Blondi lomailee

Huomenna lähden sitten reissuun, joten blogia en varmaan päivittele matkan aikana. Ihanaa lähteä matkalle. Ihan huippukivaa!!!

Tänään lähinnä liihottelin töissä ja yritin jotain töitä saada tehtyä. Kaikki luulivat, että fiilikseni johtui vain matkasta ja lomasta. Mutta toki terapian päättyminen oli yksi keskeinen syy - ja nimenomaan elämäntilanteen muutos. Ja koko odotuksen loppuminen. Vähän sellainen kesänurmelle karannut varsa -olo. HIH HEI!

Palataan tunnelmiin taas lomien jälkeen. Olen muuten nähnyt nyt joka yö unia, jotka olen jopa muistanut. Mikä on kummallista, koska analyysin aikana näin/muistin unia hyvin vähän. Nyt kun analyysi loppui aloin näkemään unia. Tuskin alitajuntani on tätä muutosta vielä huomannut. Mutta silti jännä juttu.

Tunnelmia lopettamisen jälkeen. Vol.2

Tänään oli tosi kiireinen päivä töissä, joten en ehtinyt paljon pohtia. Jotenkin tuntuu vieläkin ihan epätodelliselta, että olen lopullisesti lopettanut analyysin. Oma tunteenpurkaus terapian lopussa tuntuu jopa hieman liioitellulta. Mutta minkäs sille voi, että tunteet tulee pintaan. Ei kai siitä pitäisi tuntea mitään harmitusta tai noloutta, mutta tunnen silti. Olisin halunnut olla coolimpi. Johtuu kai siitä, että haluaisin aina olla coolimpi, sen sijaan, että tunteet nousevat jotenkin hallitsemattomina. Kai olen tottunut lapsena siihen, että oma heikkous ja tarvitsevuus on jotenkin noloa. Joten vieläkin tunnen samoja tunteita, vaikka olenkin ollut analyysissä 5 vuotta ja risat. Ei siinä pitäisi olla mitään noloa. Ja on silti. Jotenkin lohduttaa kuitenkin, että paikalla ei ollut kuin Terppa, joka muutenkin tietää kaikki noloimmatkin asiat ja tunteet. Joten se siitä. Ei pitäisi liikaa miettiä.

Nyt on hyvä olo, että pääsen matkalle. Ja hyvä olo siitä, että voin käyttää energiaa muuhun kuin lopettamisen miettimiseen. Ja hullu olo siitä, että voin sanoa käyneeni läpi psykoanalyysin. Puhua imperfektissä: silloin kun KÄVIN terapiassa, analyysi OLI sitä ja tätä.. Vaikka tokihan se omassa päässä jatkuu. Mutta silti.

Jotenkin huvittavaa, että analyysini on kasvattivanhemmilleni vieläkin niin hankala asia,että lopettamisesta keskustelu on heille kovin vaikeaa. Kerroin, että lopetan, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Istuttiin kuitenkin eilen autossa tuntitolkulla yhdessä. Koko aihetta ei sivuttu sanallakaan. En kyllä itsekään jaksanut sitä ottaa esille. Oli kai vielä liikaa tunteet pinnassa. Enkä ole muutenkaan jaksanut selitää, miksi olen käynyt niin kauan. Luulen, että he olisivat halunneet minun lopettavan ajat sitten, jotta heille itselleen olisi tullut parempi olo. Lähinnä siksi, että kun en enää käy terapiassa, niin minulla on asiat hyvin. Jos käyn terapiassa, niin jokin on pahasti vialla. Heille tuli kai koko terapiaan menosta jotenkin riittämätön olo ja syyllisyys.

Lisäksi kyllähän mun analyysini heilutti meidän välejä tosi paljon. Kun yksi perheenjäsenistä kyseenalaistaa lähes kaiken, niin väkisinhän se vaikuttaa. Välillä katkaisin välit useiksi kuukausiksi. En vain jaksanut heidän konservatiivista arvomaailmaansa, jossa aina pitää tehdä paljon töitä, olla reipas, mennä eteenpäin ja sulkea ongelmat mielestä. Ja toki löytää kiva mies, hankkia perhe eikä missään nimessä tehdä mitään liian radikaalia. No ainakin terapia sai aikaan sen, että nykyisin lähinnä viis veisaan heidän ajattelumalleistaan, mutta osaan silti olla väleissä, jopa melko läheinenkin ja en ota kaikkea niin vakavasti. Kai se on myös osa aikuistumista. Ei odotakaan, että muut ymmärtäisivät, mutta voi olla suht rakentavasti eri mieltä asioista. Ja eiväthän he mitenkään minun asioihin puutu ja olen tehnyt myös aika selväksi, etten edes halua.

Tunnelmia lopettamisen jälkeen. Vol.1

Tänään se sitten loppui. Oli kumma päivä. Samana päivänä viimeinen kerta terapiaa ja mummon hautajaiset. Ne olivat nyt keskellä viikkoa, koska pääsiäisenä ei seurakunnassa suoritettu ollenkaan hautaamisia. Puhuin alkuun vain kaikkea muuta ja yleistä. Ja kiukuttelin ilmasta, joka oli ihan hirveä. Hyvä kun pysyin pystyssä ja ylipäänsä selviydyin lumimyrskyssä sohvalle saakka. Tulin vielä myöhässä, joten meni aika nopeasti. Lopussa tuli sitten haikea olo ja tunnepurkaus. Kai se oli vähän arvattavissa. En sure niinkään terapian loppumista vaan ihmissuhteen päättymistä. Se oli kaikkein rankinta. Niin kauan jakanut jonkun kanssa kaiken ja nyt se on vaan totaalisen ohi.

No outoa se oli ja tosi haikeaa ja kamalaa hetken aikaa. Meni kuitenkin aika äkkiä ohi, kun piti heti lähteä raahautumaan myrskyssä eteenpäin.

Nyt on ihan hyvä olo, joskin tosi väsynyt. Aika rankka päivä ollut. Ei vielä tajua muutosta. Tulee tajuntaan varmaan sitten joskus. Mutta olen kuitenkin helpottunut, koska lopetus itsessään on jo vienyt niin paljon energiaa, että nyt voi sitten enemmän keskittyä muuhun. Eroaminen on pirun rankkaa. Ihan yleisesti.

Nuorista naisista työelämässä

Pakko jatkaa vielä aiemmasta aiheesta eli tasa-arvosta. Joka yleisesti herättää keskustelua ja jossa naiset tuomitaan usein liian herkiksi ja vainoharhaisiksi. Suomessa kun ollaan, niin pitäisi olla tyytyväinen. Kun jossain Sri Lankassa naisilla on asiat niin paljon huonommin. Että minun pitäisi oikeastaan olla onnellinen, että saan tehdä siistiä sisätyötä, josta saan omaa rahaa kun monet maailman naiset ovat seksityössä, kotiapulaisina ja lähes orjina kuten Libanonissa ja ties missä. Miten minä kehtaan valittaa?

Mutta kun kerran nyky-Suomessa on niin tasa-arvoista,
- Miksi vastavalmistuneenkin ekonominaisen aloituspalkka on keskimäärin 300 euroa vähemmän kuin miehen?
- Miksi valtiotieteellisestä valmistuneista miehistä paljon suurempi osuus päätyy heti vakituiseen työhön kun taas naiset ovat pätkäduuneissa?
- Miksi lapsen hankinnan kulut maksaa vain lapsen äidin työnantaja?
- Miksi työpaikkani ruokalakeskustelussa jokaista pöydässä istuvaa naista oli häiritty työuran aikana seksuaalisesti?
- Miksi nuoren naisen kommentit ohitetaan helposti ja hänet unohdetaan maililistoilta ja palavereista ja paikalle pyydetään samalta osastolta mies, jolla on vähemmän kokemusta?
- Miksi työpaikan paksu, keski-ikäinen perheenisä lähettää minulle hieman liian intiimejä viestejä facebookin kautta?
- Miksi naiset toimivat palavereissa usein sihteereinä?
- Miksi syntymäpäivälahjat ja muut muistamiset kolleegoille hoitaa aina se osaston reipas tyttö?
- Miksi johtoryhmässä istuu vain yksi nainen ja kahdeksan miestä, kun suuri osa työntekijöistä ja keskijohdosta on naisia?
- Miksi ystäväni ei saanut parempaa työsuhdeautoa, samanlaista kuin monilla muilla ja hänen käskettiin olla tyytyväinen, koska ei kaikilla NAISILLA työpaikalla todellakaan ole autoa?
- Miksi Rakkauden kerjäläinen kirjoittaa samasta aiheesta blogissaan. ?

- Miksi lähes jokainen nuori nainen huomaa näitä asioita työyhteisössään, mutta heidän tulkitaan usein liioittelevan?

Huomenna on SE päivä

Heipparallaa!

Pieni loma teki oikein hyvää, koska en ajatellut juurikaan terapian loppumista enkä juuri muutakaan kovin analyyttista tai henkevää. Kun on muiden ihmisten kanssa 24h niin omille ajatuksille jää väkisinkin vähemmän tilaa. Mikä ei aina ole todellakaan huono asia. Tuli urheiltua ja oltua ulkona. Ja hieman juhlittua, joskin kaiken urheilun ja ulkoilun jälkeen olin aika valmis petiin jo puolen yön jälkeen. Eli aika tervehenkinen pääsiäinen hauskassa seurassa.

Eilen illalla huomasin taas ajattelevani muutamasta asiasta, että pitäisi miettiä tätäkin terapiassa. Tai palata johonkin juttuun analyysissä. Vaikka tuskin niitä kuitenkaan vikalla kerralla otan käsittelyyn. Eli varmaan kestää totutella siihen ajatukseen, ettei olekaan sitä luonnollista kanavaa, jossa purkaa mieleennousseita juttuja. No tilitin niitä sitten ruokatunnilla parille työkaverille. Olivat siis sen laatuisia, että pystyin niistä kyllä puhumaan myös muidenkin kun Terpan kanssa. (esim. ajatuksia työhön ja tasa-arvoon liittyen. Koin tulleeni hieman ohitetuksi sukupuoleni ja vielä melko nuoren ikäni takia.) Olen vaan niin tottunut purkamaan ja myös vaahtoamaan kaikki ärtymykseni analyysissä, mutta ehkä niille tunteille voi tosiaan löytää muitakin kanavia.

Yksi ärsyttävä esiin noussut asia on taas tuttu aihe naiseus/sinkkuus. Eli olen välillä huomannut, että spontaanit tapaamiset työssä tapaamieni/työpaikan vanhempien miesten kanssa ovat aika vaikeita, koska miehet eivät oikein osaa suhtautua. Törmäsin nimittäin työtuttuun pääsiäisenä ja se oli epämukavaa. Mies kommentoi minulle hölmösti jotain muka hauskaa ja jatkoi matkaansa pikaisesti. Työskentelen kyseisen herran alaisuudessa, joten olisin odottanut jotain normaalia aikuisten välistä keskustelua, kuten "milloinkas te olette tulleet ja ajattelitteko tehdä sitä tai tätä.." En ole kuitenkaan suora alainen, mutta alainen silti. Joko kyse on vain sukupuolesta, eli koska en ole nuori mies, niin kanssani ei voi heittää mitään äijäläppää eikä lähteä oluelle. Tai siitä, että en ole perheellinen, niin ei voi käydä mitään keskustelua liittyen perheeseen ja lapsiin. Tai sitten vain siitä, että olen nuori nainen = ei kovin merkittävä henkilö ja kanssani ei tarvitse edes yrittää keskustella sivustyneesti. Varsinkin kun olen vielä tyttöporukalla liikkeellä, enkä kenenkään merkittävän henkilön, kuten miehen kanssa. (hieman provosoitua, mutta..) No toki koko jutun voi laskea vain kyseisen herran sosiaalisten taitojen piikkiin,. mutta jotenkin ärsyttävää silti.

Huomenna on sitten viimeinen kerta terpan kanssa. Hurjaa. Nyt en oikein jaksa iloita edes vapautuvasta ajasta ja rahasta vaan tuntuu vain aika oudolta ja pikkaisen epätodelliselta.

Pääsiäislomaa

Jee, pääsin pois töistä ja pienelle matkalle pääsiäiseksi. Tekee ihan hyvää irroittautua vähän peruskuvioista. Ja päästä pois Helsingistä, josta en ole juuri tämän vuoden puolella poistunutkaan lukuunottamatta visiittiä äidin luo. Ja kerran taisin käydä työasioissa Tampereella. Hihaa. Pitäisi pakata, muttei oikein huvita. Nukuttaa.

Vielä liittyen tuohon aiemmin mainittuun puhumiseen ja kertomiseen. Olen alkanut huomata, että tietyille luottoystäville kyllä puhua räpätän nykyisin ison osan kaikesta. Välillä huomaan, että ystäväni ei aina tajua, mutten enää ota sitä niin rankasti. Puhun silti. Ehkä enemmän loukkaa se, että joku ei ikinä edes kysy, miten menee. Kuin siis se, ettei aina ihan tajua. Aina en itsekään ihan tajua muita, mutta silti voi ainakin yrittää ymmärtää tai ainakin olla kiinnostunut. Tai jotain.

Mulla oli eilen kummallinen keskustelu yhden juuri naimisiin menneen työkaverin kanssa. Ei oikeastaan kummallinen, mutta hyvin flirtti. Ja tyyppi ei ole muuten mikään lirkuttelija, joten sikäli vähän erikoista. On meillä toki aiemminkin ollut jotain pikkuflirttiä, mutta jotenkin kun kundi meni juuri naimisiin niin tuntuu vähän hassulta. Ihan hauskaa, ei mitenkään ällöä vaan vain hyvin hauskaa. Mutta toisaalta ottaa päähän nää varatut äijät. Jos kerran sitoutuvat suhteeseen, niin sitoutuisivat sitten kunnolla. Kyseinen mies on ehkä ainoa tyyppi mun duunista/duunin kautta tulleista tutuista, josta voisinkin olla aidosti kiinnostunut, mutta meni siis juuri naimisiin. Eli pitääkö sitä nyt sitten ruokkia??? Yksi säätö varatun kanssa on ihan riittävästi, en kaipaa sitä yhtään lisää.

Olen muuten saanut viimeisen vuoden aikana ehdotuksia muiltakin varatuilta miehiltä. Kaksi vanhaa opiskelukaveria, joita en ollut nähnyt vuosiin, tuli bileissä - siis eri bileissä ja eri aikoina - tunnustamaan, että on tosi onnellisessa suhteessa ja blaa blaa, mutta haluaisivat niin kovasti olla välillä myös sinkkuja. Syödä siis kakun ja säilyttää sen. Ja irrottelun kohde olin tietenkin minä. Olin vain, että "jaa, sitten sulla on ongelma, mutta älä sotke mua siihen." Kumpaankaan en ole kyllä ikinä ollut ihastunut tms. Eli ei ollut vaikeaa antaa pakkeja. Kuvittelevatko seurustelevat/avoliitossa/naimisissa olevat miehet oikeasti, että sinkkutyttöä ensisijaisesti kiinnostaa heidän halunsa ja tarpeensa? Ihan kuin mua liikuttaisi kenenkään urgentit halut panna suhteen ulkopuolella, tai että se olisi joku hyvä markkinointiargumentti? Pimeää. Exän kanssa jutussa on sentään muitakin ulottuvuuksia kuten, että ollaan tunnettu pitkään, on kiva jutella asioista, ollaan oikeasti tykätty toisistamme aina. Tai ainakin se sai paremmin myytyä mulle idean.. :/ Mutta noin yleisesti on silti ihan eri asia harrastaa seksiä huvin vuoksi jonkun toisen sinkun kanssa, kuin kuunnella jotain tilityksiä "mun vaimo on tosi ihana, mutku mutku.."

Nyt en sitten kirjoita koko pääsiäisenä kun olen reissussa. Tulee vähän taukoa.

Avoin alue minussa

Mietin nyt taas analyysistä saamiani hyötyjä, en niinkään lopettamista. Siihen olen tosiaan vähän kyllästynyt. Ainakin olen huomannut, että mulla on nykyisin todella paljon vähemmän asioita, joista en voisi puhua tai joita pitäisi hysteerisesti salata. Siis toki mulle tietyistä asioista puhuminen on edelleen vaikeaa, enkä tule niistä usein kertoneeksi, mutta silti niistä puhuminen on jo paljon helpompaa. Muistan kaksi vuotta sitten sanoneeni exälle, että enemmin varmaan kuolisin kuin kertoisin kipeimmistä perheasioistani esim. töissä. Toki liioittelin jonkun verran, mutta ajatus kertoo silti aika paljon asenteestani silloin. Musta olisi ollut ihan hirveää, jos olisi pitänyt kertoa vaikkapa äidistä töissä. Saati sitten joistain pahimmista muistoista ym.

Tietenkään en edelleenkään kovin avoimesti puhu tausoistani töissä, mutta syyt ovat vähän eri kuin ennen. Silloin se oli vain kamalaa, enkä halunnut missään nimessä olla se onneton, hirveitä kokenut "lapsiparka". En kestä mitään sääliä ja päivittelyä, enkä jotenkin osannut edes puhua noista aiheista kenenkään vieraamman kanssa. Varsinkaan jossain duunissa. Tunteet tulivat liikaa pintaan ja pelkäsin myös omia reaktioitani. Nyt on pikemminkin sellainen fiilis, että jos jotain tulisikin esiin, niin sillä ei olisi suurta merkitystä. En puhu, koska työpaikalla ei ole muutenkaan tarvetta vatvoa henkilökohtaisia asioita kovin syvällisesti. Mutten enää oikeastaan pelkää, että ne asiat vaikuttaisivat kovinkaan paljon muiden käsitykseen minusta. Paitsi korkeintaan positiivisesti, koska olen selvinnyt ja pärjännyt kaikesta huolimatta. Eli nyt voisin ihan hyvin sanoakin, että olen asunut kasvattiperheessä, koska sitä ja tätä. En ehkä haluaisi ruotia asioita sen kummemmin, koska se ei kuulu muutenkaan työpaikalle. Enkä halua olla niin läheinen esim. pomon kanssa muutenkaan. Mutta se ei olisi minusta enää niin kamalaa. Mitä vähemmän on täysin suljettuja alueita, sitä helpompi on hengittää.

Olen muuten kuunnellut Vuokko Hovatan Lempieläimiä levyä, joka on varsin sympaattinen. Aulikki Oksasen tekstit ovat toimivia ja biisit kauniita. Jos on ikinä tykännyt yhtään Ultra Brasta nuorempana, tykkää varmasti tästäkin.

Aika kaluttu aihe

Nyt on taas sellainen olo, että olen aika kyllästynyt koko lopettamis-asian pohtimiseen. Terapiassakin oli tänään tosi tyhjä pää -olo. On tullut käsiteltyä niin paljon kaikkea ja mitään kovin merkittävää ei ole nyt tapahtunut. Kai tämä bloginkin pito vaikuttaa siihen, että on käsitellyt aihetta varsin kattavasti ja monelta eri kantilta. Nyt alkaa olla sellainen fiilis, että ihan sama. Huvittaisi vain elää ja olla ajattelematta. Töissä on hirveä kiire ja alan olla loman tarpeessa. Tahtoisin vain matkalle ja unohtaa koko terapian. Ja lopettamisen, ja ongelmat, jotka ovat jääneet ratkomatta, ja tulevat ongelmat, jotka saattavat kaivata lisäanalyysiä.

Kun on tottunut koko ajan analysoimaan kaikenlaista omassa käytöksessään ja käymään tietynlaista jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa, on tosi mielenkiintoista nähdä, miten se muuttuu lopettamisen jälkeen. Jatkuuko samanlainen itsensä tutkiskelu yhtä aktiivisena (usein lomillahan on saanut myös hyviä oivalluksia, vaikka onkin ollut tauolla) vai alkaako tapahtua laiskistumista? Ehkä enemmän voi olla sellainen olo, etten nyt jaksa miettiä tätä ja huvittaa vain painaa asia jonnekin. Tai sitten sitä ei vaan enää osaa, vaan miettii kuitenkin koko ajan. En tiedä. Analysoitu ystäväni (minulla on siis yksi analyysin käynyt ystävä, jonka kanssa keskustelu on ollut aina tosi hedelmällistä) sanoi, ettei ole kaivannut terapiaa. Että sen lopettaminen toi valtavasti uutta energiaa käytettäväksi muihin asioihin. Ja että hänen kohdallaan monet ongelmat ratkesivat vasta analyysin lopettamisen jälkeen. Eli ei pitäisi olla huolissaan siitä, ettei tule "valmiiksi", koska jotkut asiat vain loksahtavat vähän myöhemmin. Aika lohdullista. :)

Mutta silti jännittää, miltä tuntuu olla "tavis". Mitäs sitten kun vaan ottaa päähän, masentaa tai huolestuttaa ja pitäisi purkaa se jonnekin?

Sitten pitää ottaa vielä kantaa yhteen asiaan eli bloggaamiseen yleensä. Ehkä rupean jatkossa kirjoittamaan tälläisen viihteellisen tilitysblogin tilalta jotain henkevää ja vakavaa kunnallispolitiikkablogia tms. Paitsi, että olen siis syyllistynyt blogissani viihteellisyyteen, olen kirjoittanut myös jonnin joutavia paljastuksia omasta elämästä. Hyi minua! Jatkossa aion kirjoittaa siis vain kunnollista kansalaisjournalismia enkä mitään pateettista tilitystä. :)

2 kertaa jäljellä

Huomenna menen toiseksi viimeisen kerran terapiaan. Hieman epätodellista. Vielä on ainakin yksi asia, mistä haluan puhua. Nimittäin aiemmin käsitelty pettämisasia ja siihen liittyvät ajatukset. En jaksanut puhua siitä maanantaina, koska olin liian hilpeä viikonlopun jäljiltä. Mietin vain kaikkea valoisaa, mutta myös sitä, miltä ensi viikon viimeinen kerta tuntuu. En usko, että terapian jälkeinen elämä on kovinkaan rankkaa. Kevät tulee, lomia tulossa, aurinko paistaa enemmän, päivät ovat pidempiä ja energiaa vapautuu muuhun. Mutta pahoin pelkään, että ensi viikon viimeinen kerta tulee olemaan outo. Tunteet voivat tulla pintaan.

Valoisia ajatuksia

Olin eilen ulkona ja oli yllättävän hauskaa. Johtuu ehkä siitä, etten ole vähään aikaan ollut missään baarissa, joten eilinen oli kivaa vaihtelua. Lisäksi näin jonkun verran tuttuja, joten ilta ei mennyt pelkästään tyttökaverin kanssa "orrella istumiseksi" tai miesten katseluksi. Vähän väsyttää sellainen "tuijotellaan nyt toisiamme cooleina" -baareilu. Toisaalta inhoan myös sellaista turhan tuttavallista lihatiskimeininkiä. En halua todellakaan tanssia hitaita kenenkään kanssa, enkä hätistellä humalaisia nakkisormia irti pehvaltani. Tänään olen ollut vähän väsynyt, mutten krapulassa. Aikuismaista juhlimista siis. Olen jo käynyt kävelyllä, aamu/päiväkahvilla ystävän kanssa, pessyt pyykkiä, siivonnut kaappeja jne. Ei siis mitään masentunutta sunnuntai-koomailua. Tuntuu aika valoisalta.

Terapiaa jäljellä 3 kertaa, mikä on hurjaa. Mutten ole sitä nyt juurikaan ahdistellut. Olen miettinyt paljon enemmän asunnonvaihtohaaveitani, matkaa, kesää, monia muita asioita. Olen siivonnut ahkerasti (viime aikoina joka viikko) ja shoppaillut vähän. Äiti on voinut melko hyvin ja ollut puhelimessa aika reipas. Siskonkin asiat tuntuvat menevän hyvään suuntaan. Jotenkin on sellainen fiilis, että lukuunottamatta parisuhderintaman hiljaisuutta ja vanhoja haikailuja elämässä kaikki on aika hyvin. Pääsiäinen vielä tulossa eli lomaa jopa ennen matkaa. JEE! Vaikka kirjoitin, etten usko mihinkään idylliin, joka kestää lopun elämän, uskon ainakin näihin ihanan seesteisiin hetkiin. Aina välillä on niitä päiviä, jolloin kaikki on vain lähes täydellisen hyvin. Toki voisin vähän valittaa urheiluvammasta tai siitä, että olen hitusen lihonut, mutta en jaksa pilata näin hyvää päivää murehtimalla turhia. Koko ajan ei jaksa suorittaa kuitenkaan.

Täydelliset pariskunnat, jotka eivät koskaan eroa

Mietin tuota aiempaa kirjoittamaani pettämiseen liittyvää tekstiä ja sitä kautta myös rakkautta ja eroja lähipiirissä. Olen vielä hieman alle 30-vuotias, yksi läheinen ystäväni on jo eronnut. Siis mennyt naimisiin, ollut naimisissa useamman vuoden ja eronnut. He olivat täydellinen pari kaikkien mielestä, he olivat vuosia yhdessä ja kestivät myös kriisejä yhdessä. Silti tuli ero. Sisareni on 30-vuotias ja hänen hyvistä ystävistään on jo kaksi naimisiin mennyttä paria eronnut. Etenkin toinen pareista oli sisarenikin mielestä pari "joka ei ikinä eroa." Täydellisen parin mies löysi toisen ja halusi aloittaa elämänsä alusta jonkun toisen kanssa ilman ihmeellistä vaimoaan. Aiemmin mainitun täydellisen parin nainen löysi toisen ja halusi aloittaa uuden elämän ilman täydellistä miestään.

Kun muut kuulivat erosta, he jätkyttyivät. "Jos nuokin eroavat, niin miten kukaan enää voi uskoa avioliittoon?" Kaikki tasapainoisissa ja ulospäin hyvissä suhteissa elävät ihmiset järkyttyivät kaikkein eniten. He kokivat sen myös uhkana itselleen ja omalle rakkauskäsitteelleen. Kaikkein vähiten ahdistuivat minunkaltaiseni terapiassa ramppaavat kummajaiset, jotka eivät edes elä parisuhteessa. Se kai johtui siitä, etten ole ikinä kuvitellut olevani niitä ihmisiä, "jotka eivät koskaan eroa". En muutenkaan oikein usko mihinkään kauniisiin kupliin, jossa on aina kivaa ja idyllistä. Ei kai minulla ole varaakaan, kun en ole sellaisessa elänyt. Silti haluan uskoa rakkauteen. Haluan uskoa siihen, että rakkautta kannattaa tavoitella ja onnellinen parisuhde on mahdollinen. Lisäksi haluaisin uskoa vielä järkevään ja itselleni hyvää tekevään rakkauteen. Että rakastaisin jotain miestä, joka olisi hyvä minulle (ei itsekäs, pihalla tai varattu..;). En vain rakastaisi sen takia, että rakastan.

Ristiriitaisia tunteita

Satuin tällä viikolla samaan tilaisuuteen kuin exän nykyinen. Olemme vähän niin kuin samalla alalla. Hän ei tiedä minua, mutta minä nyt sattuneista syistä tiedän, missä hän on töissä ja olen nähnyt jonkun kuvan joskus. Eli nyt sitten törmäsin häneen reaalielämässä. Onneksi meitä ei kuitenkaan esitelty toisillemme, se olisi ollut aika kummallinen tilanne. En voinut kuitenkaan välttää kiusausta tarkastella häntä sivusta. Tietenkään en halunnut sanoa hänelle mitään. Ei ole minun asiani kertoa hänelle mitään, eikä ole muutenkaan minun tapaistani sotkeentua muiden ihmisten parisuhdeasioihin. En nyt kuitenkaan ole viemässä hänen miestään, vaikka jotain olisi aiemmin tapahtunutkin. Mutta aika outoa se oli silti.

Kai sitä aina vähän vertaa itseensä exien nykyisiä, miettii, millaisen naisen hän valitsi minun tilaltani. Ihan söpö tyttö, ei mitään pahaa sanottavaa, ilmeisen fiksu. Ei ansaitsisi miestä, joka edelleen lähettelee facebook -viestejä toiselle naiselle. Silti en voi pitää exää ihan kusipäänä, vaikka tuon tytön kannalta se onkin toki paskaa. Pettäminen on paha asia, mutta niin on myös valehtelu, toisen henkinen alistaminen, kylmyys, nolaaminen muiden läsnäollessa, vastuuttomuus, itsekkyys jne. Monin tavoin voi loukata rakkaintaan, mutta silti julkinen mielipide nostaa synti numero ykköseksi aina pettämisen. Aina kysytään katkeaako suhde pettämiseen, voiko sen antaa anteeksi. Onko hullu, jos antaa anteeksi? Mitään selvää vastausta ei tietenkään ole. Mutta ehkä olisin silti mieluummin yhdessä miehen kanssa, joka paneskelee pari kertaa jonkun kanssa, joka on silti muuten lämmin, ystävällinen ja kohtelee minua arvostavasti. Ja tekee kiltisti kotitöitä. :) Toki parasta olisi löytää joku täydellinen. Niitä kun on usein vain aika vähän tarjolla, harvoin edes olemassa.

"Kuin lähettäisi lapsensa maailmalle.."

Onhan se aina haikeaa, tuumasi Terppa, kun kysyin häneltä, miltä lopettaminen hänestä tuntuu. En niinkään vain omalla kohdallani vaan yleisesti. "On se ero molemmin puolin ja tuntuu haikealta aina. Se on vähän kuin lähettäisi lapsensa maailmalle." Ja mulle tuli niin vaikea olo, että vaihdoin puheenaihetta. Tai ainakin kevensin hieman. Olo oli lähinnä jotenkin hankala, koska keskustelusta tuli yhtäkkiä kovin intiimi.

Olen loppujen lopuksi puhunut aika vähän tunteistani Terppaa kohtaan. Olen toki kertonut, että mielestäni alusta saakka meillä synkkasi ja pidin hänen pirteästä olemuksestaan. Ja kun hän oli jonkun aikaa sairaslomalla, olin toki hieman huolestunut. No silloin ei kuitenkaan ollut kyse mistään vakavammasta onneksi. Eli olen toki kertonut hänelle monia positiivisia asioita, mutta olen kuitenkin nähnyt suhteemme, ja erityisesti hänen suhteensa minuun, ammatillisena. Eli en todellakaan odotakaan, että Terppa kyynelehtisi perääni. Ja itsekin olen kuvitellut olevani kuitenkin normaali ja reipas viimeisellä kerralla. Nyt jotenkin heräsin siihen, että se voi ollakin tunnetasolla haikeaa molemmin puolin.

Kaipa kyse oli taas siitä, että unohdan aina niin helposti, että joku läheiseni saattaa olla minusta huolissaan, kaivata tai muuten miettiä jaksamistani. Kaipa se on aika pitkäkestoinen jäänne lapsuudesta. Yllätyn aina, kun joku näyttää äkkiseltään tunteitaan tai osoittaa huolehtivansa. Liikutun myös hyvin helposti saatuani empatiaa, koska en yleensä osaa odottaa sitä. Vaikka toki järkitasolla tiedän, että ystäväni ja perheenjäseneni välittävät minusta ja rakastavat minua, silti minun on jotenkin vaikea muistaa sitä. Hyvin helposti mietin asioita vain itseni ja oman selviämiseni kannalta (esim eroaminen exästä), miettimättä juurikaan, miten toinen sen kokee. Kuvittelen kai, ettei se toiseen juurikaan vaikuta. Oikeastaan nyt vasta heräsin miettimään ensimmäistä kertaa, että ero voi olla kurjaa jopa Terpalle. Ajatella, jos on työskennellyt jonkun kanssa yli 5 vuotta, niin lopettaminen voi olla haikeaa. Vitsi mikä neronleimaus. Pikemminkin normaalia käytöstä..

Kai tässä edelleen on työstettävää ja mietittävää. Nyt jo tiedostan aika paljon, kunhan vain saisi ajatukset juurrutettua jotenkin paremmin omaan elämään ja toimintaan. Hieman mietityttää ja pelottaa se, kuinka kova mun maailma pohjimmiltaan on. Kun kuvittelen, että kukaan muu ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Ei siis mikään uusi tunne, samaa mietin mm. erotessa viimeksi. Silloinkin luulin vilpittömästi olevani ainoa, johon sattui. Vaikkei se niin musta-valkoista ole koskaan.

Eron käsittelyä edelleen

Henkinen eroon valmistautuminen on kummallista. Enää ei oikeastaan huoleta oma selviytyminen vaan ylipäänsä tuntuu kurjalta ja oudolta, etten ENÄÄ KOSKAAN näe Terppaa. Haikeaa ja outoa. Harvaa läheistä ihmissuhdetta kuitenkaan lopettaa mihinkään ystävälliseen kättelyyn. Eroja tulee, mutta usein exienkin kanssa on pitänyt jotain yhteyttä eron jälkeen tai ainakin yrittänyt. Ystävyyssuhteet hiipuvat, mutta niissäkin on aina yhteydenoton mahdollisuus. Sen kun kilauttaa ja pahoittelee omaa kiireisyyttään/passiivisuuttaan. Tietenkin aina voi palata takaisin terapiaan, mutta silloin on aina jonkunlainen ongelma tai kriisi, mitä en nyt ensisijaisesti toivo itselleni, vaikka niitä varmasti jatkossa tuleekin. Olisi hullua toivoa itselleen isoja ongelmia vain voidakseen palata takaisin Terpan helmoihin. Eli ei auta kuin selvitä erosta. Ja sitä ennen pitää keksiä lahja.

Mitä Terpalle lahjaksi..?

Jotain olisi kiva antaa, kun lopetan analyysin muutaman viikon päästä. En vain oikein tiedä mitä. Jouluna olen yleensä vienyt kukan, mikä on ollut toimiva ratkaisu. Terppa on tykännyt, eikä ole vaatinut suurta innovatiivisuutta minulta. Kukka nyt on hyvä lahja kenelle vain naiselle, miksei miehellekin. Nyt kun lopetan, pitäisi kuitenkin antaa jotain vähän erilaista, ehkä jotain persoonallisempaa. Vaikea vain ostaa lahjaa ihmiselle, jota ei oikeastaan tunne ja jonka harrastuksista ja kiinnostuksista ei tiedä. Viiden vuoden jälkeen en todellakaan tiedä, mistä hän pitää ja mistä ei.

Puhuin aiheesta psykologitutun kanssa, joka on itsekin terapeutti, muttei siis analyytikko ja hän ehdotti, että veisin Freudin kuvan kehystettynä. "Siitä se varmaan tykkäis!" Olin vähän, että laitan harkintaan, mutta.. Ehkä tykkäisikin, mutta eikö lahjan pitäisi myös kertoa jotain antajastaan? Mä en oikein itse näe itseäni kehystämässä Sigmundia ja antamalla sitä kenellekään tervejärkiselle ihmiselle lahjaksi kuin korkeintaan piloillani. Varsinkaan kun munkaan analyytikkoni ei edusta kaikkein perinteisintä koulukuntaa. Itse olen miettinyt jotain vähän tavanomaisempaa kuten jotain kirjaa tms. Ei saisi olla liian kallis, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin 8-10 euron hyasintti-istutus tai joulutähti tms., joita olen tähän asti vienyt. No täytyy miettiä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Kolmenkympin kriiseilyä

Terapian loppuminen on iso muutos, jota miettiessä olen pohtinut aika paljon kaikkea muutakin kuten perheenperustamista, työuraa, rakkautta ja parisuhdetta, omaa ikää, omia tavoitteita yms. Jotenkin olen alkanut herätä siihen, etten ole enää ihan nuori, vaikken oikein osaa määritellä, mitä sen tulisi tarkoittaa minulle. Biologinen kello ei vielä pahemmin tikitä, mutta jotenkin mietityttää, että parin kolmen vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen. Sitten voi ollakin jo sellainen olo, että haluan lapsen ja asettua. Jos ei ole silloinkaan ketään, fiilis voi olla vähän kurja. Toisaalta olen ajatellut, että adoptio on ihan realistinen vaihtoehto, jos ikä alkaa tulla joskus vastaan omien lasten osalta. En tosin usko, että masennusdiagnoosi ja pitkä psykoterapia ovat mikään meriitti adoptiovanhemmalle. Vaikkakin silloin diagnoosista olisi jo reippaasti yli kymmenen vuotta ja terapiankin lopettamisesta aikaa.

Periaatteessa vielä ei ahdista, koska tiedostan kyllä, että kaikkien ei tarvitse elää minkään yleisen kaavan mukaan ja hankkia kahta lasta ja taloa. Enkä ole koskaan siihen muottiin oikein hinkunutkaan. Kuitenkin alan olla hieman liian aikuistunut ja analysoitu olemaan "muka-huoleton bileprinsessa", joka olin 4-5 vuotta sitten. Samalla olen liian nuori ollakseni "itsenäinen aikuinen nainen, joka harrastaa kulttuuria ja toimii tätinä siskojen ja ystävien lapsille." Toki yllä kuvatut ovat stereotypioita, mutta tällä hetkellä olen kai jotenkin kyllästynyt. Kun oma ystäväpiiri vakiintuu ja meno rauhoittuu, pitäisi löytää oma tapansa toteuttaa itseään ja olla aktiivinen. En voi elää enää samaa elämää kuin 20+ vaiheessa, mutten kuitenkaan halua jämähtää kotiin ja pariskuntatilaisuuksiin olematta pariskunta. Helppo vaihtoehto on paeta töihin, muttei sekään yksinään riitä. Samalla olen vähän kyllästynyt Helsingin baareihin ja yöelämään, kyllästynyt jonnin joutaviin suhteisiin ja turhaan alkoholin kittaamiseen. Ehkä pitäisi vain vaihtaa vähän maisemaa ja häipyä jonnekin pariksi vuodeksi.. Harmi vain, että duunissa on liian kivaa, jotta sitä huvittaisi jättää nyt.

Vain 5 kertaa jäljellä

Käsittämätöntä, mutta totta. Pääsiäisen takia jää yksi terapiakerta pois, joten kävin viime viikolla yhden extrakerran. Kuun vaihteessa sekä minä että terppa ollaan matkalla. Ihan hullua, että kohta se oikeasti loppuu. Rupesin laskemaan tänään jäljellä olevia tunteja ja tajusin, että ohi on.

En ole paljon miettinyt omia asioita ennen kuin eilen. Energiaa on mennyt töihin, mummon hautajaisjärjestelyihin, urheiluun (aiemmin mainittu urheiluvamma alkaa olla paremmalla tolalla ja pystyn taas treenaamaan vähän enemmän ja kovempaa :) ja siskon asioiden miettimiseen yms. Tuntuu, että monilla muilla ihmisillä tapahtuu myös nyt aika paljon, joten omat murheet/asiat eivät ole nyt olleet niin paljon pinnalla. Olin siskolla eilen, mietittiin hautajaisia, valuttiin sohvalla telkkarin ääressä ja puhuttiin paljon. Tulin vasta tänään kotiin.

Näin viime yönä unta aiheesta, josta en ole tähän blogiin pahemmin kirjoitellut, eli exästä. Unessa olivat samat ristiriidat kuin omassa päässäkin. Kai sitä edelleen on ihan liikaa tunteita, vaikkei pitäisi. Seurustelimme/hengailimme noin 5 vuotta sitten. Juttu oli aika lyhyt ja loppui monesta syystä. Oli niin paljon kaikkea, olin juuri mennyt terapiaan ja ihan rikki ja pihalla, tein gradua ja stressasin kaikesta. Exä teki hulluna töitä ja oli aika paljon vanhempi, joten halusimme kai aika eri asioita. Erottiin kuitenkin sovussa, jotenkin hyvin nätisti, jonka seurauksena mulle jäi jokin kummallinen idealisointi ja pitkäkestoinen ikävä. Vuosien varrella ollaan törmäilty satunnaisesti ja aina ovat sisuskalut heittäneet puolivolttia, vaikka olen tiennyt, ettei pitäisi. Hullua haluta ihmistä, josta on jo ajat sitten eronnut ja joka on myös ajat sitten löytänyt toisen.

No viime kesänä sain yllättävän puhelun, nähtiin, vietettiin yö yhdessä, oli pelottavan hyvä olla. Ja toisaalta ihan kauhean ristiriitaista. Kun ei halua rakastaa ketään varattua eikä sotkeentua muiden suhteisiin. Se jäi siihen kertaan vakaalla päätöksellä, josta tosin luistettiin taas loppuvuodesta. Nyt ei olla nähty, mutta mailia on toki helppo joskus laittaa. Tyhmä minä. Idiootti minä. Hassua, että nyt kun lopetan terapian mietin edelleen samaa miestä kuin aloittaessani analyysin. Onneksi en ole sentään koko viittä vuotta haikaillut vaan oikeasti myös seurustellut toisen ihmisen kanssa ja tapaillut aika montaa muuta. Silti on välillä sellainen olo, että olen vain palannut lähtöruutuun. Paljon tasapainoisempana toki, mutta parisuhteen osalta silti lähes samassa tilanteessa kuin aloittaessani. Silloin tosin olimme molemmat vapaita ja ihastuneita, eli tilanne oli jotenkin parempi. Nyt mulla on edelleen tunteita ja toinen lähinnä ahdistelee omassa suhteessaan ja on masentunut, juo liikaa ja onneton.

Rakkaat mummot

En ole varmaan ikinä osallitunut niin moniin kirkollisiin toimituksiin kuin viimeisen vuoden kuluessa. On ollut häitä ja hautajaisia ja yhdet ristiäiset. Ja lisää siis tulossa. Mummoni kuoli eilen oltuaan lähes 10 vuotta vanhainkodissa ja siitä viimeiset vuodet vanhainkodin vuodeosastolla. Minua hän ei tunnistanut enää 5-6 vuoteen. Eikä kai juuri muitakaan sukulaisia. Mutta sitkeä mummo oli. Jo 80-luvulla hän kärsi rytmihäiriöistä ja sydämen vajaatoiminnasta ja hoiti silti kolmea lastenlastaan päätoimisesti useamman vuoden. Ja jaksoi vielä taistella yli 70-vuotiaana lastenlapsilleen hyvät kasvattikodit ainoa pojan kuoltua. Olisi hoitanut meidät itse, mutta sosiaalihuolto ei enää antanut, koska häntä pidettiin liian vanhana.

Mun elämässä on ollut kaksi vahvaa ladya, kaksi vahvaa mummoa, joista toinen eli 89-vuotiaaksi ja kuoli vuosi sitten. Toinen mummo meni nyt sitten perässä, ja ylsi lähes 91-ikävuoteen. Molemmat olivat vahvoja naisia, jotka elivät leskinä 30-vuotta ja olivat aina syli auki ja valmiita huolehtimaan meistä niin henkisesti kuin aineellisestikin. Jos olen jossain asiassa jäänyt vähemmälle huolenpidolle , niin ainakin mummot ovat minua hoitaneet ja rakastaneet. Kaipa se, että on ollut muita läheisiä aikuisia on auttanut siihen, että kuitenkin monet asiat ovat menneet aika hyvin.

Monessa suhteessa ihailen mummojani kovasti. He kasvattivat monta lasta, olivat aikoinaan aktiivisesti työelämässä, huolsivat myöhemmin sairastavia miehiään ja ovat vielä olleet todella merkittävässä roolissa lastenlastensa elämässä. Myös serkkujeni, ei ainoastaan meidän perheen lasten. Lastenlasten lisäksi heillä oli oma elämä ystävineen ja harrastuksineen hyvin pitkään. Mummi reissasi maailmaa Kiinaa ja Thaimaata myöten kielitaitoisen ystävänsä tai lastensa kanssa, toinen mummo oli aktiivinen järjestöihminen, joka seurasi erityisen aktiivisesti taloutta ja politiikkaa. En ikinä ajatellut, että vanhuus olisi karua ja yksinäistä, varsinkaan kun mummot olivat aina niin skarppeja ja menossa noin 80-vuotiaiksi asti. Toki vanhemmiten sairastumiset kavensivat elinpiiriä, mutta paljon voimaa heissä oli aina.