Tunnelmia lopettamisen jälkeen. Vol.2

Tänään oli tosi kiireinen päivä töissä, joten en ehtinyt paljon pohtia. Jotenkin tuntuu vieläkin ihan epätodelliselta, että olen lopullisesti lopettanut analyysin. Oma tunteenpurkaus terapian lopussa tuntuu jopa hieman liioitellulta. Mutta minkäs sille voi, että tunteet tulee pintaan. Ei kai siitä pitäisi tuntea mitään harmitusta tai noloutta, mutta tunnen silti. Olisin halunnut olla coolimpi. Johtuu kai siitä, että haluaisin aina olla coolimpi, sen sijaan, että tunteet nousevat jotenkin hallitsemattomina. Kai olen tottunut lapsena siihen, että oma heikkous ja tarvitsevuus on jotenkin noloa. Joten vieläkin tunnen samoja tunteita, vaikka olenkin ollut analyysissä 5 vuotta ja risat. Ei siinä pitäisi olla mitään noloa. Ja on silti. Jotenkin lohduttaa kuitenkin, että paikalla ei ollut kuin Terppa, joka muutenkin tietää kaikki noloimmatkin asiat ja tunteet. Joten se siitä. Ei pitäisi liikaa miettiä.

Nyt on hyvä olo, että pääsen matkalle. Ja hyvä olo siitä, että voin käyttää energiaa muuhun kuin lopettamisen miettimiseen. Ja hullu olo siitä, että voin sanoa käyneeni läpi psykoanalyysin. Puhua imperfektissä: silloin kun KÄVIN terapiassa, analyysi OLI sitä ja tätä.. Vaikka tokihan se omassa päässä jatkuu. Mutta silti.

Jotenkin huvittavaa, että analyysini on kasvattivanhemmilleni vieläkin niin hankala asia,että lopettamisesta keskustelu on heille kovin vaikeaa. Kerroin, että lopetan, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Istuttiin kuitenkin eilen autossa tuntitolkulla yhdessä. Koko aihetta ei sivuttu sanallakaan. En kyllä itsekään jaksanut sitä ottaa esille. Oli kai vielä liikaa tunteet pinnassa. Enkä ole muutenkaan jaksanut selitää, miksi olen käynyt niin kauan. Luulen, että he olisivat halunneet minun lopettavan ajat sitten, jotta heille itselleen olisi tullut parempi olo. Lähinnä siksi, että kun en enää käy terapiassa, niin minulla on asiat hyvin. Jos käyn terapiassa, niin jokin on pahasti vialla. Heille tuli kai koko terapiaan menosta jotenkin riittämätön olo ja syyllisyys.

Lisäksi kyllähän mun analyysini heilutti meidän välejä tosi paljon. Kun yksi perheenjäsenistä kyseenalaistaa lähes kaiken, niin väkisinhän se vaikuttaa. Välillä katkaisin välit useiksi kuukausiksi. En vain jaksanut heidän konservatiivista arvomaailmaansa, jossa aina pitää tehdä paljon töitä, olla reipas, mennä eteenpäin ja sulkea ongelmat mielestä. Ja toki löytää kiva mies, hankkia perhe eikä missään nimessä tehdä mitään liian radikaalia. No ainakin terapia sai aikaan sen, että nykyisin lähinnä viis veisaan heidän ajattelumalleistaan, mutta osaan silti olla väleissä, jopa melko läheinenkin ja en ota kaikkea niin vakavasti. Kai se on myös osa aikuistumista. Ei odotakaan, että muut ymmärtäisivät, mutta voi olla suht rakentavasti eri mieltä asioista. Ja eiväthän he mitenkään minun asioihin puutu ja olen tehnyt myös aika selväksi, etten edes halua.