Ainakin mä ton viimeisen postauksen kautta pääsin sille tasolle, että juuri enempää paljastettavaa ei sitten enää olekaan. Mietin, mikä on mun pahin pelkoni, mitä olen joutunut käsittelemään. Mikä oli hirvein asia lapsuudessa, mitä pelkäsin eniten. Äidin itsensä lisäksi pelkäsin myös hänen kuolemaansa. Hyvä äiti, paha äiti. Hyvä äiti voi loukata itsensä, hyvä äiti voi kadota jonnekin, ajaa kolarin. Hyvä äiti oli se, jonka perään itkin ja jota vielä murrosikäisenä yritin niin tolkuttomasti pelastaa. Se, jonka arkun ja hautajaiset kuvittelin etukäteen, jotta pysyn jotenkin pystyssä ja kasassa kun se päivä tulee. Kun olen ennalta varautunut. Paha äiti taas oli maaninen ja epäluotettava, unohti lapsensa kampaamon pihalle, ja heitti kaikki tavarat lelut mukaan lukien roskiin, jätti aina lääkkeet syömättä, valehteli ja manipuloi, karkasi sairaalasta, joi liikaa, tapasi miehiä ja oli aggressiivinen.
Ehkä se, että kaikki viimeisetkin luurangot päästää ulos auttaa jotenkin pääsemään niistä yli ja eteenpäin. Mikä on totuus ja mikä lapsen pelkoa ja kuvitelmaa on sitten aina veteen piirretty viiva. Kuinka paljon lapsen pelot nousevat kaikesta, mitä ei koskaan sanota ääneen. Peloista, joita kukaan aikuinenkaan ei halua sanoa ääneen, koska ne ovat liian hirveitä. Oikeastaan mummi, joka kuoli vuosi sitten, on ainoa ihminen, jonka kanssa äidin aggressiivisuudesta ja sen pimeimmistä puolista olen puhunut - ja siis vuosia myöhemmin. Mummi hoiti paljon meitä lapsia ja näki ne kaikkein hirveimmät päivät, kaikkein pahimmat psykoosivaiheet, soitti milloin poliisit, milloin ambulanssin, milloin isän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti