Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.
Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.
Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Moi,
Viisaita pohdiskelet!
Tää tulee ehkä vähän outoon kohtaan (taas?) tää kommentti, mutta mua jostain syystä kiinnostaisi tietää, että tuliko sulle koskaan sellainen olo ettet kykene analyysi-töissäkäynti-ruljanssiin? Mulla itelläni on vähän sellainen olo nyt, ja mulla on kai vain yksi ystävä, joka käy -lyysissä, ja en ole nähnyt häntä vähään aikaan, joten en nyt häneltäkään voi kysyä tähän hätään... Siis tää kuvio tuntuu välillä (ja nyt) niin mahdottomalta! Analyysi on rankkaa, vie yllättävän paljon aikaa, maksaa tuhottomasti (mun Kelan tuki loppuu pian), ja samalla pitäisi tehdä työtä, joka on myös vaativaa. Tuntuu että elämä on pelkkää työtä ja analyysiä, koko ajan joutuu sumplimaan aikatauluja, ja analyysi on välillä vaan niin helvetin rankkaa. En varsinaisesti horju uskossani, uskon analyysin toimivuuteen lähes täysin, mutta tuntuu vaan välillä että kuvio on mahdoton... Varmaan tää on jotain torjuntaa ja projektiota, esiin on nousemassa jotain mitä en haluaisi katsoa, ja siksi tunnen näin. Mutta haluaisin jostain syystä kuulla että muistakin on ehkä tuntunut samalta? (Tiedä sitten mitä SE tarkoittaa...) Mulla ei siis ole sillä tavalla epätoivoinen olo, itseni suhteen, että ahdistuisin totaalisesti tai jotain, mutta tuntuu vaan että en kykene tähän ja että tää on mahdotonta. (Näin kirjoitettuna se tuntuu ja näyttääkin jo vähän oudolta, hassu ristiriita noissa tuntemuksissa.)
Muuten, se mun piti joskus viikkoja sitten kommentoida sun noihin mies-, lapsi- ym. pohdintoihin liittyen, että mun mielestä olet hyvässä tilanteessa: olet vain vajaa kolmekymppinen ja olet jo käynyt analyysin (vaikkei se mikään oikotie onneen olekaan). Mä sen sijaan olen kolmekymppinen ja analyysiä vasta kaksi vuotta takana (sitä ennen vuosi terapiaa, ja jotain epämääräisiä lyhytterapioita vuosien varrella). Mutta voi olla että tämäkin on jotain projektiota, että näen sinussa jotain mitä haluan nähdä :D (Analysointi ei lopu koskaan.)
Juu kommentoi tähän vaan.
Tuli kyllä sellainen olo moneenkin kertaan. Ehkä prosessia kuitenkin hieman helpotti se, että aloitin analyysin melko varhain ja pahimmat alkujaksot kävin siinä vaiheessa kun työ ei ollut vielä niin haastavaa. Ihan analyysin alussa olin vielä opiskelija, tein gradua ja pystyin vapaammin sumplimaan aikataulujani. Jos oli ihan kauhea olo, en sitten tehnyt gradua sinä päivänä tms. Toisaalta silloin kyllä stressasin ihan älyttömästi gradusta koko ajan. Myös valmistumisen jälkeen työni oli alussa luonnollisesti helpompaa, kun ei ollut vielä niin paljon kokemusta, eli en joutunut tekemään juurikaan ylitöitä.
Myöhemmin ahdistus ja työ+analyysin yhteensovittaminen oli enemmän kausittaista. Välillä ahdisti, välillä meni taas ihan ok. Ehkä mulla sosiaalinen elämä kärsi enemmän kuin työ. Eli kun oli työ ja analyysi, niin ei oikein jaksanut tutustua kaiken huipuksi aktiivisesti uusiin ihmisiin tms. Esimerkiksi muistan aikoja, että rakkauselämäni oli ihan kuollutta todella pitkään ja en oikein muista tunteneeni yhtään mitään ketään kohtaan. Ei vain jotenkin jaksanut kun töissä vain stressasi ja analyysissä vajosi. eli kyllä sillä varmasti vaikutusta on ollut, mutta ehkä enemmän vielä muihin ns. "ylimääräisiin" asioihin.
Nyt energiaa on kyllä selvästi enemmän. Ja kaipa olen oikeasti aika hyvässä vaiheessa, on vain kestänyt vähän aikaa tajuta se. :)
Lähetä kommentti