Eilen oksensin kaiken syömäni. Senkin vähän, mikä meni alas. Tänään on ollut jo fyysisesti parempi päivä. Toisaalta olen sitten tuijottanut tapetteja eilisenkin edestä. Äidin luona kaikki oli nyt hyvin, mutta rupesi ahdistamaan niin paljon, etten voi enää olla siellä jatkossa kahta yötä. En vain kestä sitä möykkyistä sohvaa, en sitä, etten nuku, en äitiä, en miesystävää, haluan vain pois.
Äiti oli mennyt marraskuussa niin sekaisin, ettei ollut edes tuntenut avomiestään ja ollut suljetulla useamman viikon. Sitten lähes 3 kk sairaalassa avoimella puolella. Siinä ei ole mitään uutta, mutta sitä ei vain ole tapahtunut vuosiin. Siinäkään ei ole mitään uutta, että on paranoideja oireita. Mutta näin pahoja ne eivät ole olleet vuosiin. Vaihdevuodet kai sekoittavat. Miesystävä sanoi, etteivät voineet päästää äitiä pois sairaalasta, koska hän oli sanonut, että hänen on käsketty tappaa joku. Nyt miesystäväkin tuntui olevan peloissaan. Oli kysynyt äidiltä, ettei kai ne ole käskenyt sun häntä tappaa. Äiti oli vastannut, ettei tietenkään. Mä en enää jaksa. Mä en halua tätä enää.
Ulospäin kaikki vaikutti olevan aika normaalia. Nyt lääkitys on ok, ja äiti käy psykiatrilla tiuhaan tahtiin. Silti mun teki mieli vain kadota sieltä. Mä en enää jaksa tätä. Mä en halua ottaa vastuuta kenestäkään. En jaksa, en pysty. En voi vahtia, mitä joku satojen kilometrien päässä asuva mielisairas saa päähänsä tehdä tai olla tekemättä. Mä en voi muuttaa sinne, mä en voi vahtia sitä, ja olen raukkamainen. Ja jätän kaiken vastuun miesystävälle. Niin kauan kun mun ei ole pakko tehdä mitään mä suljen korvat ja leikin etten ymmärrä. Leikin, että se ei kosketa mua. Mä olen asunut eri paikkakunnalla mun äidin kanssa siitä asti kun menin kouluun. Mä en voi nyt yhtäkkiä ruveta elämään sen ehdoilla. Mutta pelottaa silti, että se vielä joku päivä koittaa vahingoittaa itseään tai muita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti