Jotenkin tuntuu, että olen vähän relannut tämän seurustelu/seurustelemattomuus asian kanssa. Tai sitten kukaan ei ole tivannut minulta mitään tyhmää viime aikoina. Olen saanut olla rauhassa ja en ole aiheesta niin paljon keskustellut. Lisäksi olen jotenkin itse alkanut päästä vähän ohi odotteluen ja panikoinnin. Mikä mulla oli siis vähän päällä terapian lopettamisen jälkeen. Että pitää ratkaista kaikki nyt heti ja muuttaa elämäänsä mahdollisimman äkkiä. Nyt olen ehkä vähän tasaantunut. Johtuu varmaan myös siitä, että pieniä asioita on tapahtunut. Kun on ollut vähän pientä aktivoitumista suhderintamalla (vaikka tuskin työkaverin kanssa seuraa ihmeellisempää jatkoa), niin se heti vähän muuttaa asennoitumista.
Lähinnä olen miettinyt, mitä oikein haen, kun periaatteessa mukava ja kiva ihminen ei kelpaa/riitä. Kai se on vain pientä kemian puutetta. Pitäisi olla jännitettä ja pitäisi olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäistä olisi, mutta eka kriteeri vähän puuttuu. En tiedä, mitä työkaverini oikein ajattelee. Olen ollut vähän raukkamainen töissä ja pitänyt hienoista etäisyyttä, vaikka toki puhun asiallisesti työasioista ja tervehdin aina ystävällisesti. Mutta samalla tunnen itseni kylmäksi ja julmaksi ja jotenkin pinnalliseksi ja kaikkea muutakin. Sen sijaan, että haikailen eksän perään pienenä, surkeana ja onnettomana - niin kuin kesällä, niin olen tuntenut itseni lähinnä vähän kylmäksi ja pelaavaksi, kun annan jonkun jutun mennä liian pitkälle ilman, että olen tosissani mukana. Tämän takia kai on aina ollut helpompi leikkiä vähän kusipäisten miesten kanssa, kuin kivojen poikien. Ei tarvitse pelätä kuin itsensä puolesta.
Toisaalta ei voi kantaa vastuuta kuin itsestään. Ei se toinen osapuolikaan ehkä odota niin paljon kuin mä kuvittelen. Ja voihan olla, että sillekin tuli sellainen olo, ettei ole riittävästi kemiaa. Mistä minä tiedän? Tunnen vain aina itseni niin kovin vastuulliseksi kaikesta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti