Voiko psyykkisistä häiriöistä koskaan täysin parantua?

Vai pitääkö vain opetella elämään niiden kanssa?

Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.

Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.

Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.