Juuri näiden viikonloppujen jälkeen kaipaan eniten terapeuttia. Normaali arkihan sujuu ihan hyvin, mutta pahimmat äiti-kriisit on ihana kaataa jonkun toisen niskaan. Niistä tulee vähän pienempiä kriisejä. Jäsenneltäviä ja pureskeltavia. Ystävien kanssa en edelleenkään oikein osaa äitiin liittyviä tunteita jakaa. Se, että äitini hallusinoi jonkun tappamisesta tuntuu jo itsellekin liian raskaalta käsitellä saati sitten jaettavaksi. Vaikka toki kyseessä oli vain ohimenevä harha, eihän häntä muuten olisi pois päästetty. Ääniä äiti nyt on kuullut aika ajoin vuosikaudet. En minä niidenkään sisältöä tiedä, ja ketään hän ei ole koskaan oikeasti vahingoittanut. Toki aggressiivista käytöstä oli lapsuudessani, mutta sekin oli enemmän esineisiin kuin ihmisiin kohdistuvaa. Lääkityksen alaisena äitini on lempeä ja kiltti.
En oikein tiedä, kuinka suuri moraalinen velvollisuus lapsilla on huolehtia vanhemmistaan, jos nämäkään eivät ole huolehtineet heistä? Toisaalta minun kohdallani ei ole kyse siitä, etteikö äiti olisi halunnut. Hän on halunnut aivan liikaakin ja yrittää vieläkin, vaikkei keinoja aina olisikaan. Suru lasten menetyksestä on niin tolkuton ja vielä sairauden muovaama, että sen käsitteleminen muun perheen kanssa on ollut täysin mahdotonta. Sen painon alla on sitten unohtunut myös se toinen kipu. Lasten suru äidin menetyksestä. Siitä ei sitten juurikaan puhuta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti