Ei. Eipä ihmeemmin. On se vaan kumma, etten ole tavannut elämäni suurta rakkautta tai vain seikkaillut kukasta kukkaan samalla kun lopetan terapiaa. Ja panikoin äidistä. Ahdistun äidistä. Vaihdan pomoa ja teen hulluna töitä. Kuinka ihanaa olisi, jos olisi vain varaa liihottaa miehestä toiseen, mutta kun kaikilla ei vaan ole sitä vaihtoehtoa.
Ton viime viikonlopun jälkeen mä en enää tiedä, mitä voin vastata. Pystynkö olemaan korrekti ja ohittamaan aiheen. Mulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa käydään tää sama keskustelu joka s..nan kerta kun nähdään. Kuin maailmassa ei mitään muuta olisi kuin miehiä, seksiä, seikkailuja, poikia, juttuja, pokausta, bileitä, pikkutoppeja, tanssilattioita ja drinkkejä. Ei ole varsinkaan jos on sinkku. Mä olen niin väsynyt siihen. En siis bileisiin vaan siihen, että mun pitää selittää, miksi ei ole ollut mitään. Kun ei vaan ole ollut aikaa, energiaa, voimia, mitään annettavaa kenellekkään, kiinnostanut tavata ketään ja vielä kipeäkin. On se niin helvetin kumma, että munkin elämäntilanteessa on muutakin mietittävää kun bileet ja pojat. Välillä vain toivoisi, että jos on joku Jumala, niin se tiputtaisi mun rakkaat, pinnalliset bimboystävät pääedellä johonkin isoon, syvään ojaan, jossa ne sitten heräilisivät aika nopeasti.
Äidin kanssa kaikki on aina äidin ehdoilla. Mun sairastuminenkin (siis kuumeeseen sunnuntaina) menee äidin ehdoilla. Äiti panikoi, äiti käskee jäädä hänen luokseen sairastamaan kuin pienen lapsen (äiti tää on vain kuumetta, kyllä se ohi menee), äiti soittaa joka päivä, koska pelkää, että tukehdun. Ei tule ääntä = tukehdun. Äiti soittaa siskolle, koska pelkää, että tukehdun. Niin tukehdunkin. Tukehdun äitiin. Äiti käskee minun tulla moneksi viikoksi kesällä lomailemaan hänen luokseen ja loukkaantuu kun en innostu. Äiti ei halua ymmärtää, että olen aikuinen, äiti haluaa antaa minulle lahjoja ja ostaa sukat kokoa 34-36. Oma kokoni on 39. Äidin 40. Samoin siskon.
Äiti on aina halunnut, että jättäisin työni ja muuttaisin maalle. Koska hän ei viihtynyt kaupungissa, minäkään en saisi viihtyä. Minun ystäviäni hän ei hyväksy ja on heille mustasukkainen, koska he vievät minut pois hänen luotaan. Annan aikaani ystäville, mutten äidille. Minun pitäisi opiskella toinen tutkinto, koska äitikin halusi. Äiti ei ollut tyytyväinen ensimmäisessä ammatissaan. Siksi hän oli lähes pettynyt kun kuuli minun viihtyvän työssäni. Äiti haluaa omistaa kaiken, päättää kaiken, tunkea liian lähelle tuntematta lapsiaan oikeasti. Kun minut jätettiin viimeksi, äiti totesi ykskantaan puhelimessa. "Sinä olet vain liian kranttu!" Iskin luurin korvaan enkä käynyt yli puoleen vuoteen.
Suhteeni äitiin on kai vieläkin murrosikäisen tasolla. Väittelemme, riitelemme, haluan päästä mahdollisimman kauaksi äidistä useimmiten. Häpeän häntä, kun kuljemme kadulla. Kun olin murrosiässä yritin pelastaa äidin alkoholilta. Olla hänen äitinsä. Ehkä pääsemme vielä joskus ohi tämän vaiheen. Ehkä kun minulla joskus on mies ja perhe, äiti sallii minun elää omaa elämääni ja olla aikuinen. Äiti ei muuten koskaan kysy, olenko tavannut ketään. Ei, koska sitä hän pelkää. Olisi vielä joku muu, joka erottaisi hänet minusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Hei blondi!
Mieletön tämä sun blogi. Voisi suunnilleen olla omasta kynästäni (tai näppäimistöstäni)... Olen itse kolmekymppinen analyysissä pari vuotta käynyt nainen (en siis todellakaan analyysiä lopetteleva), ongelmainen perhetausta jne. Jään seuraamaan mielenkiinnolla miten blogisi jatkuu. Kavereittesi kommentit voit mun mielestäni jättää omaan arvoonsa :)
T. toinen blondi
Kiitos kommentista. Jotenkin lohdullista, että aina kun itse ahdistaa eniten, ottaa päähän ja väsyttää, niin joku kommentoi jotain kivaa. Jotenkin lohdullista, että joku muukin lukee ja miettii samoja juttuja.
