Anger management

Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".

Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!

Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.

Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.

Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.

Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.

Voiko psyykkisistä häiriöistä koskaan täysin parantua?

Vai pitääkö vain opetella elämään niiden kanssa?

Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.

Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.

Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.

Äitiäkin pitäisi taas nähdä

En ole käynyt sitten viime kerran, joka oli aika rankka. Nyt äiti vaikuttaisi olevan suht ok, ei muutoksia huonompaan suuntaan ainakaan puheluiden perusteella. Nyt hän on taas alkanut kysellä milloin tulen. "Ei teitäkään enää juuri näy täällä." Silti, minä olen se joka käy useimmiten. Ja minäkään en käy tarpeeksi usein. Siskolla on niin paljon muuta. Muutto ja toinen lapsi tulossa. Äiti valitteli puhelimessa, että ainoaan lapsenlapseenkin välit ovat jääneet etäisiksi. Sille en sentään voi mitään. En ole sisareni enkä vastuussa hänen jutuistaan. Jos äiti edes joskus matkustaisi tapaamaan meitä, olisi yhteydenpito helpompaa. Mutta ei niin ei. Ei pidä toivoa liikoja, nykyinenkin tila on hyvä tila.

Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..

Seksistä ja rakkaudesta

"Mä olen varmaan tosi paha ihminen, mutta mulle seksi ja rakkaus ovat erillisiä asioita." Sanoi siis aiemmin mainittu varattu mies, joka yritti lämmittää suhdetta kanssani. Olin lähinnä tyrmistynyt, niin hullulta se kuulosti. KUINKA NAIIVIA, KUINKA TYPERÄÄ! teki mieli kiljua! Ihan kuin 2000-luvulla elävälle naiselle seksi ja rakkaus olisivat aina yksi yhteen. Tai, että näiden kahden asian erottaminen tekisi hänestä jotenkin pahan ihmisen yleisesti ottaen. Tai että niiden erottaminen olisi joku oikeutus pettämiselle.

Se, että ihmiset voisivat aina tietoisesti erottaa täysin rakkauden (oma herttainen parisuhde) ja seksin (työpaikan hehkeä mimmi) toisistaan ja samalla myös hallita kaikkea siihen liittyviä tunteita täysin suvereenisti on vähän naiivia. Eli siltä pohjalta ajatus siitä, että lähtisin suhteeseen varatun miehen kanssa, jolle minä edustaisin alusta saakka vain seksiä ja tyttöystävä vain rakkautta on aika absurdi. Kun en siis kuitenkaan ensisijaisesti etsi pelkkää seksiä vaan nimenomaan parisuhdetta. Minusta myös ajatus siitä, että miehet voivat erottaa aina nämä kaksi asiaa selvästi toisistaan ja naisilla ne menevät aina sekaisin on aika epärealistinen.

No postauksen tarkoituksena ei ollut analysoida seksin ja rakkauden eroa vaan pikemmin kirjoittaa moraalisesta suhtautumisestani seksiin ja seksikumppaneihin. Minusta sinkkuihmisellä on toki oikeus harrastaa yhden illan juttuja tai viettää hauskoja iltoja jonkun fuck buddyn kanssa. Mutta oikeus seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Seksi, joka ei tapahdu parisuhteessa, ei ole minusta ensisijaisesti itsekästä ja siten itsekkyys ei ole sen luonnollinen seuraus. Myöskään se, että kykenee erottamaan seksin ja rakkauden ei tarkoita sitä, että olisi oikeus toteuttaa kumpaakin puolta täysin vapautuneesti muiden tunteista välittämättä.

Ehkä yritän nyt selittää vieläkin aiempaa kommenttiani, että voisin antaa hetkellisen uskottomuuden anteeksi - ehkä - pohjaa juuri ajatukseen, että myös minulle seksi ja rakkaus ovat eri asioita. Seksi on pienempi asia kuin rakkaus ja seksin takia ei välttämättä kannata heittää kaikkea muuta menemään. Pystyykö sitten antamaan anteeksi on toki eri juttu ja selviää vasta käytännön tilanteessa. Toisen loukkaaminen on aina iso asia. Samoin itsekkyys on iso asia. Myös seksikumppanin, jonka kanssa ei seurustele, loukkaaminen on yhtälailla rumaa. Senpä takia olen aina pyrkinyt välttämättään yhdenillan juttuja, joissa toiseen suhtauduttaisiin jotenkin töykeästi tai aamulla paettaisiin paniikissa paikalta. Minusta toisen ihmisen huomioonottaminen on perusedellytys, olisi suhteen kesto ja tulevaisuus mikä tahansa. Yhden yön juttukin voi olla hellä ja hauska. Eikä yhden yön kumppaneita kannata vaivata omilla ongelmillaan. Ei ainakaan millään "rakastan tyttöystävääni, mutta haluan panna muita" jaarituksilla. Se ei ole sympaattista, eikä kiinnostavaa. Jos haluaa iskeä naisen hetkeksi kannattaisi edes yrittää olla kiinnostava ja sympaattinen.

Kameleontti

Yritän parannella alkavaa flunssaa, ennen kuin se kunnolla hyökkää päälle. Samalla olen lukenut Amatzonista tilaamaani Sometimes I act crazy - Living with Borderline Personality Disorder. Ja löysin taas joitain aika tuttuja juttuja, vaikka onneksi olen taas paljon stabiilimpi kuin kirjan potilasesimerkit, jotka vetävät koko ajan kamaa ja ovat hoidossa itsemurhayritysten jäljiltä. No erityisesti luku Identity Disturbance herätti ajatuksia.

Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."

Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.

Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)

Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.

Kesä tulee JEE

Olen vaan ollut ulkona, kävellyt istuskellut kahviloissa, nähnyt siskoa ja ystäviä. On ollut oikein kevyt lauantai. Välillä tuntui jo, että liikkeellä oleva flunssaepidemia nujertaa minutkin. Mutta nyt on taas onneksi vähän reippaampi olo.

Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.

Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.

Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.

Levoton olo

Tuntuu, että kaikki aika ja energia on taas mennyt töihin. Mietin, että pystyn tällä hetkellä panostamaan kahteen asiaan kunnolla; töihin ja ystäviin. Perheeseen en panosta, kun ei ole suhdetta ja toisaalta muuta perhettä näen turhan harvoin. Ystäviä näen, koska muuten tulisin ihan hulluksi. Kunnianhimo on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta onko siltikään järkeä tehdä vain töitä? Urheilua on vähän rajoittanut rasitusvamma, josta taisin joskus mainitakin. Liikun kyllä, mutten ihan sillä intensiteetillä kuin aiemmin. Blääh. Sen seurauksena minusta on tullut laiskempi ja vähän paksumpi. Nyt kun ei ole pakko lähteä töistä urheilemaan tulee jäätyä vielä helpommin töihin.

Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.

Muutama huomio terapian jälkeen

Jotenkin tuntuu, että lopetin terapian ihan oikeaan aikaan. En ole sitä paljoakaan nyt miettinyt. Energia on mennyt aika pitkälti työjuttuihin ja oman uran miettimiseen. Eli mitä ylipäänsä haluan tehdä, millä osa-alueilla haluan kehittyä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Millaisiin tehtäviin voisin edetä.. Ja olo on ollut aika voimakas, suht itsevarma ja innostunut. Ihan kuin itsetuntoni olisi vain vahvistunut ja sellainen "kyllähän minä pärjään" -fiilis vain korostunut.

Puhuin myös entisen esimieheni kanssa suoraan "naisten eteneminen työelämässä" ongelmasta, ja hän oli monesta asiasta ihan samaa mieltä (vaikka on siis mies), mutta nosti myös esiin sen, että monet naiset vain istuvat ja odottavat, että heidät huomattaisiin. Ja myös tyytyvät helpompiin hommiin sen sijaan, että aktiivisesti hakisivat uusia, haastavampia duuneja ja toisivat kunnianhimonsa esiin. No nyt olen sitten ainakin edistänyt tätä omalta osaltani.

Taloudelliset vaikutukset alkavat oikeasti jo näkyä. Kyllä se analyysi oli vaan ihan sikakallista!!! Ensi kuussa tulee lomarahoja ja mietin, laittaisinko ne vaikka säästöön! Umbelievable!

Oman itseni ja käytökseni tarkkailu ei ole vähentynyt, mutta nyt koen itseni jotenkin kovin eheytyneeksi ja hyvinvoivaksi. En jaksa miettiä, pitäisikö minun yrittää hallita hieman poksatelevaa, hieman epävakaata minää kovin aktiivisesti. Nyt ei toisaalta ole ollut kyllä sellaisia tilanteitakaan. Peruskäninää töissä välillä eri tahojen kanssa, muttei mitään ihmeellistä.

En ole myöskään miettinyt sitoutumispelkojani. Pikemminkin on sellainen fiilis, että pitäisi vaan aktivoitua deittailussa. Lähteä ulos, nauttia keväästä ja flirttailla hieman. :)

Töitä, kiirettä ja pientä matkailua

Ovat siis syitä siihen, miksi on ollut kirjoitustaukoa. Olin koko viikonlopun poissa kotoa ja en sitten paljon ehtinyt postaamaankaan.

Työasiat ovat edistyneet niin, etten vaihtanut duunia, koska uudesta selvisikin asioita, joiden vuoksi olin vähemmän kiinnostunut siitä. Eli käytännössä hakivat ihmistä, joka ehtisi myös kehittää ja miettiä isompia linjoja, mutta käytännön hommille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tekijöitä. Eli työmäärä kuulosti valtavalta. Pelkäsin, että uudessa olisin yksin lapioinut vaikka mitä käytännön duunia ja lisäksi olisi pitänyt ehtiä kuitenkin suunnitella, kehittää ja luoda uusia toimintapoja. Yleensähän se sitten menee niin, että kehittäminen jää aika vähelle, koska perusduunit on kuitenkin ihan pakko tehdä. Koska nykyinenkin työ on kuitenkin ihan ok, ei kannata vaihtaa, jos ei ole ihan varma. Ja nyt on kuitenkin aika paljon työpaikkoja auki tai niitä tulee auki.

No olen puhunut tilanteesta sekä entisen esimiehen kanssa (hänen yksiköstään saattaa avautua jotain lähitulevaisuudessa) että nykyisen esimiehen kanssa (huolestui ja antoi minulle enemmän vastuuta ja haastavamman projektin). Joten tarinan opetus näyttäisi olevan se, että "valitus" kannattaa ja työntekijä on heti erittäin kiinnostava, kun hänelle on tarjottu töitä muualta. Olin kyllä ihan rakentava ja nostin esimiehen kanssa keskusteltaessa esiin vain pari juttua, joihin en ole niin tyytyväinen. En siis kiukutellut ja polkenut jalkaa. :)

Aika hyvä fiilis, koska tein kuitenkin päätökseni harkiten ja miettien, ja nyt sitten olen oikeasti päätynyt ratkaisuun mielestäni ihan fiksuista syistä. Ei siis tarvitse jatkossa harmitella, että olisiko pitänyt lähteä.

Juoksenko vain karkuun..?

Mulla on tavallaan ensimmäinen iso ryppy rakkaudessa nykyisen työni kanssa. Pomon vaihdos. Sitä ennen rypyt ovat olleet tosi pieniä. Nyt lähes kahden vuoden kuherrusaika alkaa olla ohi ja arki tulee tilalle. Lähdenkö vieraisiin vai jatkanko tässä? Onneksi kyse on vain työstä eikä parisuhteesta. Jos joku uusi mies vilkuttaisi vähän silmää, niin lähtisinkö pienen kriisin jälkeen heti toisaalle, koska hän olisi "niin jännittävä"? Koska hänen kanssaan olisi ehkä hauskempaa ja villimpi meno. Ei niin arkista ja tylsää ja väittelyjä samoista asioista. Ei tuttuja kaavoja ja ennalta-arvattavia vitsejä. No suhteesta en osaa sanoa, koska olen niitä onnistunut huonosti luomaan - siis edes kahden vuoden mittaisia. Mutta työssä on alkanut vieraat ja uudet jutut kiinnostaa, kun olen taas asiaa miettinyt.

Kumpi on tärkeämpää,
- se, että on hauskaa vai se, että ratkaisu on "uran" kannalta järkevä?
- se, että toimii fiksusti ja maltillisesti vai se, että ottaa riskejä ja katsoo, mitä tapahtuu?
- se, että tekee pitkäjänteisesti työtä tietyn asian parissa vai se, että hankkii kokemusta monipuolisesti?

Kumpaa kannattaa kuunnella, sydäntä vai järkeä? Vai työkavereita? Vai kaikkia kolmea? Vai "luterilaista sivupersoonaani", joka taas saarnaa kevytmielisyydestä ja siitä, että luovutan liian helpolla. Ihmiseksi, joka on perusluonteeltaan hyvin optimistinen, kevyt ja aika mukavuudenhaluinen, mulla on varsinaisen hyvin kehittynyt syyllistävä, järkevä ja asiallinen "yliminä". Kun minä tuhlaan vaatteisiin ja kaikkeen kivaan, luterilainen sivupersoona haluaa säästää. Ja kun minua huvittaisi vain lähteä lätkimään pelkästä vaihtelunhalusta, ääni päässä saarnaa vastuuttomuudesta, lyhytjännitteisyydestä, mukavuudenhalusta ja pinnallisuudesta. Ja kun minä ajattelen ottaa rennosti töissä ja keskittyä vapaa-aikaan sivupersoona hankkii uusia projekteja ja moralisoi, kun en työskentele riittävästi.

No ei liene mikään yllätys, että meillä kotona on aina ihannoitu säästäväisyyttä, kovaa työntekoa, ahkeruutta ja tietynlaista "varman päälle" elämistä. Päätön rakastuminen on vähän samaa hömppää kuin muodin oikkujen seuraaminen tai muu hulluttelu. Spontaanit ratkaisut on sitten vähän samaa kategoriaa.

Sain tänään muuten uudet aurinkolasit ja ne on tosi mageet! :)

Työpohdintaa jälleen

Jotenkin tässä taas kävi niin, että olen menossa keskiviikkona seuraavaan haastatteluun. Eli vaikka olinkin päättänyt, että en vaihda nyt duunia, niin en paljon ehtinyt saada sanaa väliin, kun huomasin olevani menossa tapaamaan muita firman pomoja jo aiemmin tapaamani ex-esimieheni lisäksi. Eli puhelu oli lähinnä ilmoitusluontoinen : mielellämme jatkamme keskustelua kanssasi, pääsetkö keskiviikkona? Hienoa, ja nähdään sitten heipä hei. Sen jälkeen olen taas miettinyt, pitäisikö oikeasti ottaa rohkea askel ja vaihtaa duunia. Koska harvoin uusiin haasteisiin siirtyminen on kuitenkin aiheuttanut mitään huonoa. Toki mua saatetaan pitää vähän vaihtelunhaluisena ja päämäärättömänä, mutta toisaalta nykyisin arvostetaan sitä, että on monipuolista kokemusta ja nähnyt muutakin kuin yhden firman. Lisäksi uudessa, potentiaalisessa duunissa kiehtoo suht dynaaminen ja menevä työyhteisö kun nyt olen enempi perinteisessä, hitaammin reagoivassa ja isossa puljussa. Toki työkaverit ovat tosi kivoja nykyisessä.. Ja ainahan muutos vähän arveluttaa, jos ei ole ihan pissed off.

Blääh. Vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. Soitin kasvatti-isälleni jutellakseni hänen kanssaan dilemmasta, mutta hän oli jossain oman duuninsa iltatilaisuudessa. Jutellaan sitten huomenna. Työasioista ollaan aina pystytty puhumaan hyvin, koska hänellä on pitkä kokemus yrityselämästä. Terapiasta puhuminen olikin sitten pikkasen hankalampaa, mutta hyvä sentään, että edes jotkut aihealueet ovat helppoja.

Mietityttää, että pakenenko jotain työongelmaa sillä, että taas vaihdan. Mullehan lähteminen ja jättäminen on aina ollut helpompaa kuin jääminen ja ongelmien selvittäminen. Heitän hanskat tiskiin ja lähden kun tulee jotain kivempaa. Perustelen itselleni, miksi on hyvä lopettaa/vaihtaa/mennä muualle. Toisaalta olen ollut nykyisessä toimenkuvassani lähes 2 vuotta. Ja itse firmassa jo paljon kauemmin. Valmistumisen jälkeen olen ollut vain vuoden muualla ja lopun aikaa täällä eli kuitenkin lähes 4 vuotta.

Nyt kun ei ole perhettä eikä valtavaa asuntolainaa lähteminen on myös helppoa. Ei haittaa niin paljon, vaikka menisikin vähän pieleen. Toisaalta yhtä hyvin voisi lähteä maailmalle. Suomessa vaihtaminen on vain turvallisempaa..

Tyhjä, kevyt pää

Olen päässyt onnellisesti rentoon ja huolettomaan mielentilaan. Työn suhteen olen päättänyt olla ajattelematta liikaa ja olla tekemättä vielä mitään suurempia siirtoja. Olen kuitenkin - pomosta huolimatta - innostunut nykyisestä duunistani. Ja koska muutosta riittää muutenkin, en jotenkin jaksa nyt ruveta vaihtamaan mihinkään. Olen siis ollut ulkona sekä perjantaina että lauantaina, tanssinut paljon, potenut lauantaina pientä darraa, käynyt syömässä, hengaillut rauhassa kotona ja katsellut matkakuvia. Tänään olen menossa leffaan ja sitä ennen pitäisi varmaan syödä jotain.

On aika hauska olo sen suhteen, ettei ole oikein mitään kriittistä pohdittavaa, eikä muutenkaan tarvitse keskittyä mihinkään. Pohdin asioita, kuten "Jokohan voisi laittaa kevättakin vai onko liian kylmä?" ja "Ehkä olisi hyvä tehdä jonkinlainen suursiivous kevään kunniaksi, koska lattia kaipaa käsittelyä." Olen toki hieman miettinyt exää, mutta tunnelmat vaihtelevat tosi paljon päivä mukaan. Välillä huvittaa ottaa yhteyttä, aika usein tuntuu vain aika vaikealta ja mahdottomalta. Eli olen siis kevyt, pinnallinen, nukkunut paljon, hengaillut facebookissa, yrittänyt tehostaa jätteiden kierrätystä (Pihalle oli tullut uusia pönttöjä, joten nyt ehkä jaksan pestä ja kierrättää myös kaikki kartongit! :)

Kannattaa siis lopettaa terapia, jos kaipaa hetken huumaa. Musta on tullut aika onnellinen verrattuna alkuvuoteen. Lisäksi palkitsin itseni ostamalla aurinkolasit vahvuuksilla - ostos, jota olen miettinyt useamman vuoden, mutta kun on ollut aika kallista. Maksoivat ehkä 3 viikon terapian. En käännä euroja tällä hetkellä markoiksi, kuten vanhemmat ihmiset, vaan terapiaksi. Matkalta ostettu laukku maksoi vain reilun viikon terapian. Hinnoitteluperusteena siis 2 kertaa viikossa, koska se oli loppuvaiheen tiheys. Pitää vaan ryhdistäytyä jossain vaiheessa ja ruveta säästämään asuntoa, eikä vain hummailla. No ehkä ensi kuussa tai kesälomien jälkeen..

Kranttu ja hankala alainen

Kauhean ristiriitainen olo. Mun nykyinen pomo, entinen kolleegani, on ihan pihalla monista asioista ja olen nyt useamman kerran joutunut tilanteeseen, että kirjoitan hänelle kaiken valmiiksi powerpointiiin ja preppaan vielä ennen esitystä. Eli laitan sanat suuhun. No sitten istun ja kuuntelen, kun tyyppi menee edustamaan meidän tiimiä sinne ja tänne. Ja puhumaan asioita, joista ei tajua hevon humppaa. Ja ajattelen yhä useammin, että miksi mä en voisi yhtä hyvin mennä, kun sentään osaan ne asiat. Kun ei se osaa vastata edes kysymyksiin. Jos on joku isompi tilaisuus, jossa mäkin olen paikalla, niin mä vastaan kaikkiin kysymyksiin ja täsmennän, kun pomo ei osaa.

Ymmärrän, että asiantuntijaorganisaatiossa ei voi osata kaikkea. Ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija. MUTTA tietyt perusasiat kaikesta pitäisi kuitenkin osata! Ja kun aika usein tuntuu siltä, ettei sitä edes kiinnosta tän mun vastuualueen opettelu, koska se ei ole kovin lähellä hänen omia vahvuuksiaan. Eikä myöskään kiinnostusalueitaan. Mutta mitä MINÄ teen esimiehellä, joka ei ymmärrä mun jutusta mitään?? Ja se käy kuitenkin ottamassa kunniaa mun jutuista.. Tai ainakin edustaa meitä ja on päättämässä asioista ja en voi edes luottaa siihen, että päätöksissä olisi mitään järkeä. Onneksi se tähän saakka on kysynyt myös mun mielipiteen, mutta turhauttaa silti.

Kai mä olen vain pikkumainen, kranttu pomojen suhteen ja kateellinen. Mut mua ei ihan hirveästi innosta nostaa ja pönkittää jonkun samantasoisen tyypin uraa ja antaa sen viedä kunniaa mun töistä. Enkä koe, että saisin siltä suurtakaan sparrausapua, kun se on vaan niin pihalla.

Miettimäni mahdollinen uusi työ ei ole ihan ideaali. Mutten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Odotan kai vaan, miten projekti etenee.

Empäs oikein tiedä..

Mitä meinaan tehdä tuon duuniasian kanssa. Ei välttämättä tarvitse tehdä yhtään mitään, koska en tiedä, pääsenkö vielä jatkoon vai en. Kuulen siitä sitten ensi viikolla. Tavallaan houkuttelisi vaihtaa, mutta toisaalta jäin miettimään haluanko oikeasti tehdä kuitenkaan juuri kyseistä tarjottua duunia. En oikein tiedä. Firma periaatteessa kyllä kiinnostaa. Toisaalta vanhakaan ei ole huono, vaikka olenkin jo vähän kyllästynyt tiettyihin rutiineihin, niin silti on vielä opittavaakin. Eli en ole missään "pakko olis löytää uusi duuni" -ahdistustilanteessa. Lisäksi esimies asia on siellä aika auki, kun rekrytoivat myös jollain aikavälillä esimiestä. En siis tiedä, kenen alaiseksi menisin. Toisaalta pomot tuppaavat nykyään vaihtumaan niin nopeasti, että sen asian kanssa ei parane kun tulla toimeen.

Haastattelu meni kai ihan jees. Ja se oli mielenkiintoinen ja ihan hyvää harjoitusta. Olen aina vähän luistellut seuraavaan duuniin aina jonkun luontevan siirtyämän kautta, joten en ole oikeasti hakenut töitä sen jälkeen kun täytin 24v. Eli en oikeastaan osaa edes hakea töitä enkä tiedä, mitä nykyisenä itsenäni vastaan tuollaisissa tilanteissa. Siksikin siis hauska kokemus.

Terapiaa en ole miettinyt yhtään.

Huomenna en menekään aamulla

Olen käynyt keskiviikkoisin terapiassa viimeiset viisi vuotta ja risat. Eli siis käytännössä aina. Hullua, etten mene enää huomenna. Mietin jo valmiiksi, että "ai niin huomenna on taas aikaisempi herätys." Mutta ei olekaan. Ensimmäinen hyvin konkreettinen elämänmullistus. Saattaa tuntua tosi pieneltä asialta ei-analyysissä käyville. Mutta analyysin idea kun on se, että käydään paljon. Ja usein. Ja aina samoina päivinä. Ja koskaan ei luisteta, jos ei ole ihan paniikki tai joku pakollinen ja tärkeä meno. Sitten yritetään siirtää. Ja jotenkin junailla, että silti ehtii terapiaan. Tulee vaikka vähän myöhässä töihin.. Syyttää liikenneruuhkia tms.

Huomenna on siis ensimmäinen päivä, jolloin muutos alkaa tuntua. Nyt olen vain lomaillut. Tai pikemminkin tämä ilta on ensimmäinen ilta. Mietin jopa tänään, mitä Terpalle kuuluu ja meneeköhän huomenna joku jo minun ajallani. (mustasukkaisuutta..) Ja käyköhän koskaan kenellekään lopettaneelle niin, että meneekin vahingossa aamutokkurassa terapiaan, jos on unohtanut lopettaneensa. Liian unessa. Tuskin käy, kun kyse on kuitenkin aika isosta asiasta. Mutta siitä saisi jollain tavalla hupaisan piilokamerajutun. Varsinkin kun mäkin olin jo kauan miettinyt asiaa. Se olisi lähinnä traagista, ei kovin koomista.

Huomenna menen sitten terapian tilalta "työhaastatteluun". Villiä.

Taviksen elämää

Aika nopeasti sitä sitten taas tipahti lomapilvistä takaisin arkiseen raadantaan ja sateiseen Suomeen. Olo on silti muuten ollut aika kevyt ja iloinen. Kävin tänään sateesta huolimatta sovittelemassa aurinkolaseja ja muutenkin on ollut aika stressitön olo, vaikka olikin vain 400 mailia odottamassa inboxissa. Osa sentään spämmiä, uutiskirjettä ja muuta suoraan roskakansioon menevää.

Mietin aika usein, että pitäisi puhua tästäkin terapiassa. Se on ihan automaattista. Kun tulee mieleen jotain ihmissuhteisiin liittyvää. Tai töihin liittyvää. Tai mitä milloinkin. En ole vielä ihan tajunnut, että se on todellakin ohi. Pikemminkin on sellainen olo, että Terppa on vaan lomalla. Nyt tätä kirjoittaessa tuntuu jopa hiukan ankealta ajatus siitä, etten enää ikinä mene sinne. Kai se on jotain erokipua edelleen. Muuten olen kyllä ollut hilpeä. Varsinaisesti ajan ja rahan lisääntymistä en kyllä ole huomannut. Energiatason kyllä - mutta se on ehkä lomasta johtuvaa. Lisäksi on hyvä fiilis siitä, että levoton odotuksen tunne on ohi. Ei tarvitse enää käydä itsensä kanssa sitä "miltä tuntuu, sitten kun lopetan" -keskustelua.

Hiukan eilistä päivää sekoitti se, että sain yllättävän työtarjouksen entiseltä pomolta (4 v. sitten ex-esimieheni). Menen huomenna haastatteluun, vaikken olekaan vaihtamassa duunia. Silti kiinnostaa toki nähdä, mitä tarjoavat ja vähän testata omaa "markkina-arvoa". Kun nyt kerran ottivat yhteyttä. Mutta vähän silti jännittää. (Mitäs jos se onkin tosi hyvä duuni? ääk? en ole ajatellut vaihtaa nyt mihinkään..) Toisaalta kivaa, että joku on kiinnostunut ja tarjoaa ylipäänsä. Onhan nyt hieman työnhakijan markkinat, mutta silti olin imarreltu. Enää puuttuu se, että joku täydellisen ihana mies ottaa yhteyttä. Taloudellinen tilanne kun jo parantui terapian lopettamisen seurauksena ainakin teoriassa.

Vähän kuin jossain hölmössä kiertokirjeessä. Toimi näin ja hyviä asioita alkaa vain tapahtua. :)

Lomalla oli NIIN ihanaa..

Nyt on sitten reissu tehty ja oli NIIN kivaa!
Onneksi on vielä tämä viikonloppu, eikä tarvitse mennä töihin. Kuten edellisen postaukseen kommentteihin kirjoitin, en miettinyt juuri mitään. En terapiaa, en töitä, en exää, en äitiä, en juurikaan mitään hankalaa inhottavaa, surullista tai vakavaa. Olin tosiaan kuin varsa kesälaitumella koko viikon. :)

Olen ollut niin paljon ulkona ja nähnyt kaikea ja rakastunut kaupunkiin, joka oli upea. Viikko oli vain niin lyhyt aika nähdä kaikkea, että rupesin jo salaa miettimään, voisinko esim. lähteä heti kesälomalla uudestaan. Vuokraisiko joku kämpän pariksi viikoksi, ehkä kuukaudeksi? Jotenkin saan niin paljon kicksejä siitä, että voin vain kadota jonnekin, ja elää jotenkin kevyemmin. Ulkomailla oleminenhan on aina jotenkin "satuelämää" verrattuna kotona olemiseen. Ei siksi, että se olisi paljon helpompaa. Kyllä vaihdossa ollessakin oli välillä tosi rankkaa. Satuelämää siksi, että voi kadota kotona olevista ongelmistaan. Voi elää kevyemmin ja jättää vanhat murheet taakse. Voi elää kuin "viimeistä kuukautta, vuotta tms." koska tietää, että aika kestää vain rajatun hetken/kauden. Kannattaa myös elää niin paljon, koska "kun on vain vähän aikaa, niin on pakko ehtiä näkemään kaiken, tekemään kaiken, kokemaan kaiken." Toki kaikki tuntuu hohdokkaammalta, kun on vain vähän aikaa. Ehkä useammassa kuukaudessa rupeaisi taas arvostaan kotimaataan enemmän. Niin mulle kävi ainakin ennen. Mutten silti voi mitään sille, että välillä olisi vain ihanaa kadota vähän jonnekin. No katsotaan mihin budjetti riittää kesällä.

Oli siis ihanaa. Ja en ole paljon analyysiä pohtinut. Vapaus on aika kivaa - ainakin maanantain duunipäivään saakka.