Nyt tulee pikapostaus, kun kello on jo niin paljon. Mutta olen nyt sitten viimeinkin menossa äidin luo viikonloppuna. Hän on siis vihdoin pääsemässä pois sairaalasta, ja on toki välillä ollut viikonloppuja lomilla. Kaikki tuntuu olevan aika hyvin. Miksi en ole käynyt kertaakaan näiden kahden kuukauden aikana on toki hyvä kysymys, mitä olen miettinyt itsekin. Ja mistä olen tuntenut syyllisyyttä. Ja mitä varmaan koen tarpeelliseksi jotenkin selitellä, kun tästä nyt kirjoitan.
Yksi syy on se, että välimatka on aika pitkä ja olen koko ajan luullut äidin pääsevän aiemmin pois. Eli olemme molemmat ajatelleet, että tulen sitten viikonlopuksi, kun hän pääsee pois. No nyt hoito sitten venyikin paljon pidemmäksi kun oli suunniteltu tai aluksi luultiin. Ollaan puhuttu puhelimessa, että ehkä ensi viikonloppuna tai kahden viikon päästä. Ja sitten minulla onkin ollut juuri menoa, kun äiti on päässyt lomille. Tai hän ei olekaan päässyt lomille. Tai jotain. Nyt olen kuitenkin menossa. Äidilläni on sentään miesystävä, eli ihan yksin hän ei ole ollut. (taas selittelyä).
En tiedä, selviäisikö tämä suhde ikinä analyysissäkään, vaikka kävisin vielä lisävuosia. Normaalia siitä ei tule. Väliinpitämätön se ei ole, muttei myöskään kovin läheinen. Ehkä huolestunut on ollut viime aikoina kuvaavin sana. Ja toisaalta väsymys. Väsymys siihen, että mikään ei ikinä muutu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti