Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.
Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.
Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.
Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Niin kuin ollaan aiemminkin puhuttu, osa on valmis aloittamaan seurustelun 'ihan mukavan' ihmisen kanssa, osalle taas sen seurustelukumppanin täytyy olla aivan erityinen ihminen, jotta siihen voi sitoutua. Tai jatkumohan tuo lähinnä on, jossa edellämainitut ovat enemmän ääripäitä. Itse ja ilmeisesti sinäkin edustetaan enemmän tätä jälkimmäistä koulukuntaa, ja minusta ihan hyvä niin. Totta kai olen toisaalta kateellinen niille, jotka pariutuvat aina eronsakin jälkeen nopeasti ja helpon oloisesti, mutta toisaalta mulle on itsestäänselvää, etten halua ihmistä, jota en oikeasti rakasta. Tänä pitkän suhteen jälkeisenä aikana olen pari kertaa ihastunut/rakastunut, joten sikäli en ole huolissani, etten pystyisi kehenkään kiintymään.
Totta kai yksinolo on surullista, ja tämän asian myöntäminen ottaa koville, prkl :). Ja kyllä muakin loukkaa ja ahdistaa ihmisten ajattelemattomat kommentit.
Musta tuntuu, että olen liian herkkänahkainen, eihän kukaan pahaa tarkoita.
Mutta musta on oikeasti tosi kivuliasta alleviivata asiaa ja jotenkin myöntää se, että taaskaan ketään ei ole tullut. Ja ylipäänsä keskustella siitä, että enkö halua vai onko minussa kenties jotain vikaa kun en seurustele, kun en kykene mihinkään suhteeseen ja kuinka hölmö olen kun roikun jossain vanhassa.
Hei tsemppiä vaan Sunshine! Osuit naulan kantaan kun kirjoitit oman tarvitsevuuden myöntämisen vaikeudesta. Ei se varmasti kenellekään helppoa ole, hyvin monelle suorastaan mahdotonta. Mutta sulle ei. Voisiko tuon sun kaverisi kohdalla olla toisin?
Jos suhtautuu pariutumiseen yksinkertaistaen sillä tavalla, että "jos en ole parisuhteessa, on se minun oma valintani", väistää kyllä tehokkaasti oman tarvitsevuutensa (en minä mitään tarvitse, minähän saisin parisuhteen jos vain haluaisin). Tuollaisessa tilanteessa ei ole koskaan vielä tarvinnut kulkea sitä ajattelun polkua joka johtaisi sen tajuamiseen, että minä en välttämättä löydä ollenkaan helposti ihmistä jonka kanssa haluaisin aloittaa parisuhteen. Silloin sitä on ehkä mahdoton tajuta kenenkään toisenkaan sanomana. Ja samalla välttää sen välillä sietämättömän tarvitsevuuden tunteen. Tulipas tuosta taas sekavaa, toivottavasti olennainen välittyy ;-)
No, en oikeasti tiedä onko kaverillasi kysymys tästä. Mutta jos on niin älä ole huolissasi, sulla on asiat paljon paremmalla tolalla. Herkkänahkaisuus on arvokas ominaisuus.
Yksinolo (ilman parisuhdetta) tuntuu surulliselta aina aika ajoin. Mutta oikeasti kannattaa ainakin yrittää olla onnellinen siitä, että sen surun kokeminen on itselle mahdollista. Kun on niin monia joiden elämä on sen (surun, tarvitsevuuden) välttämistä keinoja kaihtamatta.
Niin, kai mä ainakin analyysin kautta olen päässyt paljon lähemmäksi omia tunteitani, myös kipeitä sellaisia. Ei voi enää vaan väistää vaan jotenkin on vain pakko kohdata kaikki, mikä tulee. Mutta ehkä juuri siksi loukkaannunkin.
Ystäväni vain alleviivasi sitä, että eiväthän kaikki ihmiset halua parisuhdetta, esim. hänen miespuolinen ystävänsä, joka ahdistuu aina kaikissa suhteissaan ja kohtelee tapaamiaan naisia sitä kautta hieman rumasti. Tosi kivaa, jos mut niputetaan samanlaiseen kategoriaan. Kaiken sen työn ja kivun jälkeen, mitä olen käynyt läpi itseni kanssa. Kun en onnistu löytämään ketään, niin olen varmaan samanlainen sitoutumiskyvytön, itsekäs olento kuin joku hänen tuttavansa. (jonka käytöstä hän oli suuresti ihmetellyt sitä ennen.)
No, ehkä suurin ero siinä, että puhuu kipeistä asioistaan ystävävilleen kuin että puhuisi terapeutille, on siinä, että ystävät tuputtavat yleensä aina omia neuvojaan ja omia ratkaisujaan. Siis neuvoja, jotka olisivat heille hyviä. Hyvin harva ihminen pystyy oikeasti katsomaan asiaa toisen ihmisen näkövinkkelistä -eikä ehkä jaksa miettiäkään. Jos mä jotain opin terapiassa, niin sen, ettei toisen ihmisen puolesta voi sanoa, miten tämän tulisi toimia. Voi kysyä, että oletko ajatellut tätä tai miettinyt jotain. Mutta kun ei voi kuitenkaan tietää kenenkään toisen puolesta, mikä olisi absoluuttisesti hyväksi hänelle. Ja aina ei avin voi siirtyä elämässään eteenpäin ennen kuin on itse siihen valmis. Siksi sellaisten poikki ja pinoon neuvojen tuputtaminen on minusta aika turhaa.
Antoisaa ja ajatuksia herättävää pohdintaa taas molemmilta, mukavaa, että tiipiikin löysi paikalle kesän jälkeen.
Oikeastaan ensimmäisiä juttuja, jonka analyysissä opin, on juuri toi, ettei asioita mitenkään voi toisen puolesta tietää tai päättää, joten ns. hyvien neuvojen tuputtamista tärkeämpää on vain kuunteleminen ja myötäeläminen ja mahdollisten uusien näkökulmien tuominen. En toisaalta ole koskaan ollut mitenkään korostetun kova neuvomaan muita, mutta se oli myös sikäli vapauttava havainto, ettei edes mieti, että pitäisikö yrittää.
Vähän samaa sarjaa on yhä vähentynyt halukkuus tuomita muita. Mulla on suhteellisen voimakas oikeudentaju, mutta on kuitenkin aika paljon asioita, jotka ovat siinä mustan ja valkoisen välisellä harmaalla alueella, jos niitä rupeaa oikein miettimään.
Tuosta eksäasiasta vielä: eikös se ole tavallaan hyvä asia, että kiinnittyy ajatuksissaan yhteen ihmiseen kerrallaan, eikä oikein voi ajatella muita vakavasti otettavina kumppaneina? Kuka ikinä se sitten tulee olemaankaan, jonka kanssa haluat aloittaa vakavan suhteen, niin eikö ole tavallaan huojentava ajatus, että siinä voi sitten olla tyytyväinen? Kun on niitäkin tyyppejä, jotka jatkuvasti kurkkivat ruohoa aidan toisella puolella, eivätkä osaa kiinnittyä yhteen ihmiseen.
En tiedä, olisiko seuraava hyvä idea ja haluaisinko sitä lopulta todella, mutta koska olemme käyneet analyysissä, voin ainakin sanoa sen ja mietitään, mitä tunteita se meissä herättää :D : aina silloin tällöin ajattelen, että olisi hauskaa nähdä sut Sunshine kerran livenä. Sun kannaltasihan tilanne on aivan eri, kun systemaattisesti kerrot elämäsi henkkohtaisista asioista, mutta tulipahan nyt sanottua :).
Niin, onhan se hyväkin piirre, että kykenee kiinnittymään johonkin toiseen ihmiseen voimakkaasti. Kunhan kiinnittyisi sitten ihmiseen eikä omaan haavekuvaan toisesta.. Välillä kun on miettinyt näitä eksä-asioita, niin tuntuu, että olen vain ihan utopistinen ja kiinnittynyt johonkin mielikuvaan.
Toisaalta olen muuten huomannut, etten ole koskaan pitänyt kovin suurta melua pettämisestä tai pelännyt sitä. Ehkä juuri siksi, että itse kiinnityn niin vahvasti ihmisiin, joista välitän. En ole itseni kohdalla pitänyt sitä kovin realistisena uhkana, koska on niin työlästä ylipäänsä rakastua kehenkään. Meriitti kai sekin.
Kyllä analyysissa kaikkien asioiden esiintuominen on sallittua. :) Olen kieltämättä itsekin miettinyt ihan samaa joskus. Olisi hurjan mielenkiintoista tavata myös reaalielämässä, toisaalta hieman pelottavaa. Kai mä jotenkin pelkään, että menetän mun parhaat lukijat ja kommentoijat, jos tapaaminen olisikin jotenkin hankala tai outo. En mä niinkään paljastumista pelkää, ehkä pikemminkin odotuksia. Nyt sitä on sellainen tarinan hahmo kuitenkin. Mutta voidaan mietiskellä asiaa.
Lähetä kommentti