olemme olleet molemmat lähes yhtä ongelmaisia ja sitoutumiskammoisia ja siksi kai olemme pysyneet myös ystävinä. Ja siksi kai suhteesta ei ikinä tullut mitään kovin vakavaa.

Mutta on hassua, miten elämässä kaikki tulee aina ihan kasassa. Pitkän aikaa on tosi hiljaista ja sitten onkin monta ihmistä, jotka sotkevat ajatuksia. Olen samaa mieltä Trinityn kanssa, ettei pitäisi tapailla miehiä rinnan vaan pikemminkin peräkkäin. :)Mutta ei se aina mene niin. Joskus vain ihmisiä ilmaantuu yhtä aikaa ja sitten ei taas ilmaannu ketään. Luultavasti lopputuloksena on kuitenkin se, ettei mistään tule mitään (kyynistä, mutta been there, done that), mutta ompahan nyt ainakin vähäksi aikaa jotain kouhkattavaa.. ;)

Koulusurmista heränneitä ajatuksia

Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.

Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.

Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.

Että hän muistaisi saman

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."

Lisämaustetta soppaan

En ole nyt nähnyt työkaverimiestä, koska olemme eri osastoilla ja siten myös istumme eri kerroksissa. Mutta olin tänään TODELLA viehättävän miehen kanssa samassa palaverissa, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt palaverin jälkeen. Mies on siis töissä yhteistyökumppaniyrityksessä ja olen tavannut hänet kyllä kerran aiemminkin. Mutta silloin olimme eri linjoilla työasioissa ja olin ehkä vähän nihkeä. Mutta oli hän minusta silloinkin tosi hyvännäköinen. Tänään kävimme lounaalla (ei siis kahdestaan) ja sen jälkeen oli palaveri. Istuimme vierekkäin ja hymyilimme ja katselimme paljon silmiin ja.. Jotenkin kovin hämmentävää. Ei sormusta, mutta virallista statusta en tiedä. Jotain 30 ja vähän päälle, muttei siis kovin vanha. Ja pitkä, ja rento, ja miehekäs ja muutenkin aika viehko. Kristus.

Mulle ei siis ihan joka päivä tule tälläisiä viboja kenestäkään. Voin laittaa työasioissa mailia. Mutta olin vain hänen fyysisestä olemuksestaan niin viehättynyt, etten osaa sanoa juuri mitään millainen tyyppi muuten on. Puhuttiin aika pitkälle vain työasioita. Hassua, miten elämä on niin kausittaista. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikkea. Ja lähinnä olen iloinen siitä, että itse innostun jostain, vaikka se olisikin pinnallista ja ensisijassa fyysistä. Mä olen usein niin kauhean neutraali ja mietin vain jotain vanhoja juttuja. Ja töissä varsinkin.. No katsellaan. Voihan olla, että tämä ei ikinä johda mihinkään, mutta olipahan ainakin kiva palaveri. Ja vieläkin olen vähän levoton. Hassua.

Mieskriisiä ja työpohdintaa - perussettiä siis

Päädyin vähän outoon riitaan työkaverimiehen kanssa viime viikolla aiheesta seksi. Hän halusi keskustella ja keskutelimme ja sitten tuli ahdistus. Sitä ennen oli tosi kiva ilta ja oli todella hauskaa. No, jotenkin mulle tuli sellainen olo, että olisin jo kovin tilivelvollinen asioistani ja mua alkoi suunnattomasti ärsyttää. Työkaverimies on niin ihanan kiltti, ja mukava ja kunnollinen ja kaikkea. Mutta mä olen vaan jotenkin tosi huono olemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mua moralisoidaan tai mulle asetetaan kauheasti odotuksia. Tai mun odotetaan käyttäytyvän jotenkin kauhean perusnaismaisesti ja herkästi kun en ole vielä siinä tunnemoodissa. Kun emme siis seurustele, emmekä edes kovin säännöllisesti tapaile.

En nyt viitsi avautua yksityiskohdista, mutta periaatteessa keskusteluun oli kyllä syytä, mutta ehkä ongelmana oli pikemminkin tapa, miten asia esitettiin. No, nyt en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tottakai jokainen nainen haluaa kunnollisen, kivan miehen, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että olen meistä kahdesta kyynisempi ja vähemmän riippuvainen ja jotenkin vähemmän romanttinen. Se, joka haluaa puhua vähemmän, koska ei tiedä, mitä sanoa. Eli musta on tullut suhteen "mies", jos nyt halutaan esittää jotain stereotypioita. Musta olisi vain paljon hauskempaa ottaa alku vähän kevyemmin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Töitä edistän. Taantuma vaan saattaa haitata vähän duunin vaihtoa, koska pitää tarkemmin miettiä, mihin uskaltaa lähteä. Ja lähtee mihin vaan, niin joka paikassa voi olla aika tiukkaa. Eli Katariina: kannattaa ilman muuta hankkia nyt se lapsi, koska ensi vuodesta tulee luultavasti taloudellisesti aika tiukka. Jos kaikkia budjetteja vain leikataan, eikä saa kehittää mitään uutta ja kivaa, niin silloinhan kannattaa nimenomaan olla raskaana ja tulla takaisin sitten, kun taloustilanne taas helpottaa. :D No, mun kannalta aika epärealistinen näkymä, mutta tulipahan mieleen.

****
Tuli muuten mieleen, että kesällä kirjoitin ihan samasta aiheesta otsikolla "Halutaan rohkea ja reipas mies" Ihan samasta tunteesta nytkin on kysymys. Työkaverimiehen kanssa sitä tunnetta ei tule, ja jotenkaan mä en uskalla olla mitenkään kovin heikko, enkä pieni, enkä naisellinen, vaan mulla on se sama suorittava ja pärjäävä rooli päällä edelleen. Kyllä se välillä vähän hälvenee, mutta tuossa viime viikon tilanteessahan mä menin ihan kylmäksi ja mun teki vain mieli juosta ja paeta kylmästi paikalta. Ja jättää se toinen pähkimään omat ongelmansa.

Se siitä keveydestä

Nyt ollaan taas vähän tultu alas aallon harjalta. Olen niin kyllästynyt töissä, että olen vain ajatellut kuitenkin aktivoitua taas työnhaussa. Soitan huomenna paikkaan, jossa jo kävin ja kyselen heidän tilanteestaan. Nythän se on ollut vähän jäissä. Ja rupean muutenkin katselemaan oikeasti järkevämpia hommia. Nykyinen esimieheni on hyvä esimies vähän eri taustan ja kokemuksen ihmisille, mutta oma roolini on ollut lähinnä neuvoa ja sparrata häntä kaikessa. Ei niinkään niin päin, että minä saisin juuri mitään itselleni. Ja fakta on myös se, että kahden vuoden jälkeen oma oppiminen vain selvästi hidastuu. Osaa hommansa ja sitten suurimman osan aikaa voikin lähinnä lauleskella ilman isompia paineita.

Olen nyt yrittänyt kehittää toimintaa ja keskustellut omasta toimenkuvastani ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Puhunut, miettinyt, puhunut. Ja mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut, koska budjetointi on käynnissä eikä voida päättää uusista henkilöresursseista. Ja koska esimiehelläni on oikeasti muitakin murheita kuin minä. Ja lisäksi nuorempi, hieman yli-innnostunut mieskolleega omii kaikki kiinnostavat hankkeet itselleen eikä jaa auliisti tietoa niin kuin osastollammme on ennen ollut tapana. Kun kyse nyt on kuitenkin liiketoiminnasta ja yrityksestä eikä esim. hänen henkilökohtaisista asioistaan. En vaan jaksaisi enää sotia ja kehittää toimintaa vaan tehdä taas vaihteeksi jotain, mistä oikeasti saisin kicksejä.

Maailma on sun

Jos mulla viime talvena oli vielä teemabiisinä hetken aikaa Herrä Ylpön "Tyttö epäkunnossa", niin nyt päädyin valitsemaan itselleni oikein Ally McBeal -tyyppisen hengennostatus laulun. Satuin kuuntelemaan Tehosekoitinta jostain kumman syystä. Ja korviin osui aika vanha biisi Maailma on sun ja ihastuin siihen uudestaan. Hieman kornia, mutta tavallaan niin kaunista ja valoisaa. Ja jotenkin niin ihanaa olla vaihteeksi tällä puolella aaltoa.

"Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun"

Suvantovaiheetta

On ollut taas varsin kivaa ja rento viikonloppu. Olen nähnyt ystäviä, urheillut vähän, hoitanut hieman kotia ja touhunnut kaikenlaista muutakin. Luen edelleen Anais Niniä, jota en ole jotenkin saanut luettua, vaikka aikaa on kulunut. Kävin lauantaina vaateostoksilla ja ollut muutenkin kepeä. Jopa työn suhteen kunnianhimoni on vähän laskenut ja olen jonkinlaisessa suvantokuopassa. Nautin siitä, että voin keskittyä muihin asioihin. Ja jotenkin oma fyysinen oloni on aika hyvä. Olen laihtunut ne pari ylikiloa, ehtinyt nukkua ja treenata ja käydä kampaajalla ja kosmetologilla. Siis aika stabiilia ja rentoa ja kevyttä. Eksäkin on vähän hiipunut Facebookin käytössä, joten olen saanut senkin asian painettua jotenkin taka-alalle. En enää mieti niin usein koko juttua. Terppaakin mietin todella vähän.

Kaipa ihminen tarvitsee jonkinlaisia suvantovaiheita, että jaksaa taas taistella kaikenlaisia "sotia" tulevaisuudessa. Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että annan itselleni aikaa ainakin jouluun asti mietiskellä, mitä oikeasti haluan. Siis tehdä työkseni, ja katselen alkavatko asuntojen hinnat laskea vaiko eikö. Ja mitä koroille tapahtuu. Nythän on taas ennustettu laskua, mutta mene ja tiedä. Ja varmaan katselen työkaverinkin kanssa rauhassa, miten etenee. Ja samalla kyllä edelleen flirttailen muille. Enkä jaksa tuntea siitä kovin suurta ahdistusta.

Aina kun mulla on ollut jokin suvantovaihe, jolloin olen tuntenut itseni hetkellisesti valtavan onnelliseksi, on tullut aika pian joku iso muutos. Ei siis välttämättä huono muutos, mutta muutos kuitenkin. Milloin työtarjous, milloin ero parisuhteessa, tai joku uusi mies, milloin mitäkin. Mutta tulee sitten mitä tulee. Nyt vain keskityn olemaan iloinen ja huoleton. Kaipa terapian lopettaminen on tehnyt sen, että voi olla enemmän lomalla syvällisestä ajattelusta. Terapian aikana oli kuitenkin pakko tehdä enemmän töitä itsensä kanssa. Nyt voi vaan lötköillä. :)

Lisäpohdintaa

No,nyt ainakin huomaan, että pieni viehtymys vähentää työnvaihtostressiä ja saa miettimään omia arvoja. Jotenkin olen kai vähän huomaamattani asettunut taas sellaisen rakkauden ja suhteen kaipuun yläpuolelle. Kun ei ole mitään suhdetta ja ei jaksa koko ajan marista ja valittaa siitä, niin olen mennyt vähän liikaa toiseen suuntaan. Haluan liikaa todistella, ettei kaikkien naisten elämän tärkein saavutus ole löytää miestä ja hankkia kahta lasta. Että elää voi muutenkin. Ja niin voikin ja pitää voida. Mutta samalla alan lipsua takaisin sellaiseen "en minä ketään tarvitse" -malliin. Kun se on mulle niin helppoa. Kun ei luota ihan hirveästi muihin ihmisiin ja rakkauden kestävyyteen, niin on helppo olla vähän kyyninen ja NIIN riippumaton.

