Tyttö epäkunnossa

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko
Oletko vahva kuin vanhempi sisko
vaiko sittenkin lapsi
Oletko aivan neitsytmatka vai haaksirikko
Onko vaan aina aivan pakko
toisten toiveet täyttää

Jotain sydämessään tyttö epäkunnossa.."

Olen miettinyt paljon tuota väkivaltajuttua, olen miettinyt sitä ennenkin. Olen pohtinut sitä, milloin jonkun päässä napsahtaa. Kuka voi nähdä tai ennakoida, milloin napsahtaa. Kuinka paljon läheiset voivat ennakoida tai nähdä etukäteen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että läheisten pitäisi nähdä ja pahimmat caset pitäisi pystyä ennustamaan ja siten ennaltaehkäisemään. Psyykkisesti sairaiden ihmisten oireet eivät yleensä tule ihan yllättäen. Skitsofreenikoilla toki oireet pahenevat nopeasti, kun lääkkeet jäävät syömättä. Kuitenkaan ensimmäisiä oireita lääkkeiden lopettamisen jälkeen ei ole se, että kumauttaa jonkun hengiltä vaan yleinen sekavuus, maanisuuden lisääntyminen, naurukohtaukset, yksinpuhelu, äänet jne. Ja niihin ensioireisiin tulisi puuttua varsin nopeasti. Kuinka nopeasti niihin voi sitten puuttua, jos asuu toisella paikkakunnalla onkin sitten eri asia.

Lapsena muistan pelänneeni, että äiti puukottaa mut yöllä kun nukun. Tällöin äiti asui jo erillään ja oli tulossa kylään viikonlopuksi. Nukkui mun ja siskon kanssa samassa huoneessa, koska olivat jo eronneet isän kanssa. Etukäteen mua pelotti, koska pelkäsin äidin tekevän meille jotain. Kun äiti sitten tuli, kaikki meni hyvin ja äiti leikki paljon meidän kanssa, nauroi ja oli hyvässä kunnossa. Jälkeen päin omat pelot hävettivät ja niistä tuli huono olo. Että oli ajatellut äidistä niin pahasti. Vuosia myöhemmin mummi kertoi, että äiti oli kätkenyt huonossa kunnossa olleessaan hervottoman ison puukon talon lämmityskattilan pesään, jonka nuohooja oli sitten löytänyt ja luonnollisesti ihmetellyt asiaa. Äiti oli myös pilkkonut veljen muovisen lastenkylpyammeen puukolla palasiksi ja ilmaantunut joskus kirven kanssa kotiin. Mummi oli sitten yöllä piilottanut kirveen.

Koskaan mitään ei tapahtunut. Muistan kuitenkin myös illan, jolloin lähdimme mummin kanssa pois kotoa mummin kesäasunnolle lähes sadan kilometrin päähän, koska äiti oli karannut sairaalasta ja mummi ei halunnut olla meidän kanssa kotona, kun äiti tulee . Isä oli työmatkalla. Muistan myös sen, kun äiti ei enää tunnistanut minua ja kävi kimppuun. Olin ehkä 6v. Silloinkin tilanne kuitenkin laukesi. Jossain vaiheessa terapiaa, mulle oli shokki tajuta, että oikeasti jotain olisi voinut tapahtua. Äiti olisi saattanut ehtiä kuristaa mummon, anoppinsa, jos isä olisi lähtenyt töistä 5 minuuttia myöhemmin, eikä olisi ehtinyt väliin. Äiti olisi saattanut keksiä päästää päiviltä lapsensa, niin kuin nyt monet surulliset uutiset ovat kertoneet useammistakin äideistä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Mutta olimmeko me jotenkin erilainen perhe kuin nuo uutisten perheet? En usko. Me olimme vain onnekkaampia. Jossain vaiheessa kidutin itseäni ajatuksella, että jotain olisi voinut tapahtua. Että olisin voinut olla yksi niistä, "äiti kuristi hengiltä kolme lastaan" uutisista. Sitten päätin, ettei siinä ole mitään järkeä. En voi koskaan tietää, kuinka lähellä kuilua käytiin. Pitää vain olla kiitollinen siitä, että rajan yli ei menty. Yhtä lailla nyt on vain pakko luottaa siihen, että sen rajan yli ei mennä jatkossakaan. Ja yrittää reagoida niihin ensi oireisiin, kun niitä taas jossain vaiheessa tulee. Vaikka se olisi vain sitä, että yrittää kuulostella säännöllisesti puhelimessa, miltä toisessa päässä vaikuttaa. Ei se naks nimittäin ihan muutamassa tunnissa tai päivässäkään tule. Onneksi.

Biisin sanat: Herra Ylppö