Levoton olo

Jotenkin syntymäpäiväonnitteluistakin tuli taas joku ongelma. Olin ehkä vähän kärkäs ja sain tietysti takaisin hieman kärkkään vastauksen. Johon sitten tänään kirjoitin vähän älykkäämmän vastineen. Kai mäkin suojelen itseäni aika paljon sellaisella pikkunokkeluudella ja pikku-vittuilulla, kun en halua vaikuttaa liian kiinnostuneelta, enkä liian miltään. Voin onnitella, mutten sentään olla liian lälly samana päivänä. Toisaalta miksi mä en voisi olla vähän aikuisempi, kun ei tässä nyt enää ihan hirveästi salattavaakaan ole. Eikä menetettävääkään sen puoleen. Voi kai sitä olla rakentava, olematta liian needy. Aina ei tarvitsisi pitää kulissia kunnossa ja positiivisia tunteita piilossa.

Tunteitahan mä periaatteessa olen oikein hyvä ilmaisemaan; vihaisia, äkkipikaisia, intohimoisia, kärkeviä, ties mitä. Kunhan ei ole liian herkkä tai rakastunut tai ainakaan näytä sitä. Anna-Leena Härkösen jossain novellissa oli mieshahmo, joka kertoi oppineensa naisista lähinnä yhden tärkeän asian: kun nainen käskee painua vittuun, niin se pitää ottaa syliin. Mä tarvitsisin juuri sellaisen miehen. Voisin vaan olla rauhassa paniikissa ja puolustuskannalla ja silti juttu päättyisi hyvään lopputulokseen. Tämä ei sitten ollut virallinen, analyyttinen kanta asiaan, lähinnä hämärä toiveajatus. Ja on munkin positiivisten tunteiden myöntämis- ja ilmaisukyvyssä sentään kehitystä tapahtunut. Välillä vain tekisi mieli päästä helpolla. Tää ei nyt sinänsä liity enää vaan eksään vaan suhteisiin yleensä.

No katsotaan, josko mun älykkäämpi ja aikuisempi vastaukseni saisi jotain järkevämpää vastakaikua ja sen jälkeen voisin taas antaa tämän asian vähän niin kuin olla.

Myöhemmin..

Nyt oltiin sitten vihdoin ja viimein niin mukavan aikuisia ja sivistyneitä ja lallaa. No ainakin eksä kertoi lopettaneensa juomisen täysin jo useita kuukausia sitten ja vaikutti jotenkin paljon positiivisemmalta. Mikä on hyvä asia. Ja ehkä pitää myös meidät kauempana toisistaan, kun ei tule mitään epätoivopuheluita. Tottakai vihlaisi. Tavallaan olen onnellinen hänen onnestaan, mutta tunnen silti unohdus/erokipuilua. Miksi on aina lohdullisempaa roikkua jossain ajatuksessa kuin kohdata avoin maailma ihan rohkeasti? Nythän mulla on kaikki mahdollisuudet vain mennä eteenpäin. Miksi se silti pistää niin paljon? Onneksi huomenna jo vähemmän kuin tänään.