Nyt ollaan taas vähän tultu alas aallon harjalta. Olen niin kyllästynyt töissä, että olen vain ajatellut kuitenkin aktivoitua taas työnhaussa. Soitan huomenna paikkaan, jossa jo kävin ja kyselen heidän tilanteestaan. Nythän se on ollut vähän jäissä. Ja rupean muutenkin katselemaan oikeasti järkevämpia hommia. Nykyinen esimieheni on hyvä esimies vähän eri taustan ja kokemuksen ihmisille, mutta oma roolini on ollut lähinnä neuvoa ja sparrata häntä kaikessa. Ei niinkään niin päin, että minä saisin juuri mitään itselleni. Ja fakta on myös se, että kahden vuoden jälkeen oma oppiminen vain selvästi hidastuu. Osaa hommansa ja sitten suurimman osan aikaa voikin lähinnä lauleskella ilman isompia paineita.
Olen nyt yrittänyt kehittää toimintaa ja keskustellut omasta toimenkuvastani ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Puhunut, miettinyt, puhunut. Ja mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut, koska budjetointi on käynnissä eikä voida päättää uusista henkilöresursseista. Ja koska esimiehelläni on oikeasti muitakin murheita kuin minä. Ja lisäksi nuorempi, hieman yli-innnostunut mieskolleega omii kaikki kiinnostavat hankkeet itselleen eikä jaa auliisti tietoa niin kuin osastollammme on ennen ollut tapana. Kun kyse nyt on kuitenkin liiketoiminnasta ja yrityksestä eikä esim. hänen henkilökohtaisista asioistaan. En vaan jaksaisi enää sotia ja kehittää toimintaa vaan tehdä taas vaihteeksi jotain, mistä oikeasti saisin kicksejä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Joissain asioissa me ollaan kuin kaksi marjaa, sentäs:D
Luin eilen jostain (vapaaehtoisesti)lapsettomien palstalta, että "vauvakuume" usein enteilee kriisiä.
Minä koen, että minun "työpaikkahakemiseni" on aivan yhtä "kriisipainotteista", eli kun rupeaa tuntumaan oma duuni typerältä. Sit taas hetken kuluttua oma duuni voi tuntua paremmalta eikä tee mieli enää hakea. Se liittyy johonkin muuhun, elämäntilanteeseen, omiin tavoitteisiin (ura, perhe) yms.
Nyt on esim. tosi ristiriitaista, olen menossa "oikeaan" työhaastatteluun, mutta ei siinä ole järkeä koska yritetään vauvaa samaan aikaan. En kehtaa peruakaan. Toisaalta taas ensi viikolla kaipaan uuteen firmaan ja lapsihaaveet on jossain taustalla.
Tohon aikaisempaan vastaukseesi, varmasti terapia "vauhdittaa" joissain asioissa. Mutta kirjassa "Ei ole koskaan liian myöhäistä...se Furman" aika hyvin pureudutaan siihenkin, että tosi iso osa ihmisistä ei koskaan kasva henkisesti. Edes siihen pisteeseen missä me ollaan oltu aloittaessamme terapiaa. En tiedä onko se hyvä vai paha...
Joo mä olen kans ihan kriisistä ylös ja taas alas vaiheessa. Heti kun on pari hauskempaa päivää ajattelen, etten ehkä jaksa hakea nyt töitä, kun joulu tulee, ja taantuma tulee ja voihan sitä ehkä firmankin sisällä vaihtaa jne. Ja sitten tulee taas ihan totaalinen kyllästys ja selaan suurinpiirtein jotain "Vapaaehtoistyöhön Nigeriaan" ilmoituksia. Sain oikeasti tänä syksynä yhden aika ihmeellisen ahdistuskohtauksen töissä. Siis todella voimakkaan ahdistusreaktion ja menin vaan vessaan istumaan ja mietin, että mun on ihan pakko päästä pois täältä. Että mä en enää kestä yhtään. Että olen niin turhautunut ja mulla oli tosi epätoivoinen olo. No sitten taas helpotti.
Työpaikan vaihto ja lapsenhankinta ei kyllä istu ihan samaan pakettiin. Mutta toisaalta onhan sitä kivempaa tulla takaisin äitiyslomalta, kun ei vihaan työtään. Eli jos malttaisit olla uudessa paikassa vaikka 1,5 vuotta, niin tuskin kukaan sua pahasti katsoisi. No, kuten tiedämme, ei elämää voi noin tarkasti suunnitella. Eli mene kuitenkin haastatteluun, ei siinä häviäkään. Ja voit ainakin harjoitella haastattelussa käyntiä ja saada pientä boostia itsetunnolle, jos menee hyvin. :)
Mä en oikein Furmania diggaa, kun se on vähän sellainen liian happy-happy-jee-jee tv-psykologi (vaikka muistaakseni kyllä psykiatri..)Mutta tuokin on varmasti totta, että osa ihmisistä ei koskaan kasva henkisistä, eikä myöskään koskaan pääse joidenkin juttujen yli, jos eivät niitä edes tiedosta. Kaipa tässä on isoja yksilökohtaisia eroja, koska toiset vaan miettii asioita aika paljon enemmän, eivätkä vain kompensoi jollain sijaistoiminnalla (viina, huumeet jne). Mutta sitä ei aina oikein tajua, kun on ollut tässä terapiakuplassa jo niin kauan. Ja kyllähän analyysiinkin käsittääkseni laitetaan hieman saman profiilin ihmisiä. Eli pitää olla motivaatiota ja kykyä itsensä analyysointiin. Ei siinä muuten mitään järkeä ole.
Ei siinä tartte edes sijaistoimintoja, jotkut ihmiset ei vaan "ajattele" silleen syvällisesti. Mulla asuu täällä kotona yks aika hyvä esimerkki ja koko niiden suku on semmosta (veikkaan että lappalaiset on pitkälti semmossii).
Mut sitä piti sanoa, että kun menee tätä ylös-alas rundia niin kato kuitenkin tarkkaan miten teet.
Mä olen sotkenut nyt omat asiani vähän, olen menossa "ulos" työhaastatteluun ja sit sisällä on kauhee hässäkkä, oon hakenu pariakin tehtävää ja kolmannesta on nyt puhuttu. Tähän väliin ei olis pitänyt olla ulkopuolelta haastattelua mut en kehtaa peruakaan ja mistä sitä tietää...aika monta rautaa tulessa, liian monta...:)
En mä enää malta oottaa tota vauvajuttua, kohta oon 32 ja vuodet vierii nopeasti. Varmaan olis paras pitäytyä julkishallinnossa ja tehä ne lapset ja sit katella, mut tommosessa "stressitilanteessa" ei ajattele yhtään "järkevästi" vaa laittelee hakemuksia...
Hei ja ne ahdistuskohtaukset, ne onneks tulee ja menee. Nimim. monta kertaa viikossa ja menetetyt yöunet...en keksi muuta kun että joku mukava työkaveri jolle voi mennä juttelemaan hetkeksi niin se ahdistus menee pois!
Niin totta tuokin. Kaikki ihmiset eivät ajattele niin syvällisesti, mutta veikkaisin, että elämänkokemuksellakin on vaikutusta. Jos ei ole suurempia taakkoja kannettavana, niin eipä sitä tarvitse niin paljoa miettiäkään. Kovin montaa sellaista ihmistä, joilla on rankka tausta, muttei mieti mitään, en ole kyllä ikinä tavannut. Sunkin miehesi lienee kuitenkin suht normaalista perheestä, vai olenko ymmärtänyt väärin?
Joo olen kyllä myös tiedostanut tuon, että kun mennään lujaa alas, niin silloin voi helpommin tulla tehtyä hätiköityjä ratkaisuja. Mutta onneksi olen antanut asioiden muhia jo keväästä. Ennen lomia mietin jo vaihtamista ja nyt alan olla siinä vaiheessa, että haluan oikeasti vaihtaa firmaa. Olen jotenkin päässyt siihen vaiheeseen, että haluaisin nähdä uutta, enkä enää edes toivo, että vanhassa homma järjestyisi paljoakaan optimaalisemmaksi. Ainoa, mikä vaihtamista rajoittaa tällä hetkellä on mukavuudenhalu tai turvallisuushakuisuus tms. Koska muutos on aina pienoinen "kriisi" niin välillä se ahdistaa ja tuntuu helpommalta jäädä. Lisäksi mietin lähinnä mukavia työkavereita ja sitä, että joudun luopumaan heistä. Mutta kuitenkaan turvallisuushakuisuus ei saisi olla kantava voima, eikä syy pysyä samassa paikassa loputtoman pitkään. Se pitää nyt vain voittaa.
Mutta tsemppiä tosiaan vauvaprojektiin. Siinä olet kyllä oikeassa, ettei sitäkään voi ikuisesti lykätä kun lapsia kerran haluaa. Ja ehtii sitä duunia vaihtaa lapsen jälkeenkin. :)
Lähetä kommentti