"Kuin lähettäisi lapsensa maailmalle.."

Onhan se aina haikeaa, tuumasi Terppa, kun kysyin häneltä, miltä lopettaminen hänestä tuntuu. En niinkään vain omalla kohdallani vaan yleisesti. "On se ero molemmin puolin ja tuntuu haikealta aina. Se on vähän kuin lähettäisi lapsensa maailmalle." Ja mulle tuli niin vaikea olo, että vaihdoin puheenaihetta. Tai ainakin kevensin hieman. Olo oli lähinnä jotenkin hankala, koska keskustelusta tuli yhtäkkiä kovin intiimi.

Olen loppujen lopuksi puhunut aika vähän tunteistani Terppaa kohtaan. Olen toki kertonut, että mielestäni alusta saakka meillä synkkasi ja pidin hänen pirteästä olemuksestaan. Ja kun hän oli jonkun aikaa sairaslomalla, olin toki hieman huolestunut. No silloin ei kuitenkaan ollut kyse mistään vakavammasta onneksi. Eli olen toki kertonut hänelle monia positiivisia asioita, mutta olen kuitenkin nähnyt suhteemme, ja erityisesti hänen suhteensa minuun, ammatillisena. Eli en todellakaan odotakaan, että Terppa kyynelehtisi perääni. Ja itsekin olen kuvitellut olevani kuitenkin normaali ja reipas viimeisellä kerralla. Nyt jotenkin heräsin siihen, että se voi ollakin tunnetasolla haikeaa molemmin puolin.

Kaipa kyse oli taas siitä, että unohdan aina niin helposti, että joku läheiseni saattaa olla minusta huolissaan, kaivata tai muuten miettiä jaksamistani. Kaipa se on aika pitkäkestoinen jäänne lapsuudesta. Yllätyn aina, kun joku näyttää äkkiseltään tunteitaan tai osoittaa huolehtivansa. Liikutun myös hyvin helposti saatuani empatiaa, koska en yleensä osaa odottaa sitä. Vaikka toki järkitasolla tiedän, että ystäväni ja perheenjäseneni välittävät minusta ja rakastavat minua, silti minun on jotenkin vaikea muistaa sitä. Hyvin helposti mietin asioita vain itseni ja oman selviämiseni kannalta (esim eroaminen exästä), miettimättä juurikaan, miten toinen sen kokee. Kuvittelen kai, ettei se toiseen juurikaan vaikuta. Oikeastaan nyt vasta heräsin miettimään ensimmäistä kertaa, että ero voi olla kurjaa jopa Terpalle. Ajatella, jos on työskennellyt jonkun kanssa yli 5 vuotta, niin lopettaminen voi olla haikeaa. Vitsi mikä neronleimaus. Pikemminkin normaalia käytöstä..

Kai tässä edelleen on työstettävää ja mietittävää. Nyt jo tiedostan aika paljon, kunhan vain saisi ajatukset juurrutettua jotenkin paremmin omaan elämään ja toimintaan. Hieman mietityttää ja pelottaa se, kuinka kova mun maailma pohjimmiltaan on. Kun kuvittelen, että kukaan muu ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Ei siis mikään uusi tunne, samaa mietin mm. erotessa viimeksi. Silloinkin luulin vilpittömästi olevani ainoa, johon sattui. Vaikkei se niin musta-valkoista ole koskaan.