Kai noiden ystävien kanssa on vaan se ongelma, etteivät ne tajua, eivätkä muista, eivätkä tiedosta. Kun eivät ole itse joutuneet kohtaamaan samanlaisia asioita. Jos on tosi kiva ja onnellinen perhe, niin mikäs siinä on keskittyessä puhtaasti itseensä. Ja miesongelmiinsa. Ja sitten ei aina jaksaisi muistutella, että "hei mut kun mulla on näitä samoja luurankoja täällä taas, täällä kaapissa juu, jotka verottaa voimia. Vaikka onkin vähän tylsää, mut puhutaan taas pojista ja vaatteista kohta niin on vähän kivempaa.."
Ei mun ystävät siis oikeasti ole pätkääkään tyhmiä. Mutta välillä tuntuu siltä kun kuuntelee, kuinka paljon aikaa naiset käyttää miehistä puhumiseen, miesten metsästämiseen, kaikkien parisuhteisiin liittyvien asioiden teorisointiin jne. Siis onhan se ihan hauskaa viihdettä tyttöjn illassa, mutta rajansa kaikella.
Joo, uskon :) Jostain syystä musta kuulostaa vähän oudolta jos ne on noin kiinnostuneita sun miesjutuista/-jututtomuudesta mutta helposti sitä kai on ylikiinnostunut muiden asioista ja luulee "tietävänsä paremmin". En tiedä; voi myös olla että mä satun ylianalysoimaan tätä asiaa, analyysi ehkä joskus tekee sellaiseksi... Mitä se mullekaan kuuluu? ;) Oli miten oli, ei todella ole pakko aina olla mitään miesjuttuja!
T. tb
No ehkä niiden oma itsetunto/onnellisuus/naiseus on niin kiinni siitä, onko miesjuttuja vai ei. Ja olettaa, että kaikkien muidenkin on.
Luettuani sun kolme viimeistä postausta vähän aikaa mietin, mihin niistä kommenttini lykkään, mutta laitetaan nyt tähän.
Kun kirjoitat äidistäsi, voi tuntea, kuinka surullinen, ahdistunut, huolestunut, turhautunut, avuton ja toivoton olet, ja kuinka toisaalta äiti on sinulle tärkeä ja suhde tosi ristiriitainen. Minusta olet käsittämättömän urhea, että jaksat kantaa aika yksin tämän asian, ja silti teet asioita ja elät omaa elämääsi. Noin urheasti ja toisaalta epäkatkerasti minäkin haluaisin suhtautua asioihin.
Sitten ikuisuusaiheeseemme :). Voin kuvitella, kuinka rasittavaa tuo miesasioista jutustelu on. Siinä kai tulee ikävällä tavalla esiin se, kuinka kyseiset ihmiset ei oikeasti hahmota omien asioiden vakavuutta. Vähän sama, kun että kertoo kaverille, että kärsii vaikeasta suljetun paikan kammosta ja toinen on suunnilleen että 'voi kun kurjaa, mut mennäänkö hei sukelluskurssille'. Voisko muuten tuo kysymys olla jollain tasolla myös kaverien tapa kysyä, että mitä sulle kuuluu ja millä tolalla elämä on?
Multakin osa kavereista kyselee aina tavatessa, että olenko löytänyt ketään. Yhtä typerä kysymys kun nuo sun miesjuttukyselyt - jos olisi jotain, josta haluaa kyseiselle ihmiselle kertoa, sen varmaan kertoisi ihan aktiivisesti itsekin.
Kai mä vaan suljen ne pois. Niin kun nyt kun oon töissä. Mutta silti luettuani sun kommentin oli pakko mennä vessaan ja istua siellä ja rauhoittua, koska koko aiheen käsittely nostaa liikaa tunteita pintaan.
Jotenkin analyysin alkuaikana oon oppinut tota asioiden mielestäpainamista. Kun itki 4 aamuna viikossa ja meni sen jälkeen töihin oli vaan pakko opetella sulkemaan kaikki pois. Ei voinut olla joka aamu paniikissa, hyppiä seinille ja pillittää työpisteessään puolille päivin. Ei vaan voinut.
Mutta joo. Musta tuo kertoo juuri siitä, että ihmiset eivät hahmota sitä, kuinka isoja asioita toiset oikeasti käyvät läpi. Toisaalta teen itse sen virheen, etten puhu, jolloin muut eivät voi tietää kun ei puhu. Toisaalta olen törmännyt myös siihen, että olen puhunut ja kertonut, jonka jälkeen olen saanut ihan samankaltaisia reaktioita kuin kertomatta. Silloin on tuntunut oikeasti niin pahalta, että vaikea kuvailla. Siksi kai en kerro. En jaksa sitä, että luotan ja petyn. Helpompi olla luottamatta, niin ei voi pettyä.
Hum.Kurjaa jos aiheutin lisämielipahaa. Mutta sen verran vielä tuosta urheusasiasta/asioiden poissulkemisesta, että toivoisin, että onnistuisin siinä yhtä hyvin. Tai aina sitä pystyy jotenkin venymään ja tekemään hommansa, muttei mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Ja se sitten harmittaa lisää.
Mun kokemus on lähinnä se, että kun päällisin puolin asiat näyttävät olevan erittäin hyvin, niin ihmiset ei pohjimmiltaan ymmärrä, miksi mulla on paha olo ja juoksen analyysissä kaivelemassa asioita. Siis ei sitä tietenkään ole synkeä 24/7, mutta aika usein selittämättömän ahdistunut kuitenkin. Lisäksi asiaan vaikuttaa varmaan se, etten kaikkia 'synkkiä salaisuuksia' edes ystäville kerro ja toisaalta olen seurassa puhelias ja iloinen, joten on vaikeampi hahmottaa, mikä mun ongelma oikein on.
Tietysti sä nouset tästäkin pahasta mielestä ja ahdistuksesta taas, ja paremmin ja nopeammin analyysissä käynnin takia, mutta silti toivotan siihen voimia ja jaksamista.
Et sä loukannut, päinvastoin. Pikemminkin se meneen niin, että kun oikein pingottaa itsensä äärirajoille ja tsemppaa kestämään ja sitten saakin yhtäkkiä yllättävää empatiaa ja ymmärrystä, niin sitten se pato murtuu. Eli mä en oikein osaa ottaa vastaan tukea muilta, kun en ole siihen tottunut. Alan aina parkua, jos joku sanoo liian nätisti. Silloin kun tietää, että toinen oikeasti näkee miltä tuntuu, niin se vasta avaakin kaikki padot. Ja sitä ei oikein vaan haluaisi näyttää töissä kaikille muille, koska turhaan ihmettelisivät. Siitä kommentti.
Joo, tiedän kyllä ton ilmiön. Kun on surku olo, ja joku sympatiseeraa, niin siinä vaiheessa viimeistään pääsee itkuinen nyyhkäisy. (mahdollisesti sellainen kohtuullisen räkäistä laatua oleva :) )
Vielä Trinitylle. Toki mäkin olen aiemmin perusfaktat kertonut kaikille lähimmille ystäville. Eli sikäli vähän sama tilanne, vaikuttaa kuitenkin ulospäin aika perustasapainoiselta ja onnelliselta. Kun ei ihmiset jaksa oikein pysähtyä miettimään, mikä voisi vaivata vaan sitten ne vaan toteaa, että vieläkös sinä siellä terapiassa ramppaat.
Mun omista ystävissä on kyllä muutamia, joista mä ihmettelen, että miksei ne mene terapiaan. Ne vaan ahdistelee vuosikaudet kaikkea ulospäin tosi epäolennaisen oloista ja eivät kuitenkaan oikeasti tee mitään. Ne on näitä me, myself and I -ihmisiä, jotka keksii kriisin, vaikka hyvin menneestä kesälomamatkasta. Musta sellainen on hirveän hämmentävää, koska on selvää, että joku isompi juttu sitä ihmistä vaivaa, jos aina on kuppi nurin. Muttei siltikään oikeasti hae apua. Tai molemmat on kyllä käynyt jossain vähän juttelemassa joskus, mutteivat sitoutuneet mihinkään kunnolliseen.
Ennen ajattelin vähän niin, että terapiaan päätyy ne, jotka sitä eniten tarvitsevat, ja intensiteetti ja terapian kesto ovat jotenkin suoraan verrannollisia ongelmien suuruuteen. Nykyään ajattelen terapiaa/analyysiä enemmän valintana. Kyllä esimerkiksi mekin oltaisiin molemmat varmaan pystytty periaatteessa jatkamaan elämää ilman analyysiä, ehkä kevyemmän terapian ja/tai ajoittaisen lääkityksen avulla. Ei täysipainoista elämää, mutta oltaisiin pystytty kuitenkin.
Mun yksi tuttu lopetti vähän aikaa sitten (psykodynaamisen) parivuotisen terapiansa. Tavallaan olen sille vähän kade siitä, ettei sen tarvitse enää laukata missään, ja periaatteessa tyypillä menee ihan OK. Toisaalta sillä on selvästi tiettyjä juttuja, joiden käsitteleminen olisi voinut parantaa elämänlaatua ja ihmissuhteita, mutta hän valitsi olevansa tässä vaiheessa tyytyväinen siihen, minkä verran on saanut asioita käsiteltyä, ja lopetti terapian.
