Tänään terppa kysyi, aionko nyt sitten lopettaa maaliskuussa. Siis maaliskuun lopussa. Kyllä aion, vaikka olenkin välillä aika epävarma. Olen varannut matkan viikoksi, lähtö 29.3. eli aion lähteä matkalle heti terapian loputtua ja juhlia sitä. Vaikka samalla kauhistuttaakin lopettaa. Toisaalta elämäni on parisuhdetta lukuunottamatta tosi hyvässä vaiheessa, kaikki sujuu, olen periaatteessa varsin onnellinen. Tuntuu vähän hullulta jatkaa loputtomiin, koska ainahan on jotain selvitettävää. Koskaan tästä ei tulla valmiiksi. Olen kuitenkin kulkenut hurjan pitkän matkan sitten alun, jolloin ahdisti puhua lähes kaikista lapsuusasioista. Koin silloin aivan selvästi, että mulla oli kaksi erillistä elämää, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Elämä ennen kasvattiperheeseen muuttoa ja elämä sen jälkeen. Kun on niin paljon kaikkea kipeää, on vain helpompi sulkea sydän ja painaa luukku kiinni. Samalla tuli heitettyä kuilun pohjalle paljon kaikkea hyvääkin.
Tottakai sitä on vain vanhentunut ja aikuistunutkin näiden viiden aikana, ja luultavasti henkisesti kypsynyt. Mutta kyllä terapia on muuttanut niin paljon, että on jotenkin vaikea edes tajuta, kuinka paljon sitä on loppujen lopuksi muuttunut. Ainakin sitä on muuttunut paljon ymmärtäväisemmäksi. Tajuaa paljon paremmin omia läheisiään ja niiden ongelmia. Ja yrittää ehkä ymmärtää myös ulkopuolisia ihmisiä paremmin. Toisaalta osaa vetää paljon paremmin rajoja sen suhteen, mitä haluaa ottaa vastaan ja mitä ei. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä hyväksikäytöltä.
Jotenkin mä olen aina ollut sellainen olkapää, joka vetää puoleensa muita henkisesti epätasapainoisia. Kai se on ollut omakin valinta. Jotenkin mä olen pelännyt liian ehjiä ihmisiä ja tuntenut vetoa vähän rikkinäisiä kohtaan. Sinänsähän se ei ole ongelma, mutta jos vain itse leikkii vahvaa ja pärjäävää ja ratkoo muiden ongelmia, niin tilanne voi mennä aika hankalaksi. Ja toisaalta munkin "äiti terasamaisuudellani" on ollut selvä kääntöpuoli. Kestän muiden ihmisten paapomista tiettyyn rajaan asti, mutta sitten alkaa ottaa päähän. Jossain vaiheessa huomaa vain kuuntelevansa ja tukevansa ja kannustavansa ja ymmärtävänsä täysin pyyteettömästi ihmistä, joka ei edes muista kysyä, mitä toiselle kuuluu. Saati, että kiinnostaisi toisen asiat yhtään sen syvällisemmin. Yleensä mun terapeutin roolini on sitten loppunut kuin seinään, kun ahdistus on kasvanut liian suureksi. Ystävyys- ja parisuhteet ovat siinä sitten kolisseet ja haavoja on tullut molemmin puolin. Erona siis entiseen se, että osaan jo paljon aiemmin vetää rajan sen suhteen, mitä haluan ottaa vastaan ja mitä en. On tärkeää olla kiltti ja ymmärtäväinen, muttei liian kiltti.
Osaan myös olla paljon paremmin yksin. Olen edelleen seurallinen, mutten lähes "neuroottisen" seurallinen. Ei ole pakko soitella maratonpuheluita iltaisin vain siksi, ettei kestä oman asuntonsa hiljaisuutta. Osaan myös jo puuhastella kotona kaikenlaista, en vain makaa sängyssä tuijottamassa tapetteja ja ahdistelemassa kaikenmaailman asioita.
Vuoden jälkeen oli vähän eri fiilis. Silloin keskustelin terpan kanssa saaduista hyödyistä Kelan lausuntoa varten ja ahdisti vain niin hirveästi, etten keksinyt juuri mitään positiivista sanottavaa. Koko ensimmäinen vuosi oli lähinnä kaamea ja ahdistava. Koko aloitusprosessi olisi oikeastaan aihe, josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. En siis lähde ruotimaan sitä tässä vaan palaan siihen joskus toiste.
