Terapian loppuminen on iso muutos, jota miettiessä olen pohtinut aika paljon kaikkea muutakin kuten perheenperustamista, työuraa, rakkautta ja parisuhdetta, omaa ikää, omia tavoitteita yms. Jotenkin olen alkanut herätä siihen, etten ole enää ihan nuori, vaikken oikein osaa määritellä, mitä sen tulisi tarkoittaa minulle. Biologinen kello ei vielä pahemmin tikitä, mutta jotenkin mietityttää, että parin kolmen vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen. Sitten voi ollakin jo sellainen olo, että haluan lapsen ja asettua. Jos ei ole silloinkaan ketään, fiilis voi olla vähän kurja. Toisaalta olen ajatellut, että adoptio on ihan realistinen vaihtoehto, jos ikä alkaa tulla joskus vastaan omien lasten osalta. En tosin usko, että masennusdiagnoosi ja pitkä psykoterapia ovat mikään meriitti adoptiovanhemmalle. Vaikkakin silloin diagnoosista olisi jo reippaasti yli kymmenen vuotta ja terapiankin lopettamisesta aikaa.
Periaatteessa vielä ei ahdista, koska tiedostan kyllä, että kaikkien ei tarvitse elää minkään yleisen kaavan mukaan ja hankkia kahta lasta ja taloa. Enkä ole koskaan siihen muottiin oikein hinkunutkaan. Kuitenkin alan olla hieman liian aikuistunut ja analysoitu olemaan "muka-huoleton bileprinsessa", joka olin 4-5 vuotta sitten. Samalla olen liian nuori ollakseni "itsenäinen aikuinen nainen, joka harrastaa kulttuuria ja toimii tätinä siskojen ja ystävien lapsille." Toki yllä kuvatut ovat stereotypioita, mutta tällä hetkellä olen kai jotenkin kyllästynyt. Kun oma ystäväpiiri vakiintuu ja meno rauhoittuu, pitäisi löytää oma tapansa toteuttaa itseään ja olla aktiivinen. En voi elää enää samaa elämää kuin 20+ vaiheessa, mutten kuitenkaan halua jämähtää kotiin ja pariskuntatilaisuuksiin olematta pariskunta. Helppo vaihtoehto on paeta töihin, muttei sekään yksinään riitä. Samalla olen vähän kyllästynyt Helsingin baareihin ja yöelämään, kyllästynyt jonnin joutaviin suhteisiin ja turhaan alkoholin kittaamiseen. Ehkä pitäisi vain vaihtaa vähän maisemaa ja häipyä jonnekin pariksi vuodeksi.. Harmi vain, että duunissa on liian kivaa, jotta sitä huvittaisi jättää nyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Moi taas, ja voimia tähän loppuvaiheeseen! Olen aika samanlaisessa tilanteessa kuin sä ihmissuhdemielessä mutta mä uskon että aikaa on (ainakin silloin kun en ole epätoivon syövereissä:)). Uskon että kaikki loksahtaa kohdalleen kun itse voi hyvin, eikä tarvitse mennä muotin mukana... Voi tietty olla että olen sinisilmäinen tämän asian suhteen:) Mä luin jostain että hedelmällisyys alkaa laskea kunnolla vasta 35-vuotiaana (eikä siis edes lopu siihen ikävuoteen kuin seinään), mutta mä uskon tai toivon että henkinen hyvinvointi vaikuttaa ainakin jonkin verran hedelmällisyyteenkin (ei stressaa liikaa raskaaksi tulemisesta), eli vähän vanhempanakin voi varmaan tulla äidiksi. Alkaa ehkä kuulostaa jo vähän mystiseltä... Ja ei kai adoptioprosessissa ole pakko ihan kaikkea kertoa, niin monilla ihmisillä on kuitenkin jotain "ryppyjä" historiassaan. Ja luulisi että hoidettu masennus ei olisi mikään ikuinen stigma. Jos on, niin vähän vihaksi pistää, kun ajattelee miten monenkirjavasti voivia "terveitä" ihmisiä tuolla on, jotkut niistä varmasti jopa adoptiovanhempia.
Mua Helsingin baarit jne sekä kyllästyttää että ei kyllästytä tällä hetkellä; vähän ihmeellinen tilanne. Tuntuu että bilettämiseen on vähän eri asenne kuin ennen: se on nyt enemmän oikeasti hauskaa, kun ennen se oli pikemminkin itsensä ja yksinolon pakonomaista pakenemista. (Tosin on mulla aina ollut sellaisia kausia, että ulkona käyminen ei huvita yhtään.) "Turha" ja ehkä välillä reipaskin alkoholin käyttö kyllä mietityttää... Jotenkin olen viime aikoina saanut kulttuuritapahtumista tosi paljon enemmän kuin ennen, ja ajattelen että voisin suunnata baarienergiaa vähän niidenkin suuntaan. Alan kuulostaa huolestuttavasti kulttuurivanhapiikatädiltä!
Varmasti olet oikeassa tuon lasten hankinnan suhteen. En vaan haluaisi ajautua "epätoivoiseksi", vaikka vielä ei tietenkään ole mikään kiire. Olisi niin kivaa, jos elämä voisi mennä niin, että voisi vielä rauhassa seurustella jonkun vuoden ja sitten ruveta ehkä pohtimaan lapsiasiaa, ilman, että tuntee hirveää kiirettä. Toki monella nuoremmalla voi olla lapsettomuusongelmia jo ihan fysiologisista syistä ja sitten taas jotkut ovat ensisynnyttäjiä vielä 40-vuotiaina. Eihän sitä voi tietää, miten se omalla kohdalla menee.
On mustakin välillä kivaa edelleen käydä ulkona, mutta jotenkin vaan ennen oli kivempia paikkoja, enemmän paikkoja, hauskempia ihmisiä ja enemmän kauniita poikia. Eli alan siis selvästi muuttua myös
"vanhapiikatädiksi". :) Ja on se vähän niin, että baareiss aon vielä tylsempää, jos ei juo ollenkaan. Eli sellainen juon lasin viiniä ja käyn kääntymässä on usein aika turhaa. Ei toki tarvitse olla tuhdisti humalassa, mutta on se juhliminen hiprakassa hauskempaa. Enemmän samalla aaltopituudella muiden kanssa.. Ja jos sitä jatkaa vuodesta toiseen ja viikonlopusta toiseen, niin on turhan kallista, liikaa kaloreita ja muutenkin epäterveellistä. Ei kai sitä nuorempana tälläisiä jaksanut edes miettiä. Meni vaan..
Lähetä kommentti