Tai kun mulle perusydinperhe ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, niin mun on aika helppo mennä sellaiseen moodiin, että keskittyy vain muihin asioihin. Samalla huomasin, että keskusteluni työkaverimiehen kanssa kuvaavat mun omia arvojani aika hyvin. Jotenkin olen niin tottunut ajattelemaan, että suhteet eivät kestä kuitenkaan ja siksi on ehkä turha odottaakaan sellaista. Ja sitten kun toinen on niin kiltti ja uskollinen ja arvoiltaan niin kunnollinen, niin tajuan, että ehkä mun ajattelumallit ovat vähän vääristyneitä. Ehkä mun pitäisi enemmän uskoa siihen, että suhteet kestävät ja arvostaa pitkiä ihmissuhteita enemmän kuin hetken huumaa ja innostusta. Toisaalta mua pelottaa mennä sellaiseen suhteeseen, jossa oikeasti hyppäisin. Pelottaa edelleen. Ja pelottaa myös se, että toinen hyppää ja minä en. Ja sitten vain loukkaan toista.

Suhteelle jatkoa

Jotenkin hieman mietityttää kirjoittaa tästä aiheesta täällä. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Oli juhlat perjantaina ja päädyin taas viettämään paljon aikaa työkaverini kanssa. Siis saman, jonka kanssa oli pieni juttu jo aiemmin. Ja päädyttiin siis baariin ja oltiin neljään, mentiin jatkoille ja juteltiin kuuteen aamulla. Ja oli sitten muutakin. Ja oli jotenkin aika kivaa. Kivempaa kuin viimeksi. Ja jotenkin mä alan nyt huomata, että jotkut asiat, joita mietin, eivät ehkä häiritsekään. Tai kun oli vähän epävarma olo, niin ajattelin kuitenkin antaa toisen mahdollisuuden. Ja jotenkin oli hauskempaa.

Meillä on tosi paljon yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja silleen tosi hauskaa. Olen kyllä enemmän miettinyt sitä, että onko meillä riittävästi kemiaa, mutta ainakin nyt tuntui, että sitä oli paljon enemmän kuin ajattelin. Ainahan sitä ei voi tietää heti niin selkeästi. Tai tiedän kyllä, että työkaverini on aika viehättynyt minusta, ja minusta hän on aina ollut tosi kiva ja kaverina ihan loistava. Muttei ehkä niin miehekäs tms. No, nyt sitten olen vähän eri mieltä, mutten oikein tiedä. En tiedä, tykkäänkö tarpeeksi. Tykkään vähän. Toisaalta kaikki on niin alussa.

Jotenkin nihkeää kirjoittaa koko aiheesta, koska kyseessä on niin sympaattinen ja kiva ihminen, että asian ruotiminen julkisesti tuntuu vähän kurjalta.

Dilemma

Olen nyt taas aktivoitunut työnhaussa. Hieman firman ulkopuolella ja hieman myös sisäpuolella. Ja kuulin, että meillä aukeaa ihan kiinnostava paikka, vaikka onkin jotain IHAN muuta, mitä olin miettinyt. Mutta toisaalta se olisi hyvää kokemusta, hyvää vaihtelua, ihan jotain uutta ja urankin kannalta hyödyllinen steppi. Sopivan haastava ja aihealueena kiinnostava. Mitä siis emmin? Varmaan työnkuvaa joka on todella erilainen nykyiseen verrattuna. Paljon enemmän asiakastyöskentelyä ja vaikka olenkin aika sosiaalinen niin en ole mikään "myyntityyppi" varsinaisesti. Enkä ole ikinä halunnut ollakaan. Eli en tiedä jaksanko tavata uusia ihmisiä niin paljon kuin työnkuva edellyttäisi. Ja olen tosi huono/laiska puhumaan lapsista ja mökeistä ja muutenkin jauhamaan sellaista hyväntuulista paskaa päivästä toiseen. Mitä on siis pakko jaksaa tehdä, jos työ on tosi asiakasrajapinnassa oloa.

No en ole vielä kyseistä työtä hakenut, saatikka saanut. Keskustellut siitä vain yksikön vetäjän kanssa, joka siis sattuu olemaan vanha pomoni. Ulkoiseen työjuttuun ei kuulu vielä mitään uutta, mutta joudun varmaan soittelemaan sinne piakkoin. Josko asia vaikka etenisi johonkin suuntaan. Mutta siis sentään jotain alkaa tapahtua tai ainakin itse alan viedä asioita eteenpäin. Töissä on vaan niin tylsää, että on pakko tehdä asioille jotain. Mutta heti jollain tavalla innostuin kun kuulin siitä. Ja asiakkaat ovat onneksi kiinnostavia, eli ei mistään pahimmasta päästä. Ja ehkä sitä vuoden tai kaksi jaksaisi tehdä. Pitää varmaan sulatella. Lisäksi laitoin kolmanteen firmaan kyselyä työtehtävistä. Eräs vanha työkaverini on siellä töissä ja tosi hyvä tyyppi. Katsotaan, vastaako mitään.

Tyhjäpäinen blondi

Jostain syystä mulla on nykyisin vähemmän ajatuksia kuin ennen. Tai mun ajatteluni on keskittynyt enemmän konkreettisiin asioihin kuten pieniin sisustusuudistuksiin, urheiluun, ruoanlaittoon yms. Puuhastelen kyllä kotona kaikkea, mutten paljoa mieti mitään ihmeempää.

Ehkä kyse on vaiheista, joista puhuimme Trinitynkin kanssa joskus aiemmin. Ehkä terapian lopettamisen jälkeen tulee kausi, jolloin keskittyy enemmän muihin asioihin. Tai ehkä mä olen kyllästynyt asioiden odotteluun ja jahkailuun omassa päässäni ja siksi olen liusunut enemmän sellaiseen älyllisesti hiljaisempaan vaiheeseen. Ehkä kaiken jahkailun ja analysoinnin jälkeen kaipaa vain taukoa. Ja tulihan niitä taukoja terapiankin aikana, nyt kun tarkemmin miettii. Välillä meni eteenpäin, välillä sitten taas jauhoi vain jostain työharmituksista tai vanhoista asioista, kun ei ollut mitään uusia oivalluksia. Ehkä sitä analyysin aikana rupeaa pitämään itseään syvällisempänä kuin onkaan, kun on vain niin paljon kertyneitä ajatuksia. Vähän niin kuin "Kuutamolla" elokuvassa (mistähän syystä mä tänkin muistan?), jossa päähenkilön kaveri tuumaa jotenkin näin parisuhteen väljähtymisestä "Alussa te jaatte kaikki hienot ajatukset, mitä te olette koko elämänne ajan kelanneet ja olette kummatkin, että WOW. Ja sitten jossain vaiheessa ei olekaan enää mitään niin uutta ja hienoa sanottavaa, ja sitten siitä tuleekin vain arkista ja tavallista." Ei siis ole sanatarkkalainaus, mutta siis idea pitäisi välittyä. Mä olen nyt varmaan loppuunkelannut suuren osan älykkäistä asioista, joita olen ikinä ajatellut ja nyt olen siirtynyt "touhukkaaseen emäntä -rooliin." PELOTTAVAA. Mutta olen kauhean innostunut uusista, pikku kotihankinnoistani - joiden tarkoituksena on toki vähentää ja helpottaa elämää - sen sijaan, että olisin hankkinut esim. mehulingon. Eli ehkä on jotain toivoa vielä marttakohtalolta.. :)

Muutama ajatus miesasioista

Jotenkin tuntuu, että olen vähän relannut tämän seurustelu/seurustelemattomuus asian kanssa. Tai sitten kukaan ei ole tivannut minulta mitään tyhmää viime aikoina. Olen saanut olla rauhassa ja en ole aiheesta niin paljon keskustellut. Lisäksi olen jotenkin itse alkanut päästä vähän ohi odotteluen ja panikoinnin. Mikä mulla oli siis vähän päällä terapian lopettamisen jälkeen. Että pitää ratkaista kaikki nyt heti ja muuttaa elämäänsä mahdollisimman äkkiä. Nyt olen ehkä vähän tasaantunut. Johtuu varmaan myös siitä, että pieniä asioita on tapahtunut. Kun on ollut vähän pientä aktivoitumista suhderintamalla (vaikka tuskin työkaverin kanssa seuraa ihmeellisempää jatkoa), niin se heti vähän muuttaa asennoitumista.

Lähinnä olen miettinyt, mitä oikein haen, kun periaatteessa mukava ja kiva ihminen ei kelpaa/riitä. Kai se on vain pientä kemian puutetta. Pitäisi olla jännitettä ja pitäisi olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäistä olisi, mutta eka kriteeri vähän puuttuu. En tiedä, mitä työkaverini oikein ajattelee. Olen ollut vähän raukkamainen töissä ja pitänyt hienoista etäisyyttä, vaikka toki puhun asiallisesti työasioista ja tervehdin aina ystävällisesti. Mutta samalla tunnen itseni kylmäksi ja julmaksi ja jotenkin pinnalliseksi ja kaikkea muutakin. Sen sijaan, että haikailen eksän perään pienenä, surkeana ja onnettomana - niin kuin kesällä, niin olen tuntenut itseni lähinnä vähän kylmäksi ja pelaavaksi, kun annan jonkun jutun mennä liian pitkälle ilman, että olen tosissani mukana. Tämän takia kai on aina ollut helpompi leikkiä vähän kusipäisten miesten kanssa, kuin kivojen poikien. Ei tarvitse pelätä kuin itsensä puolesta.

Toisaalta ei voi kantaa vastuuta kuin itsestään. Ei se toinen osapuolikaan ehkä odota niin paljon kuin mä kuvittelen. Ja voihan olla, että sillekin tuli sellainen olo, ettei ole riittävästi kemiaa. Mistä minä tiedän? Tunnen vain aina itseni niin kovin vastuulliseksi kaikesta.

Happy-Go-Lucky -sunnuntai

Olen ajatellut siivota vähän. Ja käydä juoksemassa. Ja ehkä myös kyläillä ystäväpariskunnan luona. Menin eilen suht ajoissa nukkumaan ja olo on tosi hyvä. Jotenkin on ollut ihanaa tehdä vähemmän töitä ja vain lötköillä. Kävin eilen katsomassa elokuvan Happy-Go-Lucky , jossa ylipositiivinen 30-vuotias ala-asteen opettaja elää elämäänsä ja löytää lopulta rakkauden. Kuulostaa tosi imelältä, mutta se oli aika hupaisa. Ja samalla kuvaus siitä, kuinka yliposiitiivisuus/onnellisuus voi olla ihan hirveän rasittavaa, vaikka päähenkilö onkin tosi sympaattinen ja kiva kaikille. Toisaalta ihan virkistävää katsottavaa kaikille ahdistuneille ja entisille ahdistuneille. Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää ja rankkaa ja kovaa.

Kuuntelin myös hieman Maijan uutta levyä, vaikken ole enää vuosiin valtavasti pitänyt Maijasta. Jotenkin Maija Vilkkumaan musiikki liittyy minun relämässäni vahvasti opiskelujen alkuun ja sinne saa mielestäni jäädäkin. Mutta levyllä oli yksi ihanan ahdistunut biisi, joka vetosi valtavasti kaikkiin opiskeluaikaisiin ahdistustunteisiini ja siihen mielialaan, joka silloin vallitsi. Ja joihin Maijakin liittyy. Tuli jotenkin nostalginen olo, vaikka onkin uusi levy. Biisi on siis Superpallo.

Jotenkin musta on valtavan kivaa, että musta ei enää tunnu kovin paljon tuolta. Ainakin nyt on sellainen olo, että pysyy jaloillaan, tulisi lähes mitä vaan.

Aika kivaa ja tasaista

Olen kirjoitellut aika vähän tänä syksynä johtuen tekniikkaongelmista, mutta myös siitä, että loppujen lopuksi nyt on taas ollut aika tasapainoista ja onnellista. Äidin luona visiitti meni ihan hyvin pari viikkoa sitten ja ollaan soiteltu myös sen jälkeen ilman kummempaa draamaa. Jotenkin äidin lääkitys tuntuisi olevan nyt enemmän kohdallaan ja kaikki on vähän harmoonisempaa. Sisko on viimeisillään raskaana ja kaikki on mennyt ihan hyvin. Onnellista odotusta, vaikka toki sisko tässä vaiheessa jo toivoo, että tulisi jo pian ulos sieltä.

Tänään vietin superlaiskan lauantaipäivän, kävin lounaalla toisen ystävän kanssa ja toisen kanssa kahvilla. Ilma oli niin kaunis ja kirkas, muttei kuitenkaan liian kylmä. Oli aika huoleton ja levollinen olo. Ja sellainen tunne kerrankin, ettei ehkä kannattaisi stressata niin paljon kaikesta tulevasta. Elää vain tässä ja nyt ja nauttia siitä. Kaikki on kuitenkin aika hyvin ja siitä vain pitäisi osata nauttia.

Yksi keskeinen muutos aiempaan on se, että mä olen pikkuhiljaa alkanut puhua enemmän ja vähän avoimemmin mun kotiasioista myös vieraammille ihmisille. Enkä koe sitä enää niin isona asiana. Jotenkin mua ei enää haittaa niin paljon, jos joku tietää jotain. En enää koe terapiaakaan mitenkään niin isona asiana. Tai siis vaikken nyt kuljekaan töissä huutelemassa ihmisille, että minä olen muuten käynyt analyysissä, niin ei mua ehkä enää niin haittaisi puhua siitä. Enkä mä enää ajattele, että mua pidettäisiin jotenkin hulluna. Vaikka tokihan joku voi pitää, mutta olen ehkä päässyt enemmän sinuiksi kaiken kanssa, jolloin koen, että kummalliset reaktiot muilta ihmisiltä kertoisivat ehkä enemmän heistä kuin minusta. Tämä voi kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta mulle se on todella iso muutos. Olen jotenkin ollut aina sellainen "kulissit kunnossa" ihminen, jolle on ollut aika tärkeää se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Lähinnä niin, etten vaikuta oudolta, surkealta tai säälittävältä. Mutta ehkä mä voin nyt niin paljon paremmin, että tuo pelko on vain ihan turha ja siten myös asioista puhuminenkin on paljon helpompaa.

Laiskan bloggaajan paluu

Alkuun kootut selitykset. On ollut aika paljon töitä, työreissu ja lisäksi vähän tökkimistä edelleen Welho-yhteyksissä. Korjaaja siis kyllä kävi, mutta yksi ilta taas katkeili yhteys. Tänään onneksi sentään pelittää, tiedä sitten missä vika.. Ja sitten on ollut niin kovin synkkää. Talous laskee kuin lehmän häntä ja kaikki uutiset ovat aika surullisia.

Mietin juuri tänään, millainen ihminen Suomessa pitäisi olla, kun jopa nuorilla hetero-miehillä on niin paha olla, että tappavat huvikseen ja nauttivat siitä. Ja toisaalta homoseksuaalisuus on edelleen ihan kammottava asia, kun ei ainakaan päätoimittajaksi kykene. Ei vaikka toimituksissa ihmiset ovat yleensä aika avarakatseisia ja tuskin Lapissa yleisestikään pelkkiä heteroita asuu. Jo muutama vuosi sitten Turun Sanomien johtohenkilö totesi, etteivät naiset sovellu päätoimittajiksi, kun ne synnyttävät. Kaikki naiset aina, myös vanhemmat naiset ja kokeneemmat, joita tehtäviin yleensä valitaan??? Alma oli varmaan ajatellut olla tosi liberaali ja edistyksellinen ja valita naisen. Ja sitten kävikin vähän hullusti. Voi parkoja.

Ehkä on siis aika hyvä asia, että on sattuu olemaan hetero nainen, jolla ei ole miestä: ei voi kuolla perheväkivaltaan, perhe ei haittaa uraa, eikä kukaan syyllistä siitä, imettääkö vaiko eikö tai laittaako toisen lapsen tarhaan, vaikka olisi itse kotona. Ja voi vaan tuhlata kaikki rahat kenkiin, terapiaan ja matkusteluun. Nyt siis lähinnä kenkiin ja matkusteluun. :)

Mutta jos nyt mennään vähän omiin asioihin, niin olen ajatunut jonkinlaiseen pieneen sähläsuhteeseen työkaverin kanssa, mikä on hieman ongelmallista, ja ollut työhaastattelussa. Asunnonvaihtohaaveet sen sijaan on haudattu odottamaan valoisampia aikoja. Sähläsuhde ei etene ehkä mitenkään, tai en ole ainakaan ihan varma siitä. Kiva poika, mutta enemmän kaveri, joten haluaisi luoda mitään odotuksia mistään suuremmasta. Ja työhaastattelun pitäisi edetä seuraavaan vaiheeseen jollain aikavälillä. Paikka ei ole varsinaisesti auki vaan olen vain tutun suosittelun kautta liikkeellä ja lähinnä käynyt keskusteluja tasolla "kiinnostaako kyseinen firma minua ja minä heitä." Työnkuvaa ei siis ole, eikä paikkaa, mihin siirtyä. Mutta katsotaan, miten asia etenee. Ainakin pähkäilyn seurauksena on alkanut tapahtua joitain asioita.. :)

Langoilla jälleen!

Tänään kävi joku cable guy korjaamassa yhteyden ja nyt olen siis taasen yhteydessä ulkomaailmaan myös kotoa käsin. Töissä on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt blogia sieltä käsin rustata. Ja kaikkea vapaa-aikaa ei jaksaisi töissäkään viettää. Olen taas menossa viikonloppuna äidin luo, tosin en jaksaisi olla koko viikonloppua. Tulen varmaan lauantai-iltana pois taas. Äiti pettyy, mutten kestä olla siellä koko viikonloppua. En vain kestä. Alkaa ahdistamaan. Sitä paitsi ensi viikolla on työmatka, johon menee pari iltaa. Ei siis vapaa-aikaa liikaa muutenkaan.

Mitään merkittävää ei ole kahden viikon aikana tapahtunut. Olen vain tehnyt aika paljon töitä ja vielä enemmän töitä pitäisi tehdä. Toki esimiehelläni on tiedossa, että töitä on liikaa, mutta voi olla, että tässä markkinatilanteessa ei ihan hirveästi suostuta palkkaamaan lisää jengiä. Ei kuitenkaan huvita istua kaikkia iltoja konttorilla, sillä silloin vain ratkaisisin ongelman uhraamalla kaiken vapaa-aikani. Enkä taatusti tulisi pääsemään typeristä rutiinitöistä eroon. Nyt kun en tee kaikkea, mitä kuuluisi, pomotkin heräävät siihen, että jonkun asian pitäisi muuttua. Tai sitten asioita ei vain kehitetä. Tai sitten minä vain vaihdan firmaa..

Typeriä internet-ongelmia

Kotilaajakaista lakkasi siis jälleen toimimasta. Huotoaika on ensi viikolla. Siksi olen siis ollut taas aika hiljaa. Pari olennaista kysymystä.
- Mikä firma voi ilmoittaa asiakkailleen, että ole nyt 2 viikkoa ilman palvelua, koska meillä ei ole aikaa ratkoa sitä. Maksat kuitenkin normaalin hinnan koko ajan. Tack så mycket Welho!
- Kenen vastuulla on vanhojen taloyhtiöiden kaapeliyhteyksien toimivuus? Ei ilmeisesti kenenkään.

Vituttaa.

Ahdistuksen karkoitusta vol. 2

Matkojen ostamisen lisäksi olen selättänyt ahdistusta kolmella varsin toimivalla ja vanhanaikaisella reseptillä.

1. jos työasia ahdistaa, kannattaa yrittää saada se tehtyä ja pois päiväjärjestyksestä. Olenkin siis tehnyt esitystäni lähinnä iltaisin kotona, kun olen voinut rauhassa keskittyä. Nyt ei sitten ahdista enää niin paljon, kun tiedän jo, mitä suunnilleen olen puhumassa.
2. Olen käynyt urheilemassa joka päivä töiden jälkeen. Kummasti on parempi olo ja kirkkaampi mieli.
3. Olen pitänyt itseni kiireisenä, jolloin en ole ehtinyt niin paljon ajattelemaan.

Olen kyllä hieman ehtinyt miettiä sitä, onko kyseessä vain normaali kolmenkympin kriisi, ja työturhautuminen (olen aika turhautunut omaan toimenkuvaani töissä). Vai onko vain niin, että tietynlaista ahdistusta en tule pääsemään karkuun edes terapian käymisestä huolimatta. Eli onko minulla edelleen taipumus ahdistua helpommin kuin jollain Pirkko-perustyypillä, vaikka olisinkin käynyt terapiassa? Toki osaan nyt analyysin työkalujen avulla hallita paremmin tunteita ja etsiä ratkaisuja, mutta ahdistuneisuuden tunteet ovat siis olleet viime päivinä harvinaisen voimakkaita. Toki taka-alalla on myös aiemmin kuvaamaani yleistä ahdistusta ja muutoshalua. Mutta hieman mietityttää, mikä on normaalia ahdistusta ja kuinka paljon negatiiviset tunteet vähenesivät, jos saisin esim. työasian ratkaistua? Toisaalta ahdistuksessa on se hyvä puoli, että se potkii toimimaan. Luultavasti jossain vaiheessa osaan sitten vasta omaan kysymykseeni.

Torjuntavoitto ahdistuksesta

Torjuin tänään angstia ostamalla lennot joulukuuksi. Lähden siis jouluna reissuun. Ja kyllä, ajattelin olla kerrankin myös joulun pyhät poissa. Kun kerran olen naimaton, lapseton ja miehetön, niin mitäs turhaan vanhempien nurkissa aina jouluisin notkumaan. Yhtä hyvin voin lähteä pikku seikkailuun. Lisäksi tänä vuonna on sen verran hyvät pyhät, että kannattaa hyödyntää. Viikon lomalla voi olla helposti kaksi viikkoa poissa. :)

Mietin tätä aika pitkään. Lähinnä sitä, haluanko olla yksin reissussa jouluna. Mutta tänään tuli iso ahdistus töissä, että jotain oli pakko tehdä. Painelin siis vain nettiin ostamaan lennot. Harvoin on muuten töissä ahdistanut niin paljon kuin tänään. Töissä oli harvinaisen tyhmää, presentaation tekeminen hieman vieraasta aiheesta ahdisti ja muutenkin tuntui vahvasti siltä, etten saa nykyisestä työstäni enää juuri mitään. Ja elämäni ylipäänsä junnaa vaan paikallaan. Eiliset nettitreffit eivät yhtään reipastaneet mieltä. Pikemminkin tuli aika turhautunut olo.

Kai mulla on sellainen olo, että olen viimein vapautunut häkistä, mutten osaa enää lentää. Nyt vain nökötän samalla paikalla ja melkein toivon, että häkki olisi edelleen paikallaan. Niin monta vuotta olen ollut sidottu analyysiin, enkä ole voinut tehdä isoja muutoksia. En vaihtaa työpaikkaa kovin helposti, koska sijainti on ollut tosi kätevä terapian kannalta. En vaihtaa asuntoa, koska kaikki rahat ovat menneet terapiaan. En edes hankkia työtä, jossa olisi pitänyt enemmän matkustaa, koska terapia ja matkustelu eivät sovi yhteen. Puhumattakaan mistään ulkomaille lähdöstä. Ja nyt siis toivoisin hirveästi, että elämässä joku muuttuisi. Mutten oikein vielä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja mihin suuntaan lähteä. Ja siksi kai ahdistaa niin paljon. Tavallaan se on turhautumista ja toisaalta kai pelkoa. Ei haluaisi tehdä mitään "ojasta allikkoon" -ratkaisuja.

Levoton olo jatkuu

Kaikenlaista pientä sattunut ja tapahtunut. Muttei sinänsä mitään kovin merkittävää. Jotenkin kaipaisin kauheasti jotain muutosta, mutten ole vielä ihan keksinyt, mitä se voisi konkreettisesti olla. Kävin katsomassa lisää asuntoja, mutta neliöhinnat olivat edelleen niin kovia, että alkoi vaan ahdistamaan. Sinänsä kivaa kiertää katsomassa, mitä on tarjolla. Mutta kaikki kiva maksaa ihan hirveästi. Ihan hirveätä räjäytys-työmaata en jaksaisi hankkia. Varsinkin kun remppataidot on aika heikot. Tyydyn siis asumaan edelleen "kopissani". Vähän harmittaa se, että terapian aikana en olisi voinut kuvitellakaan vaihtavani asuntoa ja nyt kun periaatteessa olisi enemmän rahaa, niin markkinatilanne on ihan älytön.

Kävin tänään nettitreffeillä sen tyypin kanssa, josta mainitsinkin jo joskus aiemmin. Kirjoittelimme siis keväällä ja sitten oli taukoa. Oli vähän erikoinen tyyppi. Varmaan ihan kiva ihminen, muttei selvästi mikään kolahtanut. Ja jotenkin selosti hieman outoja asioita ollakseen ensimmäiset treffit ventovieraan kanssa. Ei siis tullut mitenkään kovin innostunut olo. Ilmoitin sitten aika nopeasti, että ei tämä nyt varmaan tästä oikein mihinkään lähde. Varmasti netissä voi tavata tosi monia kivoja ja samanhenkisiä ihmisiä, mutta ehkä molemmat deittini ovat kuitenkin olleet aika erilaisia. Ja eihän erilaisuus sinänsä mikään haitta ole, mutta nyt mulla tuli ainakin lähinnä vähän outo olo.

Lisäksi kuulin lisää vauva-uutisia. Myös toinen hyvä ystäväni on raskaana, tällä kertaa kyllä suunnitellusti. Kohta se siis alkaa; kaikki muut alkavat lisääntyä ja itse lähinnä ihmettelen samassa elämäntilanteessa kuin aina ennenkin. Toki olen onnellinen ystäväni puolesta, mutta ehkä tämä yhtäkkinen vauvabuumi jotenkin korostaa oloa, että elämäni junnaa paikoillaan. Toisaalta en tiedä, olisinko vielä kovin valmis luopumaan vapaasta elämästäni. Sekin on kuitenkin aika kivaa..

Lisäksi lyhyt toteamus aiheesta, josta en viitsi kovin paljoa kirjoittaa täällä. Mutta tapasimme siis Trinityn (vähän hassua käyttää näitä nickejä edelleen..) kanssa ja tapaaminen oli tosi kiva. Joskus kannattaa siis tavata nettituttuja livenäkin. Hulluinta kyllä oli, että tiesimme toisemme etäisesti myös reaalielämästä. Eli Helsinki oli HYVIN pieni jälleen kerran. No tässä tapauksessa se ei kyllä haitannut ollenkaan, tuntui vaan aluksi hassulta.

Tylsää, kyllästyttää..

Kävin katsomassa yhtä myytävää asuntoa eilen. Kallis ja pohja oli hieman hankala. Talo sentään oli kiva ja sijaintikin mainio. Mutta vähän omituisesta pohjaratkaisusta ei kannata maksaa niin paljon. Olen vaan niin jumalattoman kyllästynyt asumaan tässä ja jotenkin tuntuu niin ahtaalta. Kamat ei mahdu mihinkään. Voisi tietty vaan heittää kaiken turhan pois, mutta sitten on sellaisia pakollisia tavaroita kuten silityslauta ja imuri, jotka ovat aina tiellä ja eivät meinaa mahtua kunnolla mihinkään. Blääh. Lisäksi tässä iässä haluaisi jo yksiöstä pois. No aika nyt ei ole kovin optimaalinen, pitänee kai vaan etsiä sitä asunnollista miestä. Ei yhtään helpompi projekti, mutta ainakin halvempi. :)

Lisäksi työ kyllästyttää. En jaksaisi yhtään olla siellä. Hengailen työpaikalla ja teen kyllä hommani, mutten oikein mitään suurempaa. Ei oikein innosta. Tarvitsisin jotain uutta haastetta. Olen kyllä vähän katsellut työpaikkoja, mutten varsinaisesti aloittanut työnhakua. Pitäisi kai jaksaa päivittää edes cv.. Kun vaan tietäisin tarkemmin, mitä haluan, niin olisi paljon kivempi ruveta etsimään uutta työtä. No toisaalta ehtii panostaa vapaa-aikaan. Miesasiasta en jaksa edes ruveta valittamaan tällä kertaa.

Katsoin viikonloppuna aivan mahtavan elokuvan. Marjane Satrapin sarjakuviin perustuvan animaation Persepolis. En yleensä piittaa pahemmin animaatioista, mutta tämä oli loistava. Kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta pienen, hieman rääväsuisen tytön näkökulmasta. Aivan loistavasti tehty ja aihekin on todella kiinnostava.

Tavatako vai eikö tavata?

Kirjoitan tätä nyt Trinityn kommenttiin liittyen. Toivottavasti sua ei haittaa, että otan sen yhden postauksen teemaksi, mutta olen nyt miettinyt asiaa aika paljon sen jälkeen. Eli kannattaako tavata netissä tapaamiaan ihmisiä reaalimaailmassa? Muistan, että Katariina on kirjoittanut aiheesta joskus, mutten nyt lyhyesti selaamalla löytänyt sitä tekstiä blogista. Olisi kiinnostanut lukea. Mutta ehkä löydän sen myöhemmin.

En niinkään pelkää henkilöllisyyden paljastumista. Eli vaikka kuinka kirjoitan hyvin henkilökohtaisista asioista, niin ei mua oikeastaan ahdista, jos joku yhdistää mut reaaliminääni. En nyt ehkä toivo työkavereitteni lukevan tätä, enkä sen puoleen eksänkään, mutta muilla ei ole niin väliä. Muutamat ystäväni ovat lukeneet/lukevat blogiani, joskaan eivät kommentoi. Tai kun kommentoivat, niin kommentoivat mulle suoraan kun nähdään tms. Niin se on jotenkin helpompaa ja normaalimpaa. Kun on jo puhunut terapeutille kaiken, niin on paljon pienempi kynnys puhua muillekin.

Mutta ehkä se, mikä mua jollain tavalla mietityttää, on mun oma reaalielämän minäni vrs. blogiminäni. Mun blogiminäni on paljon rehellisempi tunteidensa kanssa, paljon avoimempi, herkempi ja paljon enemmän pihalla. Mun reaaliminäni on aika suojautunut, välttelee edelleen kipeitä aiheita, samalla paljon kevyempi, pinnallisempi, jopa kovempi. Mä en oikein tiedä, mikä ristiriita näistä kahdesta tulee? Pystynkö mä tapaamaan ketään periaatteessa tuntematonta ihmistä ja suhtautumaan tarpeeksi avoimesti, samassa hengessä kuin täällä? Toki mä ystävieni kanssa olen avoin ja herkkäkin. Mutta yleensä siihen menee aikaa, ennen kuin päästän muita niin lähelle.

Mutta toisaalta se voisi olla tosi antoisaa ja hurjan mielenkiintoista. Lisäksi psykoanalyysissä on aina se haaste, että on hirveän vaikea löytää muita, jotka ovat taapertaaneet saman polun. Se on kuitenkin terapiamuotona aika harvinainen. Ja kun on ollut monesta asiassa aika samaa mieltä, niin vaikea uskoa, että tapaaminen ei olisi antoisa. Samalla voisi puhua muistakin asioista, joista ei välttämättä netissä tule puhuttua. Lisäksi mä olen hieman utelias, miten kävi Trinityn ja Anonyymin miehen tutustumisen, vaikken olekaan siitä kehdannut kysyä. Kun sellaisen tivaaminen ei varsinaisesti ole minun asiani. Mutta tulipahan sanottua. Mutta jos sua vielä huvittaisi nähdä, niin kommentoi.

Se siitä syvällisyydestä

Tänään kävin aamulla töissä hoitamassa pari pakollista asiaa, mutta sitten tulinkin taas kotiin. Tänään olen lukenut Oliviaa tasapainon vuoksi. Mekot ovat edelleen muodissa syksyllä, mikä on hyvä asia, koska olen innostunut ostamaan ihan liikaa mekkoja kevään/kesän aikana. Mekot ovat ihan mahtavaa vaihtelua farkuille, suorille housuille (yök), capri/vajaamittaisille housuille ja helpompia kuin hameet. Sen sijaan tämän hetken kaapumuotia en tajua ollenkaan. Miksi kukaan 90-luvun alkupuolen XL-villapaidat muistava haluaisi pukeutua enää mihinkään megasäkkeihin?? Lisäksi ne eivät sovi kenellekään, joka on alle 180 cm pitkä ja painaa yli 55 kiloa. Eli eivät kenellekään.

Olen menossa varmaankin taas nettitreffeille miehen kanssa, jonka kanssa kirjoittelin touko-kesäkuussa, mutta jonka kanssa en ikinä ehtinyt treffeille. Oli vaan aika kiire. Ja tyyppi vaikutti minusta hieman takertuvalta, joten ahdistuin hieman. Ollaan siis vaihdettu kuvia, juteltu mesessä, mutta ei tavattu. No olin saanut häneltä myöhemmin vielä viestiä ja ajattelin, että ei tapaamisesta varmaan haittaakaan ole. Taas kuitenkin törmään tuttuun aiheeseen, eli jos mies on liian innostunut, niin mua alkaa ahdistamaan. EIHÄN ME OLLA VIELÄ EDES TAVATTU!!!! Ei voi rakentaa kauheita odotuksia, jos ei oikeasti yhtään tunne toista. No kannattaa kortti ehkä silti katsoa. Joskus sitten ensi viikolla, kun en niistä kuin norsu koko ajan.

