tiistai 29. huhtikuuta 2008

Anger management

Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".

Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!

Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.

Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.

Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.

Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuossa on paljon piirteitä joita tunnistan äidissäni. Tietenkin on paljon muutakin mutta tuon tyyppistä käytöstä ja ex-mieheni erityisesti oli kuvaamasi kaltainen.

Onko tuo suomeksi rajatila, eikös se ole joku psykologinen termi, rajatilapersoonallisuus?? Mistä se juontaa? Itse koen taantuvani enemmänkin lapseksi eli se lienee se toinen ääripää.

Mutta aika pelottavaa kyllä kaikenkaikkiaan.

Sunshine kirjoitti...

Rajatila on kai suomeksi vanha termi, nykyisin puhutaan enemmän epävakaasta persoonallisuudesta. Englannin kielessä käytetään edelleen borderline-termiä. Kirjoitin syistä jotain aiemmin tammikuussa tekstissä
"Kiintymysmalleista" http://terapiaakevyesti.blogspot.com/2008/01/kiintymysmalleista.html

Eli juontaa yleensä aika epävakaista lapsuudenkokemuksista, osalla myös esim. seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mulla ainakin se, että mun äiti sairastui skitsofreniaan ollessani 2-3v. selittänee kai aika paljon.

Epävakaaseen on aika tarkka luokitus, joista tuo suuttumuksen heikko kontrollointi on vain yksi piirre. Muita piirteitä ovat mm. jatkuva tyhjyyden tunne, itsetuhoisuus, erilaiset addiktiot, kaoottiset ihmissuhteet, hylkäämisen pelko, jopa psykoottiset reaktiot aika ajoin.

Periaatteessa tuo epävakaa on aika yleinen persoonallisuushäiriö, ja siinäkin on tosi paljon eri tasoja. Terapeutin mukaan on aika tavallista, että on piirteitä tietystä häiriöstä, eli osa ominaisuuksista nousee, mutta osa ei. Mullakaan ei ole ikinä todettu sitä, mutta osa oireista täsmää äärettömän hyvin. Englannin kielisissä artikkeileissa jaetaan usein high functioning ja low functioning tapauksiin. High functiongin ihmiset käyvät yleensä töissä, perustavat perheitä, mutta oireet näkyvät usein ihan lähimmissä ihmissuhteissa, joissa joutuu kohtaamaan kaikkein kipeimpiä ja vaikeimpia asioita. Kuten juuri hylkäämistä. Muille, vieraammille ihmisille epävakaa voi olla itse aurinko ja tosi mukava. Ja sitten raivota kotona perheelleen.

"High-functioning borderlines act perfectly normal most of the time. Successful, outgoing, and well-liked, they may show their other side only to people they know very well. Although these borderlines may feel the same way inside as their less-functional counterparts, they have covered it up very well-so well, in fact, that they may be strangers unto themselves."

"Non-borderlines involved with this type of BP need to have their perceptions and feelings confirmed. Friends and family members who don't know the borderline as well may not believe stories of rage and verbal abuse. Many non-BPs told us that even their therapists refused to believe them when they described the BP's out-of-control behavior."

Low functioning -tapaukset taas selviävät yleensä huonommin elämässä, koska heillä on taipumusta itsetuhoisuuteen, addiktioihin jne. Elävät ikään kuin kriisistä kriisiin.

Sunshine kirjoitti...

Tuli vaan vielä mieleen, että ehkä hämmentävintä muille ihmisille on se, että muuten niin kiva ihminen käyttäytyy yhtäkkiä niin vihaisesti. Eli vaikka mäkin olen aika suorapuheinen, olen kuitenkin 95 % ajasta aika mukava, helposti ihmisten kanssa toimeentuleva jne. Eli en todellaakaan mikään työpaikan hankalin ihminen tms.