tiistai 26. helmikuuta 2008

Matkaa odotellessa

Onneksi on matka, jonka varasin maaliskuun loppuun. Aika lailla tasan kuukauden päähän. Odotan enemmän matkaa kuin terapian loppumista. Lopettaminen tuntuu myös kevyemmältä kun on jotain hauskaa odotettavaa.

Tilitin Terpalle eilen, että alan olla jo vähän kypsä tähän lopettamiseen. Jotenkin mun tyyppiselle kärsimättömälle ihmiselle ei sovi tälläinen 3 kuukauden hidas hivutus. Kun on kerran päätöksen tehnyt, niin sitten on tehnyt ja se siitä. Toki tykkään edelleen käydä terapiassa, se ei ole mikään ongelma. Mutta alan väsyä omaan pohdiskeluuni siitä, mitä tämä tarkoittaa elämälleni, miten kaikki muuttuu, miltä minusta tuntuu sitten huhtikuussa, kenelle puhun jne. Kun kuitenkaan ei voi tietää. 5 vuotta on niin pitkä aika ihmisen elämässä (varsinkin tässä iässä), että aika vaikea tietää, miltä minusta oikeasti tuntuu sitten. Kuinka paljon tulee ikävä. Olen muutenkin muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että hyvin vaikea verrata siihen minään, joka ei käynyt terapiassa.

Hassua olla taas tavis, joka ei käy terapiassa. Alkuun inhosin terapiaa, koska se oli niin rankkaa. Ja minua ahdisti sitoutua niin pitkään projektiin sekä ajallisesti että taloudellisesti. Sitten siitä tuli vain erottamaton osa elämää, jota ei pahemmin kyseenalaistanut. Nyt on taas kummallista siirtyä ns. valmiiden tapausten joukkoon. Olen vielä alle 30v. ja käynyt jo läpi psykoanalyysin. Kuulostaa jotenkin hullulta. Mitähän kaikkea sitä vielä ehtiikään.. ;)

Nyt kun on enää kuukausi jäljellä, olen ehkä luopunut ajatuksesta, että saisin vielä jotain merkittäviä oivalluksia. Pikemminkin tuntuu sellaiselta rutiinikäymiseltä. Toki voi keskittyä puhumaan aiemminkin mainituista aiheista, mutta prosessin aikana on kyllä huomannut, etteivät ne oivallukset ihan käskemällä tule. Siksi siis pientä motivaation laskua.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ilmaisen lueskelleeni näitä edelleen säännöllisesti. Tosiaan tuntuu, että olet jo lopettelumoodissa, ja siihen taitaa liittyä sopivissa määrin haikeutta, riemua ja pientä epävarmuutta. Tai ehkä mulle tulee vaan näitä lukiessa tollanen olo, kun omassa tilanteessani mietin, millaista se lopettaminen sitten tulee olemaan (koska se sitten tapahtuukaan). Hauska toi taviskommentti, noinhan se on. Mitä kaikkea kivaa sillä ajalla, rahalla ja vapautuneella energialla voikaan tehdä...!

Äitiasia on ilmeisesti asettunut, hyvä niin, ja säkin olet taas toipunut sokista.

Sunshine kirjoitti...

Kiva kuulla taas. Joo mulla on joku sellainen järkytyksen jälkeinen toipuva, mutta pysähtynyt tila. Mikään ei oikein huvita ja mistään ei oikein innostu. Siksi kai terapiakaan ei oikein nyt innosta, ja lopettaminen tuntuu aika neutraalilta. Vaikka toki uskon, että tulee tosi haikea olo ja on surullista menettää Terppa, josta on kuitenkin tullut läheinen ihminen.

Eniten mulla on sellainen odottava olo. Koko ajan odottaa, että "elämä alkaa". Siis kun tulee kevät, pääsee reissuun, voi lopettaa lopettamisen käsittelyn, voi tehdä hauskoja asioita. Tottakai osa mun odotuksista voi olla aika epärealistisia, koska eihän terapian lopettaminen mun koko elämää muuta hauskemmaksi. Mutta ehkä se vapauttaa tosiaan energiaa muuhun. Saa nähdä.