Sain juuri luettua aiemmin keskusteluissa esille nousseen Jorge Bucay:n kirjan Kuuntele tämä tarina. Kirja oli hyvä, joskaan en jäänyt pohtimaan kaikkia tarinoita kovin syvällisesti. Lisäksi takakannen Ben Furmanin suitsutus sai minut alkuun suhtautumaan siihen vähän epäluuloisesti. Mikä johtuu siitä, että olen lukenut Furmanin Kaikilla on oikeus onnelliseen lapsuuteen, joka oli mielestäni ihan asiallinen, mutta aika yksioikoinen. Mutkat vedettiin suoriksi aika rankalla kädellä.
Mutta siis takaisin Bucay:n kirjaan. Kirjoittaja on argentiinalainen psykoterapeutti, joka on kirjoittanut useampia kirjoja. Pitkässä terapiassa olevalle kirja tuo vähän täysin uusia ahaa-elämyksiä, koska monia kirjan teemoista on tullut jo itsekin pohdittua tai sitten ne eivät vain tunnu niin olennaisilta tai omakohtaisilta, mutta sen sijaan omia ajatuksia täydentävänä, peilaavana ja haastavana lukukokemuksena se toimi hyvin. Lisäksi se oli viihdyttävä. Kirja loppuu oivaltavaan ajatukseen hylkäämisen pelosta kaiken pahan olon käynnistävänä voimana.
"Kaikki alkoi sinä harmaana päivänä,
jona sanoit ylpeästi:
"MINÄ OLEN!"
Ja tietämättä hävetäkö vai arkaillako,
painoit pääsi
ja vaihdoit sanasi ja asenteesi
ajatukseen
"MINUN PITÄISI OLLA.."
Siitä kai tässä kaikessa on mullakin pohjimmiltaan ollut kyse. On aina pitänyt niin hirveästi olla jotain. Vahvempi. Parempi. Kauniimpi. Rakastettavampi. Älykkäämpi. Riippumattomampi. Itsenäisempi. Jotain muuta kuin se tietty lapsi, tyttö, nuori aikuinen silloin joskus jossain.
Ajatuksia herättämä kysymys oli: Onko totta, että on parempi kärsiä todellisuudesta paljon, kuin nauttia tietämättömänä kuvitellusta maailman kaikkeudesta? Mihin voidaan käyttää tietoisuutta, joka on täynnä yksinäisyyttä ja itsen kanssa tehtyjä eksistentaalisia kompromisseja?
Sen sijaan hauska kysymys oli: Mitä psykoterapia on? Onko se valtavan suuri "herkille" tarkoitettu turhautumistehdas?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
On edelleen hyvä lukea yhteenvedonomaisia pohdintojasi analyysissäsi esillenousseista asioista sekä haikeita mutta kuitenkin tulevaisuudenuskoisia mietteitäsi siitä, kuinka tiesi kokeneen esimiehesi ja kokeneen analyytikkosi kanssa piakkoin eroavat. Itselläni on nyt ehkä rankempaa, kuin analyysin aikana koskaan (esille nousseiden asioiden kanssa), joten onnistuneiden analyysikokemusten lukeminen osaltaan luo vähän uskoa tähän hommaan.
Lainasin muuten sen Vapaan Assosiaation Paluun. Sitä tosiaan voi lueskella sieltä täältä, kun siinä on ainakin jossain määrin erillisiä esseitä. Osa on aika teoreettista, osa helpommin aukeavaa. Tapauskertomusten lukeminen on ihan hauskaa, mutta tulee, kuten mainitsit, sellainen olo, että onpas nämä eksoottisia. Mutta ainakin monissa näyttäisi olevan ainakin jossain määrin "onnellinen loppu" :).
Joo, on niissä onneksi usein onnellinen loppu. Mutta aika villejä terapeuttifantasioita yms. Tai sitten mä en vaan osaa suhtautua niihin, kun olen ollut aina niin epätakertuva. Puhuin siitä terapeutille ja se taas ymmärsi niitä paremmin, koska "monet asiakkaat saattavat kokea uhaksi sen, että terapeutilla on omakin elämä, eikä keskity pelkästään työhönsä." Vastasin, että mun mielestä olisi todella pelottavaa, jos mun terapeutilla ei olisi mitään muuta elämää. Mutta tämä tosiaan siis riippuu hirveästi ihmisestä ja ongelmien laadusta.
Joo, on nyt vähän nihkeä fiilis täällä töissä. En yhtään tiedä, miten jatkossa, kun kaikkia yksityiskohtia organisaatiomuutoksesta ei ole vielä kerrottu. Mutta jos en olisi käynyt analyysissä stressaisin näistä muutoksista ihan eri tavalla. Nyt on kuitenkin aika luottavainen olo, että asiat kuitenkin järjestyvät. Tsemppiä analyysiin. Kyllä jokainen siihen käytetty tunti tuo kuitenkin hyötyä pitkällä tähtäimellä.
Mielelläni ottaisin osan tuosta epätakertuvuudestasi, itse olen jollain lailla järjettömän riippuvainen analyytikostani, ja se ärsyttää kovasti, sillä ihannoin itsenäisyyttä ja pärjäävyyttä. Toki ulkoisesti olen sangen pärjäävä, mutta tässä suhteessa oman tarvitsevuuden huomaaminen tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Tosin kyllä mä olen tyytyväinen siitä, että analyytikolla näyttäisi olevan varsin normaali elämä, ja pelkästään työhön keskittyvä analyytikko olisi tosiaan lähinnä vähintäänkin epäilyttävä. Muista potilaista saatan olla joskus mustasukkainen.
Just tota mä toivon ja odotan - että vaikka asiat kuten tuo duunikuvio ovat epävarmoja eikä lopputulema välttämättä ole mieluisin mahdollinen, niihin pystyy silti suhtautumaan peruspositiivisesti ja kohtuullisen luottavaisesti.
Niin kai se takertuminenkin vähenee kun prosessi etenee. Se kai kuuluu terapian perusvaiheisiin. Alkuun on tutustumista ja ehkä luottamuspulaakin ja kriiseilyä, sitten tulee "romanssi", jos terapeutti hyvä ja sitten ehkä mukava ystävyys, joka lopulta päättyy sellaiseen "kaipa tässä pärjää sitten yksinkin" -fiilikseen.
Tällä hetkellä mua ei ahdista, mutta ottaa rehellisesti päähän 3 vuotta samassa duunissa ja jo 4. pomo, joista 2 ollut aika huonoja. Eli nyt siis 4. pomo ja taas pitää aloittaa alusta jossain määrin...
Lähetä kommentti