Mitä pitäisi vielä erityisesti käsitellä terapiassa?

Puhuttiin taas lopettamisesta eilen Terpan kanssa ja mietin, mitä aihealueita haluaisin vielä erityisesti käsitellä. Ehkä luottamusta, avoimuutta ja avun pyytämistä muilta. Toisaalta äiti nyt väkisinkin on vienyt aikaa, voimia ja ajatuksia. Silti en haluaisi puhua vain äidistä, sillä kyseessä on kuitenkin minun analyysini, ei äidin. Äiti nyt on aina ja edelleen sairas, eikä se muuksi muutu, joten tärkeämpää on miettiä omia asioita ja omia ahdistuksia. Lisäksi haluan puhua edelleen parisuhdeasioista ja fiiliksistäni sen suhteen. Onneksi tässä nyt on vielä muutama kerta jäljellä.

Vähän kurjaa, että tuli tälläinen ahdistus nyt tähän loppuun. Sinänsä ihan hyvä, että nyt eikä huhtikuussa, kun olen lopettanut terapian. Toisaalta tilanne on taas rauhoittunut, eli olen taas aika lailla palannut normaaliin olotilaan, ei enää koko ajan ahdista.

Mietin aika paljon viime viikonloppuna sitä, kuinka paljon on hyötyä siitä, että kulkee kaikkien pahimpienkin tunteiden läpi. Analyysiinhän kuuluu olennaisena osana menneiden kaivelu, jonka johdosta joutuu myös palaamaan niihin tunnetiloihin, joita on aiemmin kokenut. Vaikka mulla ei mielestäni kovin usein ole ollut mitään varsinaisia regressiokokemuksia (esim. taantumista lapsen tunteisiin), niin olen silti joutunut käymään monia tunteita ja kipuja läpi ja erityisesti muutamien aikuisiän kriisien yhteydessä vanhat tunteet ovat nousseet aika voimakkasti mieleen. Näin olisi varmasti käynyt ilman analyysiäkin, mutta se, kuinka syvälle niihin menee ja kuinka paljon niissä rämpii on sitten ollut eri juttu. Ehkä olisin pyrkinyt enemmän ohittamaan niitä sen sijaan, että olen mennyt tunteisiin mukaan ja tavallaan elänyt niitä uudestaan.

Tämä on kai se analyysin ja muiden terapioiden suurin ero. Analyysissä mennään kaikkien pohjamutien läpi, lyhytterapioissa vain keskitytään tulevaan. Tekeekö pohjamutien kaivelu oikeasti onnellisemmaksi? Voi olla, ettei mitenkään säännönmukaisesti, mutta minusta siitä on ollut hyötyä ja apua. Ei tietenkään sillä hetkellä, kun rämpii pahimmissä pöpeliköissä. Silloin kaikki on vain kamalaa ja ahdistavaa. Mutta loppujen lopuksi uskon, että on helpompi elää, mitä vähemmän on mörköjä kaapeissa. Mitä vähemmän on sellaista ahdistusta, josta ei voi puhua, ja jota itsekään ei kestä ajatella.