Hesarin jutun mukaan masennuslääkkeet eivät kovin usein toimi. Lähteenä Hullin yliopiston tutkimus, jossa vertailtu masennuslääkkeiden tehoa lumelääkkeisiin. Jutussa aihetta tutkinut proffa sanoo, että lääkkeitä ei tulisi määrätä kuin kaikkein vaikeimmin masentuneille.
Tämä yllätys yllätys kuulostaa aika järkeenkäyvältä. Pilleri kun vaan on niin helppo ratkaisu esim. läheisen kuoleman tuomaan ahdistukseen, tai vaikka keski-iän kriisiin. Tai siihen, ettei viihdy työssään tai avioliitossaan. Tai milloin mihinkin. Se kun on niin helppoa ja nopeaa.
Sorry kaikki lääkkeitä syövät, ei ole tarkoitus loukata. Kypsyttää vaan välillä sellainen mieletön kemiallisten ratkaisujen ihannointi, jota esim. tietyt tiedetoimittajat rakastavat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Nämä lääkejutut ovat äärimmäisen kinkkisiä. Periaatteessa ajatus siitä, että ihminen syö lääkkeitä ollakseen 'onnellisempi' on kammottava ja ihmisarvoa alentava. Toisaalta sitten on tilanteita, joissa ihminen kerta kaikkiaan täytyy saada jonkinlaiseen kuntoon ja tasapainoon, jotta elämästä tulisi yhtään mitään, ja siinä tapauksessa lääkkeet voivat olla ainoa (akuutti)ratkaisu.
Tällä hetkellä olen analyysistä niin uuvuksissa, etten jaksa olla ihan varma, että tämä on tie täysipainoisempaan elämään. Miten voimakkaita transferensseja (noin sitä kai kutsutaan?) sulle muuten tuli? Välillä erilaiset ajatukset ja reaktiot on niin häröjä, että mietin, että onko tässä koko hommassa mitään järkeä.
Alan olla sen verran kyyninen maailman suhteen, että väittäisin, että ei niitä pillereitä ole tarkoitettu miksikään yksilön hyväksi koituvaksi ratkaisuksi, vaan yhteiskunnan. Ne ovat halpoja, ja niitä on tarjolla paljon. Pillerireseptejä voi yksi terveyskeskuslääkäri kirjoittaa useampia yhden 10 minuutin päivystysajan aikana, eli ns. niiden terapeuttinen käyttökin on halpaa, ja kestää n. 3 sekuntia per pilleri. Sen sijaan ihmisten hoitaminen kuntoon maksaisi paljon ja veisi paljon aikaa ja muita rajallisia resursseja.
Joo musta on ihan ok, että oikeasti tosi vaikeasti masentuneelle, jonka serotoniiniarvot ovat alhaalla, annetaan lääkkeitä ja niistä on varmasti apuakin. Mutta esim. se, että avioeroprosessissa olevalle ystävälleni ehdotettiin heti mielialalääkkeitä, koska hän ei saa unta, tuntui jotenkin aika pelottavalle. Ei onneksi ottanut.
Kun kyse on vaikeasta elämäntilanteesta, ihminen tarvitsee ensisijaisesti kuuntelua, tukea, konkreettista apua, kuten apua lastenhoitoon, ymmärrystä töissä, ystäviä, jotka vievät väkisin jonnekin ulos vähän piristymään eikä mitään lääkkeitä. Toki avioero on iso juttu, mutta ei kai se suru nyt pillereillä parane??? Mutta toki se on usein lääkerille helppo ratkaisu kun resurssit (aika, henkilökunta, raha) eivät riitä enempään. Otti vaan vähän päähän.
Kurja kuulla Tritnity, että olet taas tosi rankassa vaiheessa. Mulla tuli lähinnä sellaisia surupäiviä, jolloin lähinnä makasin kerällä kotona ja kävin läpi asioita. Yhden päivän käytin
esimerkiksi siihen, että surin sitä, että isän kuoltua äiti oli sairaalassa eikä voinut olla tukemassa ja lohduttamassa minua. Makasin vain sängyssä ja ulvoin. Olihan se ihan hirveää käydä läpi asioita, joita ei ollut koskaan uskaltanut päästää pintaan. Esim. tuo oli juuri sellainen asia, jota en ollut ikinä käynyt läpi millään tavalla.
Kauheaahan se on sillä hetkellä, mutta nyt olen jotenkin ainakin sen asian itkenyt ulos. Se ehkä helpotti.
"[..]avioeroprosessissa olevalle ystävälleni ehdotettiin heti mielialalääkkeitä [..]". Huhhuh! Tarkoitatko säännöllistä lääkitystä vai tarvittaessa otettavia nukahtamislääkkeitä tms?
Kyllä täällä taas näyttää valoisammalta, kiitos sympatiasta. Välillä iskee epätoivo, välillä tuntuu että ehkä tämä tästä. Tuo asioiden ulositkeminen varmaan helpottaisi, en itke analyysissä käsiteltäviä asioita, mutta toisaalta tunteet on kyllä pinnassa siten, että liikuttuu aika herkästi aika epätavallisistakin asioista.
Siis nimenomaan mielialalääkkeitä. Otti kyllä sitten nukahtamislääkkeet, mistä on varmasti apuakin. Pitää kuitnekin jaksaa käydä töissä yms, mikä on aika rankkaa, jos ei nuku ollenkaan.
Mutta ystäväni oli sanonut lääkärille, ettei missään nimessä halua ruveta syömään lääkkeitä, joiden todellinen vaikutus alkaa näkyä vasta parin kuukauden jälkeen. Että hän itse haluaa uskoa, että silloin on jo pahin ohi.
Ei kai sitä muuta neuvoa voi antaa, kun, että pitää vaan jaksaa uskoa siihen, että prosessi vie eteenpäin. Helppoahan se ei ole (usein aika hirveää), mutta se, että asiat nousee esiin ja että reagoit ehkä yllättävälläkin tavalla vie sua kuitenkin eteenpäin. Reaktiot vievät kuitenkin prosessissa eteenpäin ja tuovat oivalluksia, ei se, että on aika mukavaa. Jotain sieltä nousee kuitenkin esiin, jonka käsittely voi olla tervehdyttävää. Ei se nyt lohduta, mutta jatkossa voi auttaa.
Hassua, mutta nyt kun ajattelen, niin se, että äiti ei ollut tukemassa ja lohduttamassa mua isän kuoleman jälkeen (eipä juuri kukaan ollut), on mulle nykyisin enemmän fakta kuin mikään tunneasia. Se on sellainen, "no näin oli, ja se oli paskaa, mutta ei voi mitään" ihan oikeasti, eikä enää asia, jonka takia pitäisi itkeä. Mä olen vaan jotenkin hyväksynyt sen, enkä tunne enää kovin vahvoja tunteita, kun ajattelen sitä.
Siis HUHHUH! Ihan käsittämätöntä ja suorastaan vastuutonta idiotismia. Avioeroon mielialalääkkeet?! Senhän kuuluukin surettaa ja ahdistaa. Tilapäinen nukahtamislääkkeen käyttö on sitten tietysti eri asia -- muu elämä menee vielä tarpeettoman paljon rankemmaksi, jos ei nuku.
Noinhan se on, että reaktiot vievät prosessia eteenpäin, ei se, että on "aika mukavaa". Hauskasti sanottu. Kun on aina ollut tärkeää se, että on ns. fiksusti käyttäytyvä aikuinen eikä hankkiudu irrationaalisiin konflikteihin ihmisten kanssa, on aika kova pala löytää itsensä käyttäytymästä kuin pahainen kakara.
Kai sitten on jo aika pitkällä, kun noin iso asia (isä kuolee, mutta äidistä ei juurikaan ole apua) ei enää itketä eikä tee katkeraksi, vaan enemmänkin on sellainen surun aihe.
Surullista kun mummosi kuoli, mutta tunnut myös olevan aika helpottunut mummon puolesta. Pitkittynyt kärsimys on kurjaa katsottavaa. Teräsmummot on kyllä loistavia. Munkin mummollani oli virkempinä vuosinaan siinä seitsemänkymppisenä sellainen sosiaalinen elämä ja matkustusbuumi, ettei mulla varmaan koskaan :). Ei hänelläkään helppo elämä ollut (pelkästään jo kolmen sodan vaikutus elämään oli aika suuri) ja jäi varhain leskeksi, mutta silti suhtautui positiivisesti elämään. Go mummot.
Joo ymmärrän hyvin tunteesi. Ei ole kivaa myöntää, että käyttäytyy hölmösti tai ylireagoi, vaikka siihen olisi syynsä. Mulle omat suuttumiskohtaukset (tyypillistä borderline-ihmisille) ovat ollet ehkä hankalimpia asioita käsitellä. Kun sille tunteelle ei siinä tilanteessa vaan voi mitään ja sitten käyttäytyy tosiaan kuin mikäkin murrosikäinen kiukutteleva pentu. Ei kivaa, eikä asia, mistä olisi mitenkään ylpeä. Mutta nyt osaan jo nähdä siihen liittyvät ongelmat ja toisaalta tunnistaa tilanteita, jolloin ajaudun sellaiseen suuttumukseen. Aina ei voi ehkäistä, mutta on helpompaa, kun sen myöntää ja siitä voi jopa keskustella muiden ihmisten kanssa jotenkin rakentavammin.
En ole erityisen surullinen, pikemminkin vähän haikea mummon poismenosta ja helpottunut, ettei hänen tarvitse enää maata sängyssä puoli tiedottomana. Varmaan sitä on jo surun käynyt läpi aiemmin. Kai se tapahtui silloin kun teräsmummon luonne sammui ja tilalle tulee muissa maailmoissa oleva vanhus, joka vähitellen lakkasi puhumasta kokonaan. Joka vain nukkui vuodesta toiseen. Kohtalo, jota ei toivoisi läheisilleen eikä itselleen.
Siis pöh. Ei suru ole sama kuin masennus. Masennus on nimenomaan kyvyttömyyttä surra, tai ylipäänsä tuntea yhtään mitään. Jos ihminen pystyy menetyksen hetkellä suremaan ja ulvomaan sitä menetystä, niin sehän on sitä tervettä reagoimista, eikä siihen lääkkeitä tarvita, vaan sen prosessin läpikäymistä ja aikaa. Masentunut taas tarvitsee apua pystyäkseen ylipäänsä tuntemaan jotain ja käynnistämään sen prosessin.
Lähetä kommentti