Analyytikkoni kanssa joskus puhuttiin analyysien kestoista, ja hän totesi, että ihmisillä on niin erilaisia tavoitteita terapioiden/analyysien suhteen, että kestoja on hyvin erilaisia. Siis ulkoisten realiteettien lisäksi, mutta niistähän tässä nyt ei kai ollut puhe.
Ihan samaa mieltä. Varsinkin siinä vaiheessa kun maksaa itse kaiken, kuten minä viimeiset kaksi vuotta, kyse on todellakin vain valinnasta. Nuo munkin ystävät ovat töissä ja voisivat vaikka maksaa itselleen kerran viikossa terapiaa, jos näkisivät sen rittävän tarpeelliseksi. He eivät vain näe, mutta purnaavat aina kaikesta ja käyttävät ystäviään terapeutteina, jolloin mennään jo välillä ns. hyväksikäytön puolelle. Rajansa silläkin, paljon ystäviä voi kuormittaa.
Vaikka mulle terapia on ollut elämäni tärkein koulu, akateemista koulutustakin tärkeämpi, olisin tosiaan varmaan pystynyt jatkamaan elämääni ilmankin analyysiä. Olisin ehkä käynyt lyhyemmän jakson jollain terapeutilla ja ollut enemmän sairaslomilla, ja mulla luultavasti mun ns. epävakaa puoleni ja siitä johtuvat ihmissuhdeongelmat olisivat äityneet paljon pahemmiksi. Itse olen miettinyt, että ns. varhainen terapiaan meno (24 v.) on myös ehkäissyt ongelmia, ei vain hoitanut niitä. Mulla ainakin ahdistuskohtaukset tuppasivat parina viimeisenä pre-terapia vuonna pahenemaan ihan selvästi. Eli en tiedä, kuinka pahaksi tilanne olisi mennyt, jos en olisi mennyt terapiaan.
Moi taas, kommentoin tossa ylempänä anonyyminä mutta loin nyt oikein blogger-tilinkin. Hitsi kun ei tiedä mihin kommentoisi (tekisi mieli kommentoida joka väliin) mutta laitetaan nyt tähän :)
Toi joidenkin terapiaan menemättömyys on kyllä sellainen juttu, jota mun on ihan älyttömän vaikea ymmärtää. Vuosikausia älykkäät ihmiset rämpii ongelmiensa kanssa... Pari kaveria on koko ajan menemäisillään, mutta tulee aina h-hetkellä toisiin ajatuksiin. (Toisaalta se on ymmärrettävää, kyllähän sitä itekin vaiheili asian kanssa melko pitkään.) Mietin joskus että onko se joku analyysin vaihe, että haluaisi suunnilleen kaikkien muidenkin käyvän, mutta sehän on ihan utopistinen ajatus! Se vaan jotenkin harmittaa, että jotkut ei käytä hyväkseen sitä hyvää mitä analyysistä/terapiasta voi saada. Hauska toi "kuppi nurin" -sanonta :)
Kirjoitit jossain seuraavista postauksista "surulaihdutuksesta"; mäkin olen harrastanut sitä ja muutenkin yleistä laihduttamista (kai mulla on lievä (?) syömishäiriö), mutta nyt parin viikon ajan musta on tuntunut että olen parantunut siitä "kokonaan". Tai ekaan kertaan johonkin lähemmäs pariinkymmeneen vuoteen ei kiinnosta yhtään nähdä nälkää ja on ihan sama mitä painaa (etenkin kun kuitenkin on normaalipainoinen). En siis yhtään kritisoi tms sun surulaihdutusta, mutta halusin vaan kommentoida tätä asiaa, kun se on ollut positiivisessa merkityksessä omassa mielessä viime aikoina. Enpä olisi uskonut että siitäkin voi parantua. Voihan se tietysti jäädä aaltoilevaksi ongelmaksi, mistä sitä vielä tietää... Eikä ne kaikki muut ongelmat ole todellakaan vielä ratkenneet, ja tuskin koskaan täydellisesti ratkeaakaan.
Ehkä vähän outoa että en ole kommentoinut äiti-asiaasi yhtään, en vain ole jaksanut, vähäsen rankka vaihe omassa a:ssa, mutta olet kyllä urhea! Ja ainakin jossain mielessä ymmärrän, koska mullakin on suht vakavista mielenterveysongelmista kärsivä perheenjäsen.
Voimia!
Lähetä kommentti