lauantai 23. elokuuta 2008

Tavatako vai eikö tavata?

Kirjoitan tätä nyt Trinityn kommenttiin liittyen. Toivottavasti sua ei haittaa, että otan sen yhden postauksen teemaksi, mutta olen nyt miettinyt asiaa aika paljon sen jälkeen. Eli kannattaako tavata netissä tapaamiaan ihmisiä reaalimaailmassa? Muistan, että Katariina on kirjoittanut aiheesta joskus, mutten nyt lyhyesti selaamalla löytänyt sitä tekstiä blogista. Olisi kiinnostanut lukea. Mutta ehkä löydän sen myöhemmin.

En niinkään pelkää henkilöllisyyden paljastumista. Eli vaikka kuinka kirjoitan hyvin henkilökohtaisista asioista, niin ei mua oikeastaan ahdista, jos joku yhdistää mut reaaliminääni. En nyt ehkä toivo työkavereitteni lukevan tätä, enkä sen puoleen eksänkään, mutta muilla ei ole niin väliä. Muutamat ystäväni ovat lukeneet/lukevat blogiani, joskaan eivät kommentoi. Tai kun kommentoivat, niin kommentoivat mulle suoraan kun nähdään tms. Niin se on jotenkin helpompaa ja normaalimpaa. Kun on jo puhunut terapeutille kaiken, niin on paljon pienempi kynnys puhua muillekin.

Mutta ehkä se, mikä mua jollain tavalla mietityttää, on mun oma reaalielämän minäni vrs. blogiminäni. Mun blogiminäni on paljon rehellisempi tunteidensa kanssa, paljon avoimempi, herkempi ja paljon enemmän pihalla. Mun reaaliminäni on aika suojautunut, välttelee edelleen kipeitä aiheita, samalla paljon kevyempi, pinnallisempi, jopa kovempi. Mä en oikein tiedä, mikä ristiriita näistä kahdesta tulee? Pystynkö mä tapaamaan ketään periaatteessa tuntematonta ihmistä ja suhtautumaan tarpeeksi avoimesti, samassa hengessä kuin täällä? Toki mä ystävieni kanssa olen avoin ja herkkäkin. Mutta yleensä siihen menee aikaa, ennen kuin päästän muita niin lähelle.

Mutta toisaalta se voisi olla tosi antoisaa ja hurjan mielenkiintoista. Lisäksi psykoanalyysissä on aina se haaste, että on hirveän vaikea löytää muita, jotka ovat taapertaaneet saman polun. Se on kuitenkin terapiamuotona aika harvinainen. Ja kun on ollut monesta asiassa aika samaa mieltä, niin vaikea uskoa, että tapaaminen ei olisi antoisa. Samalla voisi puhua muistakin asioista, joista ei välttämättä netissä tule puhuttua. Lisäksi mä olen hieman utelias, miten kävi Trinityn ja Anonyymin miehen tutustumisen, vaikken olekaan siitä kehdannut kysyä. Kun sellaisen tivaaminen ei varsinaisesti ole minun asiani. Mutta tulipahan sanottua. Mutta jos sua vielä huvittaisi nähdä, niin kommentoi.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä huvittaisi. Sen jälkeen, kun kysyin tuota, niin mulle tuli pieni ujous, jotakuinkin noista edellä mainitsemistasi syistä. Olenhan mäkin reaalielämässä aika erilainen kuin blogisi kanta-asiakkaana -- tai ehkä paremminkin reaalielämän sosiaalisissa tilanteissa tällaiset henkkohtaisemmat jutut eivät tule niin paljon esiin vaan peittyvät sen sosiaalisen minän kuorrutuksen alle.

Mahdollinen tapaaminen olisi taatusti aluksi aika hassu (ei välttämättä huonolla tavalla, vaan vain ihan erilainen kuin mikään muu tapaaminen :) ). Tuskin sitä heti menisi kovin syvällisyyksiin, ensi alkuun voisi ihan vaan tsekata ihmisen livenä ja jutustella jotain pientä. Tai ainakin ennakko-oletukset kannattaa karsia minimiin, ettei sorru yliyrittämiseen tai jännittämiseen (itselläni saattaa olla taipumusta hieman molempiin ihmisten kohdalla, joihin syystä tai toisesta haluan tehdä vaikutuksen :) ).

Jos haluat laittaa meiliä, niin osoite on tulppaani@postiloota.net. Mä voin ihan hyvin kirjoittaa omalla nimellänikin, mutta en ehkä laita duunimeiliosoitetta tähän :D.

Jr. Jones kirjoitti...

Itse mietin myös sitä puolta, että jos toinen onkin kovin erilainen livenä, ja todellisuuteen tutustuttuaan "menettää" sen nettipersoonan, jonka on oppinut tuntemaan, ja josta on oppinut pitämään.

Toisaalta, jos kaikki ei menisikään kuten Worst Case Scenariossa kaavailen, nettipersoonan tapaaminen livenä voisi olla erittäin antoisa.

Kolmannelta kantilta, teki miten tahansa, elämä jatkuu kuitenkin.

Sunshine kirjoitti...

Joo kyllä mäkin sitä mietin. Nettitutut ja erityisesti heidän rakentavat kommenttinsa ovat arvokkaita, joten hyviä nettituttujakaan ei haluaisi menettää. Toisaalta mä olen sen verran utelias, joskus jopa riskejä ottava luonne (mikä ei ehkä varsinaisesti välity blogista kun tuskailen aina saman työn, miehen ja asunnon kanssa..), että en yleensä malta jättää asiaa sikseen.