Mietin tässä hieman edelleen keskusteluani Työkaverimiehen kanssa ja siis riitaa, joka meillä oli aiemmin. Olen ollut Työkaverimiehen suhteen varsin avoin, koska olemme tutustuneet niin puhtaasti kavereina. Olen puhunut jonkun verran Äidistä, olen puhunut terapiasta ja olen puhunut eksästä. Ja olen puhunut jonkin verran muistakin aiemmista suhteista. Jotenkin siitäkin sain silloin aikaan ahdistuksen. Periaatteessa millään vanhoilla suhteilla ei pitäisi olla merkitystä. Mutta mua jotenkin ahdisti Työkaverimiehen perusromanttinen käsitys minusta, joka oli jotenkin niin kovin jalo ja kovin hyveellinen ja kovin romanttinen. En voi sille mitään, että minulle miehen ulkonäkö on edelleen tärkeä asia, ei pelkkä sisäinen kauneus. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa se petetty osapuoli kerran, olen ollut myös se kolmas osapuoli, joka sotkeentuu varattuun mieheen. Ja en ole edes mitenkään katunut sitä. Enkä oikeastaan mitään muutakaan. Ja Työkaverimies niin kovasti halusi nähdä minut sellaisena romanttisena prinsessana, millaista hän itse hakee. Ehkä kolhittuna prinsessana, muttei ainakaan minään kolmantena naisena tai seikkailunhaluisena feministinä, joka on halunnut myös elämyksiä.
Kun aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa, kuinka paljon voi ja kannattaa kertoa? Periaatteessa menneiden suhteiden pohdinta on ihan turhaa. Periaatteessa menneistä puhuminen on ihan turhaa ja en ole koskaan suuremmin kysellyt toiselta osapuolelta, koska se ei ole minusta mitenkään olennaista. Mutta entä sitten kun toinen osapuoli haluaa nähdä sinut ihmisenä, jota et ole? Entä sitten kun olet vuosia kamppaillut sen kanssa, ettet olisi niin herkkä ja avuton ja sitten kun et enää ole, niin pitäisikin taas olla. Ja kun tavallaan haluaisi vain rakastua ja olla onnellinen. En silti missään nimessä halua edustaa jotain vanhanaikaista maailmankuvaa, jossa nainen saisi harrastaa seksiä vain rakastuessaan ja silloinkin korkeintaan muutaman kumppanin kanssa. Ja en halua nähdä itseäni minään uhrina. Se etten ole löytänyt sitä oikeaa, muuttanut rivitaloon ja hankkinut lapsia, on ollut myös ihan oma valinta. Jos painottaa suhteissaan sitä, että mies on vetävä, mielenkiintoinen ja jännittävä, niin sitten ei luultavasti etsi ensisijassa kunnollista perheenisää.
Toki mun on ollut helpompi leijua kevyissä pikkusuhteissa silloin tällöin, kun hypätä isoon ja merkittävään juttuun, koska se on paljon turvallisempaa. Rakkaus on vaarallista, kevyt flirttailu ja hetken huuma yleensä ei. Muttei se silti tarkoita sitä, että mun pitäisi jotenkin kauhistella sitä. Tai salata sitä. Kai mies saa edelleen helpommin olla villi ja vapaa, mutta naisessa se herättää jotain outoa pelkoa. Kyllähän seikkailleista miehistä halutaan edelleen tehdä kunnollisia perheenisiä. Mutta seikkaillut nainen on jotenkin epäilyttävä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hmm. siis onko Työkaverimies ihastunut sinuun ja haluaisi suhteen kanssasi?
Minusta on aika iso ongelma, jos joku itseen ihastunut mies haluaa idealisoida minut niin voimakkaasti, ettei suostu tai pysty ollenkaan integroimaan tähän ihannekuvaansa minusta asioita, jotka oikeasti ovat osa minua. Vaikeita ja ikäviä asioita, mutta jotka kuitenkin ovat olemassa. Eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin pettymys ja romahdus jossain vaiheessa myöhemmin..
Ja jos miehen tunteet perustuvat tällaiseen ihannekuvaan minusta (totta kai kaikki ihastuminen on tietyllä tavalla kohteen idealisointia ja hyvien ominaisuuksien ja asioiden korostamista, mutta se on kuitenkin eri asia) -- miten voin mitenkään luottaa siihen, että hän on ihastunut minuun ja haluaa rakastaa juuri minua sellaisena kuin olen, hyvine ja huonoine puolineni. Koska jos tulee tunne, että mies ihastuu johonkin ihannemielikuvaan naisesta, jonka sitten jotenkin projisoi minun päälleni, niin omat hälytyskelloni alkavat soida ja kovaa. Miten voisin koskaan luottaa siihen, että mies voi rakastaa minua ja hyväksyä minut sellaisena kuin olen, jos ei halua olla missään tekemisissä sen todellisuuden kanssa, mitä olen, suhteen alkumetreillä.
Toivottavasti näistä pohdinnoista oli jotain apua sinulle,
Terv. Myös p.a. blondi ;)
En oikein tiedä, haluaako hän enää suhdetta kanssani. Halusi ennen, mutta sitten tuli näitä ristiriitoja. Eli hän on kyllä kertonut minulle, että pitää minusta todella paljon jne. Muttei siis tunne minua kuitenkaan kovin hyvin. Ja koska hän kovasti haluaa löytää tyttöystävän (ei ainoastaan minun mielipiteeni, vaan myös toisen työkaverin mielipide, joka tuntee häntä pidemmältä ajalta kuin minä), niin mieleen nousee juuri noita mainitsemiasi asioita. Onko hän oikeasti minusta kiinnostunut vai nimenomaan ihastunut siihen ajatukseen, että olisi vain niin ihanaa olla parisuhteessa? Ja mitäs sitten kun totuus valkeneekin ja en olekaan niin ihana kun hän on kuvitellut?
Toisaalta Työkaverimies on itse aika kunnollinen ja sellainen romanttinen tyyppi, eli ehkä hän luonnostaan haluaa nähdä muutkin ihmiset siinä valossa. Mikä on sinänsä hyvä puoli ihmisessä, ettei ole mitenkään superkyyninen ja katkeroitunut.
No, en tiedä, miten homma etenee. Tällä hetkellä ei mitenkään, mutta tulee tässä väkisinkin joitakin tilanteita kuten pikkujouluja yms. joissa asia saattaa jollain tasolla nousta esiin. Ja minä siis kyllä oikeasti pidän hänestä, eli sikäli olo on vähän ristiriitainen. Nyt taas kun emme ole olleet juurikaan tekemisissä, niin se harmittaa minua. Tai vaivaa.
Lähetä kommentti