Kipeänä kotona Anaïsin kanssa

Makaan vain kotona, syön linssi-korianterikeittoa ja luen Anaïs Ninin päiväkirjaa, yhtä monista. . Aamulla olen nukkunut ja niistänyt ehkä järven.. Onneksi tajusin olla menemättä töihin, koska olo on rehellisesti sanottuna ihan hirveä. Pääsin nyt vasta alkuun, vaikka ostin kirjan ajat sitten. Kannattaa siis olla sairaana. Töissä ahertamisen sijaan voi keskittyä paljon kiinnostavampien asioiden lukemiseen ja pohtimiseen.

Luin päiväkirjojen ensimmäisen osan joskus nuorempana, kun en ollut vielä itse käynyt analyysissä. Ensimmäisessä osassa hän aloittaa analyysin ja nyt toisessa osassa Nin opiskelee (pikemminkin perehtyy) New Yorkissa analyytikoksi. Ihan mielenkiintoista ja jotenkin hyvin älyllistä, sivistynyttä ja samalla radikaalia. Toisen päiväkirjan alkaessa Anaïs on vasta 31-vuotias, mutta silti jotenkin paljon kypsempi ja syvällisempi kuin kukaan ikinä tuntemani ihminen. Nykyajan hektisyys varmaan pinnallistaa ja tekee kärsimättömäksi ja itse olen siitä ainakin mahtava esimerkki. Ahdistun heti, jos pitäisi jotenkin olla liikaa paikallaan, odottaa, hyväksyä, että mitään ei tapahdu heti, eikä niin nopeasti kun minä haluan. Kai me ollaan "kaikki mulle nyt ja heti" sukupolven tuotteita, kuten ystäväni S totesi joskus aiemmin.

Lisäski erittäin viehättävää sekä Ninissä, että toisessa ihailemassani kirjailijassa Simone de Beauvoirissa on se mieletön kyseenalaistamisen kyky, rohkeus etsiä omaa polkuaan elämässä ja pohdiskelevuus. Ja he ovat kuitenkin eläneet aika paljon ennen meitä ja ovat silti kyenneet olemaan paljon rohkeampia ja radikaalimpia kuin suurin osa omasta ikäluokastani. Ja heillä ei edes ollut kovin paljon malleja tai esikuvia toisin kuin minun sukupolveni naisilla.

Anaïs kirjoittaa muuten terapian lopettamisesta hauskasti. "Potilaani kärsivät yksinäisyydestä. Heidän sairautensa eristää heidät. Mutta kun he ovat parantuneet, he kärsivät toisenlaisesta yksinäisyydestä, koska on enemmän neurootikkoja kuin entisiä neurootikkoja. Ja entisillä neurootikoilla on erikoinen ymmärryksensä ja erikoinen kielensä."

Suuri seksitutkimus

On taas ilo perehtyä suomalaisten rakkauselämään tilastollisten faktojen kautta. Ensin suomalaisten seksielämän salat selvitti Nyt-liite, nyt Osmo Kontulan Halu ja intohimo -kirja, josta mediat toki innostuivat valtavasti. Lukijan näkökulmasta valtaisa uutisointi on pikemminkin tylsää kuin HURJAN mielenkiintoista. Jotenkin seksi on niin arkipäiväinen asia mediassa, että se ei oikein liikuta enää mitään eikä ketään. Paitsi siis medioita, erityisesti iltapäivälehtiä. Silti kirjoitan aiheesta, koska ilmiö itsessään on mielenkiintoinen, vaikka yksittäiset tilastofaktat eivät.

Viime aikoina minua ei ole kovin voimakkaasti kiinnostanut seksi, eikä myöskään median kirjoitukset aiheesta. Miksi? Ei kiinnosta, vaikka olen viehättävä kolmekymppinen nainen ja hyvässä iässä. Mitä vikaa minussa on? En todellakaan harrasta seksiä joka viikko, enkä edes joka kuukausi. Eikä se ole minulle edes valtaisa ongelma.

Ensinnäkin minusta on puisevaa, että seksistä on tullut joku kunnollisen kansalaisuuden määre, jota pitää mitata kerroilla viikossa ja sitten verrata itseään johonkin kansalliseen keskiarvoon. Jos taas on liian kiinnostunut seksistä, niin on varmasti seksiaddiktio - toinen median rakastama aihe. Ylipäänsä minusta on kiinnostavaa, onko yksilön seksielämä yhä edelleen aikaan sidottu ilmiö, jota pitää tutkia ja selittää yhteiskunnallisesti. Ehkä seksin suhteen pitäisi kääntyä jo enemmän sisään- kuin ulospäin. Kuinka avoimeksi voidaan tai on tarvetta enää mennä, kun detaljeilla kyllästetty intiimi-info tursuaa joka paikasta. Voisiko seksin vain antaa jo olla kunkin ihmisen yksityisasia, jolloin siinä säilyisi joku mystisyys? Jos vaan annettaisiin ihmisten olla ja hengittää ja myös rakastella rauhassa, on sitten hetero tai homo, sinkku tai parisuhteessa, nuori tai vanha?

Kesällä tapaamani mies oli erittäin seksikeskeinen ja siis valtavan kiinnostunut seksistä. Harvoin olen tavannut ketään, jolle seksi olisi NIIN iso asia. Hän oli iältään noin 40v, ja luulen, että hänen käyttäytymisensä ei ollut juurikaan muuttunut iän myötä. Eli väite siitä, että miesten seksuaalinen kiinnostus laskisi iän myötä ei kyllä pitänyt paikkaansa. Minun mielestäni hän oli lähinnä hämmentävän seksikeskeinen. Hänen mielestään hänellä oli elämässä niin paljon sisältöä ja tekemistä muutenkin, ettei ollut aikaa parisuhteelle. Eikä oikein haluakaan. Seksin harrastamisen lisäksi hän halusi puhua paljon seksistä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu aiheesta. Se oli mielenkiintoista ja ihan hauskaa. Mutta kieltämättä mietin, että miten tuo ihminen ehtii mitään muuta elämässään, jos seksi ja seksin ajattelu vie niin ison siivun?

Eipä silti, etten haluaisi enemmän seksiä. En vain oikein syty enää yhdenyön jutuista. Yksinelävälle seksin korostaminen on mahdollista vain jos on rakastaja (ihanan vanhanaikainen sana ts. kuin esim. fuckbuddy) tai paljon irtosuhteita. Mulla on joskus ollut molempia. Been there, done that. Mitä seuraavaksi? Normaali, toimiva parisuhde on oikeastaan ainoa asia, josta mulla on vähän kokemusta. Se olisi oikeastaan tosi jännittävää. Seksi lauantaina saunan jälkeen. Eli sitä odotellessa.

Ensimmäinen terapiavapaa syksy

Nyt muuten huomaan, että minulla on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin aiemmin. On niin kovin rentoa mennä töihin, kun ei ole enää terapia-aikoja sovittavana ja mietittävänä. Aamut ovat jotenkin rauhallisempia ja tasaisempia. Toisaalta viikonpäivien erot ovat hähmäisempiä. Ennen oli viikonloppu ja sitten päiviä, jolloin oli terapia ja toki niitä päiviä, jolloin ei ollut terapiaa. Mutta esim. keskiviikko oli ihan erilainen kuin muut arkipäivät, koska terapian takia piti herätä aikaisin. Nyt on jotenkin tasaisempaa. Myös rahaa jää oikeasti enemmän käyttöön. Toki kesäloma näkyy vielä luottokorttilaskussa, mutta silti taloudellisesti on paljon kevyempää.

Isoin muutos on kuitenkin henkinen muutos oman minäkuvan suhteen. Niin kauan kun on terapiassa on kuitenkin jossain määrin vähän "viallinen". Ei ehkä terpan tai ystävien mielestä, mutta lähinnä omasta mielestäni. Nyt kun en enää käy terapiassa olen vain "tavis" ja ehkä olen myös antanut itselleni enemmän tilaa vain olla. En enää mieti niin paljon, mikä minussa mahtaa vielä olla vialla, mitä pitäisi vielä käsitellä, miten minun pitäisi jatkossa suhtautua kaikkiin isoihin asioihin. Ehkä vain elän enemmän, vaikka toki analysoin edelleen omia reaktioitani ja huomaan kyllä, milloin toistan jotain tiettyä käyttäytymismallia. Ei se analyysi mihinkään ole kadonnut. Mutta ainakin kesän aikana se jokin osa minussa on ollut enemmän hiljaa. Ja hyvä niin. En pelkää, etten pärjäisi yksin. Ja jos en pärjää, niin tiedän kyllä mihin ottaa yhteyttä. Aika turvallinen olo sen suhteen.

Flunssaa, väsyttää

Nihkeä olo, räkäinen olo, tyhmä olo. Menisi vaan pian ohitse, ei tarvitse kuin tulla räkätauti, niin olen jo vetämätön ja tehoton ja surkea. Pateettista. Toisaalta mulle nousee tosi harvoin kuume, joten voin olla jo nuhaisena aika huonovointinen, vaikkei lämpöä olisikaan. Keuhkokuumeessa pääsin aikuisena 38 asteeseen ja silloin olin jo tosi kuollut.

Samassa työtiimissä aloitti muuten tällä viikolla töksäyttelijä. Minua vain hiukan vanhempi nainen, joka on mielestäni aika outo. Kysyi minulta eilen perehdytyksessä, kuinka kauan olen ollut talossa ja totesi sitten, että "oletkohan sinä niitä, jotka ovat täällä 10 vuotta?" Ja "onhan se toki hyvä olla samassa, kun tuntee kaikki ihmiset. Mutta kyllä vaihtamalla usein etenee paremmin urallaan tms." Olen tehnyt nyt nykyistä duuniani pari vuotta ja sitä ennen ollut kyllä pari vuotta samassa firmassa, kuten olen kertonutkin, mutta ihan eri tehtävissä. Totesin vain, että on täällä kuule paljon niitä, jotka ovat olleet 20 tai 30 vuotta talossa. Ei kymmenen ole edes paha.

Mutta valitettavaa on, että minä olen hänelle aika tärkeä ihminen, ja hän tulee tarvitsemaan minun tukeani ja sparraustani. Siksi aika outo tapa aloittaa tutustuminen. Toisen leimaaminen paikalleen jämähtäneeksi ei todellakaan ole paras mahdollinen aloitus. Meinasin kuitata, että onhan mulla vielä aikaa vaihtaa kun olen paljon nuorempi kuin sinä, mutten sitten kehdannut. Enkä jaksanut. Ehkä hänen pitää jotenkin päteä ja toinen nainen on jotenkin uhka. En tiedä. Tosi outoa.

Eräs työkaverini tuntee hänet aiemmasta elämästä, ja kun kysyin hänen mielipidettään, niin hän käytti nimenomaan sanaa "töksäyttelijä". Ennen kuin ehdin edes kertoa omasta, hieman oudosta palaveristani. Nyt kun tälle naiselle sitten valkenikin, että tiedän monista aika hyödyllisistä asioista aika paljon, niin hän on ollut minulle paljon mukavampi. Itse olen ihan asiallinen, mutta kyllähän tuollainen alku aiheuttaa sen, että suhtaudun aika varauksella.

Levoton olo

Jotenkin syntymäpäiväonnitteluistakin tuli taas joku ongelma. Olin ehkä vähän kärkäs ja sain tietysti takaisin hieman kärkkään vastauksen. Johon sitten tänään kirjoitin vähän älykkäämmän vastineen. Kai mäkin suojelen itseäni aika paljon sellaisella pikkunokkeluudella ja pikku-vittuilulla, kun en halua vaikuttaa liian kiinnostuneelta, enkä liian miltään. Voin onnitella, mutten sentään olla liian lälly samana päivänä. Toisaalta miksi mä en voisi olla vähän aikuisempi, kun ei tässä nyt enää ihan hirveästi salattavaakaan ole. Eikä menetettävääkään sen puoleen. Voi kai sitä olla rakentava, olematta liian needy. Aina ei tarvitsisi pitää kulissia kunnossa ja positiivisia tunteita piilossa.

Tunteitahan mä periaatteessa olen oikein hyvä ilmaisemaan; vihaisia, äkkipikaisia, intohimoisia, kärkeviä, ties mitä. Kunhan ei ole liian herkkä tai rakastunut tai ainakaan näytä sitä. Anna-Leena Härkösen jossain novellissa oli mieshahmo, joka kertoi oppineensa naisista lähinnä yhden tärkeän asian: kun nainen käskee painua vittuun, niin se pitää ottaa syliin. Mä tarvitsisin juuri sellaisen miehen. Voisin vaan olla rauhassa paniikissa ja puolustuskannalla ja silti juttu päättyisi hyvään lopputulokseen. Tämä ei sitten ollut virallinen, analyyttinen kanta asiaan, lähinnä hämärä toiveajatus. Ja on munkin positiivisten tunteiden myöntämis- ja ilmaisukyvyssä sentään kehitystä tapahtunut. Välillä vain tekisi mieli päästä helpolla. Tää ei nyt sinänsä liity enää vaan eksään vaan suhteisiin yleensä.

No katsotaan, josko mun älykkäämpi ja aikuisempi vastaukseni saisi jotain järkevämpää vastakaikua ja sen jälkeen voisin taas antaa tämän asian vähän niin kuin olla.

Myöhemmin..

Nyt oltiin sitten vihdoin ja viimein niin mukavan aikuisia ja sivistyneitä ja lallaa. No ainakin eksä kertoi lopettaneensa juomisen täysin jo useita kuukausia sitten ja vaikutti jotenkin paljon positiivisemmalta. Mikä on hyvä asia. Ja ehkä pitää myös meidät kauempana toisistaan, kun ei tule mitään epätoivopuheluita. Tottakai vihlaisi. Tavallaan olen onnellinen hänen onnestaan, mutta tunnen silti unohdus/erokipuilua. Miksi on aina lohdullisempaa roikkua jossain ajatuksessa kuin kohdata avoin maailma ihan rohkeasti? Nythän mulla on kaikki mahdollisuudet vain mennä eteenpäin. Miksi se silti pistää niin paljon? Onneksi huomenna jo vähemmän kuin tänään.

Synttärionnitteluja ja lupauksia

Eksällä oli synttärit, onnittelin ja sen jälkeen ajattelin pysyä kaukana. Status-update oli taas jotenkin hieman liian osoitettu, lähellä omaani, ja puettuna kysymyksen muotoon.. En nyt suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sekin jaksaa nähdä mokomaa vaivaa, kun kerran ei kuitenkaan mistään tule mitään. En siis vastannut siihen, mutta onnittelin sentään.

Ei enää FB-kirjeenvaihtoa. Ei enää mitään roikkumista. No katsotaan pysynkö ihan täysin kannassani. Ainakin todennäköisyys on parempi kun sen sanoo ääneen. Puolimaratonkin oli helppo juosta sen jälkeen, kun siitä oli puhunut muille. Mutta kannattaa siis ainakin asettaa itselleen tavoitteita, joista edes yrittää pitää kiinni.

Olen tulossa hieman kipeäksi, mikä ei nyt suorastaan riemastuta oloa. Kurkku on kipeä, nenä valuu, vaikka on vielä kesä ja teen juomisestakin tuli vain paha olo. En ole varmaan oikein syönyt, on niin tukkoinen olokin. Ei vaan olisi aikaa olla kipeänä kun olisi töitäkin. Tulevana viikonloppuna on juhlia, en haluaisi sairastua sitä ennen. Nyt meni vain marinaksi. Mihin se ihana kesäfiilis aina katoaakin niin nopeasti?

Mielialoja ja kuulumisia

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Jos ei ole suhteessa, ei halua suhdetta?

Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.

Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.

Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.

Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.

Lisää lapsiasiaa

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Alkavaa kolmenkympin kriisiä jälleen

Olen nyt varannut juhlatilan tuleviin kolmekymppisiin. Ne ovat siis ensi vuoden puolella, mutta varasin tilan jo silti. Järjestämme ystäväni kanssa yhteiset juhlat, joten säästämme kumpikin kustannuksissa, eikä tarvitse kutsua samoja ihmisiä kuukauden välein juhliin. Suht edullisia juhlatiloja on kuitenkin aika vähän Helsingissä (selvitin asiaa aikoinaan valmistujaisbileiden osalta), joten jos sellaisen meinaa löytää, kannattaa varata ajoissa. Ehkä aikainen tilanvaraus on asian työstämistä. Kun ei voi kerran olla täyttämättä 30v. voi tehdä siitä numeron ja juhlia "isosti".

No silti hieman ahdistaa. En tunne itseäni vanhaksi, eikä vanheneminen minua mitenkään oikeastaan ahdista. Ei siis fyysinen vanheneminen. Näytän edelleen ehkä hieman ikäistäni nuoremmalta, ja rypyt ovat minusta useilla ihmisillä kauniita. En minä ryppyjä pelkää. Ja työelämässäkin vanhenemisesta on vain hyötyä, koska ikä tuo väkisinkin uskottavuutta ja arvovaltaa. (Ei ehkä vielä 30v. täyttäminen, mutta noin yleensä) Sen sijaan pelkään ehkä jollain lailla, että elämäni polkee paikallaan ja huomaankin pian olevani töissä-puurtava-lapseton-nelikymppinen,joka asuu yksiössä/kaksiossa ja tekee ihan samoja asioita kuin nuorempana, mutta onkin liian vanha saamaan lapsia tms. Tähän saakka olen voinut jotenkin lykätä koko lapsiasiaa, kun olen kuitenkin vielä tosi nuori. Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää olekaan. Pitäisikö minunkin muuttua panikoivaksi naiseksi, joka etsii hysteerisesti miestä? Mitä jos mitään ei tapahdukaan? Mitä jos keskityn ihan vääriin asioihin elämässäni enkä anna itselleni mahdollisuutta rakastua kehenkään? Kun on aina niin kiire ja paljon tekemistä..

Tiedän, että kuvaamani skenaario on aika epärealistinen, sillä onhan viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut valtavasti asioita. Miksi tulevan 10 vuoden aikana ei tapahtuisi? Olen käynyt pitkän terapian, joten olen varmasti paljon valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen kuin aiemmin. Mutta onko sellaisia sopivia, ja minua ymmärtäviä ihmisiä vielä jäljellä vai ovatko kaikki muut jo varattu? Jotenkin aika usein tuntuu siltä, että kaikki kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja.

No kun nyt panikoin aikani, niin ehkä en sitten enää ensi vuoden puolella jaksa. :)

Nettiongelmia

Jos joku on ihmetellyt, miksi en ole taas kirjoitellut, niin johtuu siitä, että nettiyhteydet ovat olleet katkolla. Törkeää, sillä vika näyttäisi olevan kaapeliverkossa ja korjaaja pääsee käymään vasta ensi viikolla. Joudun siis olemaan lähes viikon ilman nettiyhteyttä, koska en pysty olemaan kotona esim. 12-15 välillä keskellä työpäivää päivystämässä korjaajaa. Kypsää!!! Aion kyllä pyytää alennusta laskusta, en kai nyt maksa viikosta turhaan, kun en voi edes nettiä käyttää. Blääh. Ja töissä olen joutunut jopa töihin, eli en ole paljon ehtinyt bloggailla.

Facebook-vieroitukseen?

Vaikka kuinka olen hyvin pysynyt eksästä erossa koko loman, myös ajatuksissa on onneksi seikkaillut aika vähän, olen silti törmännyt hänen kuulumisiinsa facebookissa vähän liian usein. Pitääkö senkin, aikuisen miehen, siellä niin paljon roikkua??? Jotenkin tuntuu, että sillä menee yleisesti vähän paremmin. Ja sen uusin profiilikuva on oikeasti aivan ihana! Mikä on tavallaan ihan helvetin ärsyttävää. Pysyisi poissa ja kasvattaisi vaikka niitä kersojaan.

Eksä oli silloin joskus aika hyvännäköinen. Mun mielestä ehkä kaunein, söpöin ja seksikkäin mies, jota mä olin koskaan tavannut. Sellainen suurisilmäinen, pitkä, vähän boheemi mies, joka ei ihan tajua, kuinka hyvältä se oikeasti näyttää ja kuinka paljon se vetosi tyttöihin. Kuitenkin riittävän miehekäs, ei mikään neiti. Oikeastaan säikähdin silloin viime kesänä, kuinka paljon se oli muuttunut. Lähinnä lihonut ja turvonnut liian kaljan kittaamisen ja masentuneisuuden seurauksena. En olisi varmaan enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota ulkoisesti, jos olisi tullut jossain vastaan. Niin nopeasti voi näemmä tippua jumalasta seuraavasta ihan tavallisen pönäköityneen ja kaljuuntuneen perheenisän pallille. Eipä silti, ei se estänyt mun tunteita taas tulemasta, saman ihmisen kanssahan mä olin taas tekemisissä, tosin kyllähän muakin se lisääntynyt juominen ahdisti. Mutta nyt eksä näyttää taas jotenkin normaalimmalta, entiseltä itseltään. Samoin oli kesäkuussa kun nähtiin. Kai se sitten on oikeasti saanut juomista vähennettyä merkittävästi, koska se oikeasti näkyy ulospäin. No se toki oli tavoitteenakin, mutta olen siitä silti tosi iloinen.

Huono puoli on tietty se, että vaikka yritän olla ajattelematta, sen kuva tulee silti mun ajatuksiin liian usein. Pitäisi olla vähän vähemmän fyysistä vetoa, olisi paljon helpompaa. Ja hulluinta koko facebook- hommassa on se, että välillä me edelleen kommunikoidaan toisillemme statusten kautta, mikä on tyhmää ja naurettavaa. Ja mä yritän olla viileä ja kirjoitan vain jotain yleistä. Mietin jopa, että dellaisin sen mun kavereista. Mutten tehnyt sitä kuitenkaan. En halua. Ja tavallaan se tuntuisi vähän turhan isolta kannanotolta.

Ilma kylmenee, pää selvenee

No niin. Nyt taas siis kotona ja vähemmän höyrähtäneenä kuin aiemmin. Maanantaina joudun taas töihin, minkä vuoksi olen kai joutunut vähän laskeutumaan taas maanpinnalle. Ilmakin viileni, joten kai kesäfiilis alkaa jo kaikota.

Olen ollut siivoamassa keväällä kuolleen mummoni asuntoa lähes koko viikon ja kieltämättä sekin on jotenkin tiputtanut muihin tunnelmiin. Olen löytänyt aika paljon vanhoja kirjeitä ja kortteja, joilla on valtava tunnearvo ja myös kertovat aika paljon omasta historiasta. Löysin mm. kirjeen, jonka toinen mummini, äidin äiti oli kirjoittanut isäni äidille 80-luvun alussa. Äitini oli silloin jätettänyt isäni minun ollessa noin 3v. Silloin ei ollut vielä ihan selvää, että äitini on sairas (skitsofrenia), mutta hänessä näkyi jo selviä muutoksia, ja ero oli kaikille, ennen kaikkea tietysti isälleni valtava järkytys. Muu perhe oli erittäin huolissaan, koska äitini oli muuttunut omituiseksi, ja mitään järkevää syytä eroon ei ollut. Äitini vain kehui isääni, mutta halusi silti erota. Liikuttavaa oli, kuinka lämpimästi mummini kirjoitti vävystään eli isästäni. Samoin se lämpö ja läheisyys, millä molemmat mummoni kommunikoivat keskenään oli koskettavaa lukea. Kaiken surullisen vastapainoksi löysin myös isäni ja äitini vanhoja rakkauskirjeitä opiskeluajoilta, jolloin he olivat valtavan onnellisia, nuoria ja aika lapsellisia. :)

Voisin kirjoittaa pitkän marinan sukulaisten välisen perinnönjaon ärsyttävyydestä, mutten nyt jaksa. Jos joku on joskus joutunut jakamaan kuolinpesää, niin tietää varmasti, mistä on kysymys. Harmillista oli, että se ihminen, joka on ollut mummoni kanssa kaikkein kylmimmissä väleissä oli haalimassa kaikkein innokkkaimpana kaikkea tavaraa itselleen. Olisi tehnyt mieli kysyä, että "kun sinä sitä mummoa niin inhosit, niin miten niin kovasti haluat sellaisen ihmisen romuja kotiisi?" Mutten sitten kommentoinut, purin kieleeni ja tyydyin vain ajattelemaan ilkeästi. Tavaroiden rahallinen arvo oli varsin vähäinen ja suurin osa lähinnä kierrätyskeskukseen menevää, eli sikäli ihan hyvä, jos jollain on käyttöä. Mutta kyseisen ihmisen tyyli ja käytös oli vain aika ikävä. Ja kun tiedän hänen asenteensa mummoa kohtaan, niin se tuntui vielä kaksin verroin typerämmältä ja tekopyhältä.

Sisareni on ihan "lammas" tälläisissä tilanteissa ja minun pitäisi sitten aina jaksaa olla se napakka pahis, joka jaksaa puolustaa muiden oikeuksia. Nyt en sitten jaksanut, osittain kyllä niinkin itsekkäästä syystä, etten halunnutkaan mitään vanhoja huonekaluja tai tavaroita, lähinnä vain muutaman muiston mummosta, kuten pari korua, astiaa sekä valokuvia, kirjeitä yms. No onneksi ei tarvitse kyseisen sukulaisen kanssa olla kovin paljon tekemisissä.

Blogi heräilee..

Tuli sitten pidettyä vähän pitempikin tauko. Mutta olen ollut niin paljon kotoa poissa, mikä on ollut aivan ihanaakin. Ettei ole sitten tullut kirjoiteltua. Kesä on ollut ihana, lomalla on ollut ihanaa, olen ajatellut kaikkea aika vähän ja ahdistellut kaikesta vielä vähemmän. Olen uinut, ulkoillut, nukkunut, matkaillut, saunonut, ale-shoppaillut, mökkeillyt, ollut perheen ja ystävien kanssa jne. Ollut vain hurjan kivaa suurimman osan aikaa. Ja onnistuin olemaan vielä pois Suomesta sateisimman viikon. Eli ilmatkin ovat suosineet minua ja olen kosmetologin varoituksista huolimatta ruskettunut ihan kivasti - ja myös hieman laihtunut. :)

Lupaan kirjoittaa myöhemmin tällä viikolla jotain älyllisempää. Toistaiseksi olen vielä varsin älyttömissä tunnelmissa. Sellainen tyhmän keveä ja huoleton olo. Niin ja minulla oli myös pieni, hyvin hauska ja harmiton lomasuhde. Tai ehkä pikemminkin fling. Mutta hupaisa ja vähän eksää mielestä pyyhkivä juttu. Ja kieltämättä oli hauskaa harrastaa myös seksiä pitkästä aikaa. Jotenkin vähän outoa olla niin pitkään ihan ilman mitään. Ja eksän takia nyt ei kannata olla ilman suhteita, koska itsekin elää kuitenkin parisuhteessa. Ja ihan älytöntä olla uskollinen millekään haavekuvalle noin muutenkaan. Mutta sen huomasin, että mun oli aika helppoa heittäytyä juttuun, kun tiesin, ettei siitä taatusti tule mitään, sen sijaan, että oikeasti tutustuisin uusiin ihmisiin syvällisesti. En siis ole ihan vielä valmis ottamaan riskiä kenenkään kanssa, kunhan nyt vain liihottelin jossain lomahuumassa ja pidin hauskaa.

Blogi lomailee

Heipsan!

Blogi jää lomalle ainakin kahdeksi viikoksi. Lähden reissuun ja tuskin kirjoittelen sinä aikana.

Hauskaa ja onnellista kesää kaikille!

Sunshine

Hyviä asioita ja tavoitteita

Kun on jotenkin taas pilvistä ja vähän tylsää niin ajattelin nyt kuitenkin laatia listan asioista, jotka ovat hyvin minussa itsessäni ja joiden muuttumisesta olen iloinen ja sitten ajattelin listata niitä, joissa haluaisin/toivoisin muutosta vielä tapahtuvan. Eli ei niinkään ulkoisia asioita vaan pelkästään ominaisuuksia minussa itsessäni.

1. Olen iloinen siitä, että olen paljon tasapainoisempi ja vähemmän masentunut. Pahoja masennus/ahdistusjaksoja ei enää sillä tavalla tule ja pienistä masennuksista osaan jo nousta ylös.

2. Olen tyytyväinen, että minulla on kuitenkin aika terveelliset elämäntavat ja varsin normaali suhde omaan vartalooni. Olin lapsena vähän pyöreä (siis ala-asteiässä en pikkulapsena), koska meitä paljon hoitanut mummo rakasti paljolti ruoalla ja syötti meille kaikkea aika epäterveellsitä kuten leivonnaisia. No pyöreästä, ei kovin liikunnallisesta lapsesta tuli kuitenkin liikunnallinen ja normaalipainoinen aikuinen.

3. Olen iloinen, että minusta on tullut paljon rohkeampi kuin lapsena olin. Niin kai ihmisistä yleensä aikuisina tulee, mutta olen aika hyvin vapautunut sellaisesta "sanoinko tyhmästi siinä tilanteessa" -pohdinnasta. Lisäksi nykyisin jopa nautin esiintymisestä, mistä en todellakaan nauttinut koulussa. Ja olen myös iloinen siitä, että uskallan olla sitä, mitä olen, enkä yritä enää väkisin olla niin paljon jotain muuta. (toki yritän edelleen kehittää itseäni koko ajan, mutta ..)

4. Olen ylpeä, että kuitenkin uskallan tuntea paljon ja uskallan jo paljon paremmin näyttää tunteitani kuin aikaisemmin. Uskallan myös odottaa hyvää suhdetta tulevaksi, minun ei tarvitse paniikinomaisesti löytää ketään. Lisäksi olen ylpeä siitä, että en halua pelata ihmisillä. Minun ei tarvitse pönkittää itsetuntoani sillä, että hakisin koko ajan vastakkaisen sukupuolen ihailua - ja siten ehkä loukkaisin muita antamalla ymmärtää paljon enemmän. Harmiton flirtti on toki ihan ok.

5. Olen iloinen, että olen uskaltanut ylipäänsä käydä läpi niin pitkän ja vaativan prosessin kuin analyysi ja prosessin aikana uskaltanut kohdata kaikki kipeimmätkit asiat. Olen onnellinen, etten yleisesti kadehdi muita ihmisiä, enkä haluaisi vaihtaa paikkaa varsinaisesti kenenkään kanssa. Toki joskus voi ajatella, että kumpa minullakin olisi noin hyvä parisuhde, mutten silti kuvittele, että parisuhde ratkaisee kaiken.

Mitä sitten vielä kehittäisin?

1. Haluaisin saavuttaa jonkinlaisen sisäisen sopusoinnun suorittamisen ja hyväksymisen välillä. Olen edelleen suorittaja. Olen neuroottisen huolestunut siitä, että aika loppuu ja en ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin. Olen koko ajan jatkuvassa kehitysprosessissa, jonka tuloksena on jokin vielä parempi, toimivampi, jaksavampi ja pystyvämpi olento. Toisaalta olen perusluonteeltani aika aktiivinen, innostun uusista asioista ja kyllästyn nopeasti. Mitään aasialaista tyyneyttä minunlaiseni ihmisen on aika vaikea tavoittaa ja siihen tuskin tarvitseekaan pyrkiä. Mutta ehkä voisin opetella vielä enemmän nauttimaan elämästä ja "sotimaan" vähän vähemmän. Opiskeluaikana olin jotenkin parempi siinä, kun oli enemmän vapaa-aikaa. Nyt mulla on aina joku "sota" voitettavana, joka vie aika paljon energiaa.

2. Haluaisin pystyä olemaan hyvässä ja toimivassa parisuhteessa. Tästä olen kirjoittanut jo aika paljon, joten siitä vähemmän tällä kertaa.

3. Toivoisin, että tulevaisuudessa voisin oikeasti olla läheisempi perheeni kanssa. Jotenkin suhde on tällä hetkellä ihan ok, mutta jotenkin edelleeen vähän ristiriitainen. Haluaisin, että kasvattiäitini voisi luottaa minun vilpittömään apuuni, kun hän on vanha. Haluaisin, etten tuntisi niin paljon pientä ärtymystä kun olen perheeni kanssa. En voi kuitenkaan muuttaa perhettäni, joten ainoa keino on hyväksyä heidät myös puutteineen. Ja myös sen tosiasia, ettei meistä ei tule enemmän samankaltaisia. Onneksi uskallan kuitenkin olla paljon vahvemmin oma itseni enkä enää samalla tavalla pyri suojelemaan heitä niiltä puolilta, joiden tiedän hämmentävän heitä. Vain olemalla aidosti oma itsensä voi myös rakastaa aidosti.

Unia ja ristiriitoja

LOMA alkoi. Eli tarkoittaa siis sitä, että kurssi loppui tänään. Tuli jopa vähän haikea olo. Vaikka ihanaa päästä ihan kunnolla lomalle. Mutta kurssi oli silti älyttömän kiva. Jotenkin hauskaa välillä keskittyä vain itsensä kehittämiseen eikä mihinkään työntekoon. Terapiakin oli tavallaan itsensä kehittämistä, muttei siltikään ihan sama juttu. Kielenopiskelu on enemmän aivojumppaa, ja ei pätkääkään henkilökohtaista, mikä on ainoastaan miellyttävää. Olen jotenkin miettinyt kaikkia ihmissuhdejuttuja todella vähän.

Toki mua vähän eksä-juttu vieläkin harmittaa, mutta jonkinlainen gloria siitä on omassa mielessä kadonnut. Näin taas eksästä unta, mutta se oli jollain tavalla negatiivissävytteinen. Siinä olimme yhdessä, mutta hän ei tullut ollenkaan toimeen kasvattivanhempieni kanssa. Toisaalta kyllä unessa kasvattivanhempani käyttäytyivät tosi hölmösti ja mieleen tulivat kaikki tilanteet, joiden takia meillä oli ongelmia asuessani vielä kotona. Vähän hassua oikeastaan, että unen "roisto" olikin kasvatti-isäni, jonka kanssa välit ovat nyt ihan kunnossa. Toki olemme monista asioista ihan eri mieltä edelleen, muttemme juuri keskustele niistä. Minä elän omaa elämääni ja heillä on siihen varsin vähän vaikutusta. Lähinnä ärtymykseni tulee tietynlaisesta konservatismista ja "insinöörimäisestä" ajattelusta. "Kun minä olen tehnyt näin, niin kyllä tämä toimintamalli sopii kyllä varmasti kaikille muillekin." Kasvatti-isäni on aina ollut aika huono kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja hänen mielipiteensä ovat paikoin aika jyrkkiä. Toisaalta hän on kyllä hyvä ihminen, välittää aidosti perheestään ja on avulias. Eli lähinnä vain täysin eri sukupolvea ja erilainen arvomaailma, ei sen kummempia ongelmia.

Mutta vielä eksästä. Ehkä olen vain luovuttanut nyt. Ei hän mitään muutoksia ole tekemässä, ja kun minä en halua olla mikään laastari, niin eipä kai tässä ole muita vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin. Lomalla sen ajattelu on tavallaan helppoa, kun elämä muuten on aika mukavaa. Siksi olisi kivempaa löytää joku uusi ennen kuin valahdan takaisin työstressiin ja kiireeseen.

Hauskaa, mutta vähän rankkaa

Mulle ei nyt sitten tapahdu muuta kuin kielikurssia ja urheilua. Ehkä mun ajattelu on hidastunut, kun yritän tuottaa niin paljon ajatuksia vieraalla kielellä. Musta on siis tullut onnellisen tyhmä ja hidas. Jotain kehitystä sekin sentään. Onneksi ilmat ovat olleet sen verran huonot, että sisällä istuminen ei ole varsinaisesti haitannut. Mutta ehkä lomansa voisi tietenkin aloittaa vähän kevyemmin. Nyt olen aika väsynyt iltaisin ja aamullakaan ei voi nukkua niin myöhään kuin haluaa. Toisaalta herääminen ei kyllä nyt ole ollut mikään ongelma. Pikemminkin illat ovat, kun olen aika puhki. Kämppä on sekaisin eikä yhtään huvita siivota.

Sunnuntaina pääsen taas reissuun ja blogiinkin tulee taukoa. Ainakin puoleksitoista viikoksi. Varmaan sekin tekee ihan hyvää. Ihan lomalla kaikesta.

Kieliopintoja ja hauskaa elämää

Olen ollut niinkin nörtti, että olen ilmoittautunut ekaksi kesälomaviikoksi vieraan kielen inteensiivikurssille. Olen nyt siis monta tuntia päivässä koulussa preppaamassa kielitaitoani. Ja on ollut AIVAN ihanaa. Nyt taas muistan kuinka kivaa on opiskella jotain, josta oikeasti tykkää. Ja koska olen projekti-ihminen niin on ihan mahtavaa huomata, miten jo lyhyessä ajassa oma kielitaito alkaa taas elpyä. Tänään oli jo kevyempää kuin eilen. Ihan ihanaa ja silti ihan hyödyllistä. Ja kurssilla puhutaan paljon, mikä tekee siitä tosi kivaa. Ei mitään kielioppia jaksaisi pelkästään päntätä kun voi kerran jutella. Miksiköhän Suomen kouluissa vain tankataan niin paljon kielioppia kun niin paljon voi oppia vain puhumalla kieltä? Ja mitä tekee rakenteilla, jos ei oikeasti uskalla puhua juuri mitään? Esim. kuinka moni C-saksaa tankanneista on oikeasti ikinä oppinut puhumaan sitä? Mutta aika moni sentään muistaa, mikä on datiivi..

Lisäksi olen löytänyt itsestäni uuden sivupersoonan (luterilaisen moralistin lisäksi), nimittäin kummallisen pirteän aamuihmisen, joka herää jo lomalla ennen kahdeksaa (!), koska haluaa puuhastella aamulla rauhassa kaikenlaista ennen "koulua". Yhtään ei edes tee mieli mihinkään baariin riekkumaan, koska on kivempi mennä pirteänä aamulla tunnille. No tätä riemua kestää viikon. Ehkä sen ajan jaksan olla näin lapsellisen motivoitunut. Mutta en ole kyllä opiskellut mitään sitten vuoden 2002 tai 2003, luulisin. Eli ei tee pahaa. Jopa mietin, jos syksyllä jaksaisin vielä jatkaa vaikka yhtenä iltana viikossa. Kun ei ole mitään rakkauselämää viemässä aikaa, niin voi ainakin olla rauhassa pinko. :) Lisäksi vieraalla kielellä oma ajattelu hidastuu, eikä ole energiaa pohtia liikaa ihmissuhteita.

Rauhoittunut mieli

No, nyt voisi taas olla oikea hetki kommentoida tunnelmia. Eli selvästi olen nyt rauhoittunut, vähän haikea, mutta kohdistanut energiaani enemmän muihin asioihin. Eli on analyysi paljon auttanut ja järkeistänyt omaa ajattelua. Voin lähteä tunteeseen mukaan ja olla pari päivää hyvin onneton ja ristiriitainen ja vajonnut. Mutta sitten se yleensä helpottuu. Tällä hetkellä eksä asia ei tunnu enää lainkaan "elämän ja kuoleman" kysymykseltä, vaikka edelleen häntä mietinkin. Ja vähän olen vahtinut facebookista hänen tekemisiään. (WHICH IS NOT GOOD. Mutta kai inhimillistä sentään. Ei kyllä ihan hirveästi tapahdu, mutta hieman vahdin kuitenkin.)

No joo. Olen nyt paljon lähempänä normaalia mielentilaani. Eli olen paljon rauhallisempi ja paljon järkevämpi kuin viime viikolla. Toki välitän edelleen, mutta enemmän on sellainen "elämä vie minne vie" olo, kuin kovin epätoivoinen. Lisäksi minulla on loma, joten en aio eksän takia pilata muuten hyvää lomafiilista. Ja onneksi on myös aika paljon tekemistä, joten en vain istu kotona miettimässä asioita. Ja kesäisiä ilmoja on luvassa ainakin sääennusteen perusteella. Ja mikä parasta, olen voinut jatkaa rakkaan harrastukseni treenaamista nyt noin 2-3 kertaa viikossa! En ole nieleskellyt itkua kertaakaan harjoituksen aikana, en kärsinyt lepokivuista, ja selvästi palautunut aika hyvin. Vieläkin joissain liikkeissä tuntuu kipua, mutta kipu ei pahene. Ja harjoittelu näyttäisi pikemminkin vetreyttävän kuin pahentavan vamma-aluetta. JIPPIIIII! :D

Urheilu vaikuttaa mulla muutenkin niin paljon mielialaan, että olo olisi varmaan paljon surkeampi, jos en liikkuisi. Nyt on vaan väsyneet lihakset ja sitä kautta väsyneempi ja stabiilimpi mieli. Olen kyllä muutenkin sitä mieltä, että ihmisen pitäisi aina yrittää tilanteessa kuin tilanteessa syödä, nukkua ja liikkua. Jos jokin kolmesta jää kokonaan pois, niin se vaikuttaa kyllä aika nopeasti myös psyykeen. Liikunta hitaimmin, mutta kyllä itse huomaan eron jo parissa viikossa. Musta tulee paljon ärtyisämpi ja on jotenkin epämukava olo. Mutta kyllä liikunnan pitäisi silti olla myös hauskaa ja lajin innostava, sellainen liikkuminen pelkän liikkumisen vuoksi on aika tylsää. Puhumattakaan pelkän ulkonäön vuoksi treenaamisesta. Se vasta tylsää onkin ja jotenkin narsistista.

Mutta kyllä se tästä taas..

Ristiin menee tunteet

No, kun nyt alan olla aika rauhallinen, pelkästään vähän kyllästynyt ja haikea, niin huomaan samalla joutuvani tyhmiin tilanteisiin MUIDEN miesten kanssa. Eli viime yönä nettituttu alkoi pommittaa viesteillä ja oli jotenkin loukkaantunut ja pettynyt. En ollut varsinaisesti lopettanut juttua (tavattu 3 kertaa..) vaan kertonut vain olevani vähän kiireinen tällä viikolla, enkä ehdottanut uusia tapaamisia. Niin kai se oli sitten liian epäselvää viestintää ja piti kuitenkin käydä yöllä ihmeellinen haluanko vielä tavata vai enkö keskustelu. Kolmen kerran tapaamisen jälkeen on varmaan vähän hullua puhua mistään "suhteen lopettamisesta" ja siksi olin ehkä ajatellut, etten haluaisi tehdä siitä mitään numeroa. Viimeisellä kerralla toinenkaan osapuoli ei ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, pikemminkin vähän väsyneeltä ja hiljaiselta. Ja nyt olikin sitten ongelma.

Lisäksi olin työkavereiden kanssa juhlimassa loman aloitusta torstaina ja vastikään eronnut työkaverini, jota en tunne kovin hyvin, alkoi tilittää elämästään ja katsella siihen malliin, että karkasin jossain vaiheessa paikalta. No seuraavana päivänä hän lähetteli sähköpostia ja pyysi lounaalle. Ihan mukava ihminen, mutta aika paljon mua vanhempi ja juuri eronnut. Enkä ole ikinä ajatellut hänestä YHTÄÄN mitään. En mennyt lounaalle, koska minulla oli jo sovittu lounastreffit parin muun kanssa. Onneksi alkoi loma ja en joudu mihinkään hankaliin tilanteisiin. Musta on tosi tylsää antaa pakkeja, ja nyt kun olen itse ollut jotenkin syvällä eksä-ajatuksissa, niin tuntuu vielä tyhmemmältä selvitellä suhteita jonkun muun kanssa.

Tälläisesta tulee niin turha olo. Sekä itseni kannalta, että miesten. Miksi mä en voi vaan unohtaa ja rakastua johonkin uuteen ihmiseen? Sen sijaan, että möllötän tylsänä kotona, niin mulla voisi oikeasti olla tosi kivaa. Mutta kun ei väkisinkään voi tuntea mitään. Mutta välillä tuntuu, että mä elän jossain utopiamaailmassa, eikä mulle kelpaa kukaan tarjolla oleva.

Mistä sitten pohjimmiltaan on kyse?

Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.

Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.

Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.

Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.