Aika usein kuulee ihmisten kritisoivan pitkien psykoterapioiden tehoa. Tuloksia on kai aika huonosti mitattu ja toisaalta hyöty on lähinnä kunkin yksilön subjektiivinen kokemus. Millä sitä sitten mittaa. Työkyvyn parantumista voi toki tarkastella, tai ihmissuhteiden pysyvyyttä, mutta silti kunnollinen tutkimus pitäisi tehdä varsin syvällisesti kartoittaen alkuun terapiaan hakeutuneiden syitä ja sitten lopetuksen jälkeen saatuja hyötyjä laaja-alaisesti. Työkyky kun on vain yksi aika karkea mittari ja minkin olen koko ajan ollut työkykyinen, välillä hieman huterammin, mutta töissä silti. Tulos olisi siis parantunut työkyky ja vähentyneet masennusoireet, vaikka itse koen lähinnä maan järisseen. :) Ainakin nyt on niin hyvä olo verrattuna entisiin vajoamisiin, että eron kuvaileminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei! Onneksi olkoon päätöksestäsi! Pitkän ja rankan tien olet varmasti käynyt ja kuten sanoit, niin tuloksien mittaaminen on aika vaikeaa.
Muuttaahan se terapia ihmistä.
Itsekin harmittelen vähän että aloitin terapiakirjoittelun vasta nyt syksyllä, tosin aikaisemmassa blogissa välillä sitä sivusin. Olisi ihan mielenkiintoista lukea jälkeenpäni omasta etenemisestään.
Mutta toisaalta se eteneminen on sinussa itsessäsi ja nykyhetkessä kuitenkin.
Toivottavasti kuitenkin jatkat kirjoittelua, haluaisin mielelläni kuulla lisää psykoanalyysistä kohdallasi.
Hei kiitos taas kommentistasi!
Olen itsekin käynyt lukemassa blogiasi ja on tosi kiinnostavaa lukea ajatuksistasi. Olen kyllä ajatellut jatkaa kirjoittamista, vaikka terapian lopetankin maaliskuun jälkeen. Ehkä siinä vaiheessa kaipaakin ja tarvitsee tätä entistä enemmän kun ei ole enää terapeuttia jolle puhua.
Lisäksi haluaisin jotenkin tuoda esiin niitä hyviä asioita, joita olen itse elämääni saanut terapian kautta. Niin usein ihmiset kirjoittavat paljon pahasta olostaan, lääkkeistään, masennuksestaan, mutta paranemisvaiheessa tulee tottakai muu elämä ns. tilalle ja netissä notkuminen vähenee. Mikä on toki hyväkin. Mutta ehkä enemmän olisin itse kaivannut näitä positiivisia tarinoita kaiken surun, ahdistuksen ja vajoamisen rinnalle.
Tuleehan tietty niitä positiivisia fiilareita sitten kun terapia alkaa tosissaan vaikuttamaan.
Luin eilen Jorge Bucay:n kirjaa "Kuuntele tämä tarina". Päähenkilö kertoi aika hauskasti kirjassa kolmesta eri terapiatyypistä: menneisyyteen keskittyvät (analyyttinen), nykyhetkeen keskittyvät ja tulevaisuuteen keskittyvät.
Siinä hän nimenomaan painotti miten ne eroavat toisistaan tämän hyvän fiiliksen näkökulmasta. Menneisyyden kautta mennään ahdistuksen ja surun läpi kun taas tulevaisuuteen keskittyvässä voidaan ihan konkreettisia juttuja pohdiskella.
On muuten vallan hauska kirja tuokin, kevyt ainakin:-)
Minusta tuntuu että "terapiablogeja" on tosi vähän kun taas masennusblogeja on pilvin pimein. En tiedä johtuuko se siitä että suomessa harva pääsee terapiaan vai siitä etteivät terapoitavat kuitenkaan itse ole täysin sitoutuneita siihen. Luulisi että masennusta sairastavista bloggaajista kuitenkin edes joku osa käy terapiassa?
Paras tapa ymmärtää mistä on kyse on musta lukea toisten kokemuksia. Mikään kirja tai opas ei avaa sitä niin hyvin.
Hei pitääpä lainata tuo ja tutustua siihen. Joo, olen samaa mieltä, että masennusblogeja on tosi paljon. Ja niitä taas en ole jaksanut kovin usein lukea, koska olen ollut vähän eri tavalla ongelmainen. Vaikka mulla onkin diagnosoitu pitkäkestoinen masennus aikoinaan, niin ehkä oikeampi diagnoosi olisi joku lievä epävakaa persoonallisuushäiriö tai piirteitä siitä tms.
Eli mulla korostuu ns. rajatilasta tietyt ominaisuudet aika vahvasti kuten hylkäämisen pelko, voimakkaat suuttumisreaktiot ja joissain tilanteissa vaikeus kontrolloida omaa suuttumistaan, voimakkaat heilahtelut ihmissuhteissa sekä kummallinen tyhjyyden tunne ja ahdistuneisuus. Eli mä en ole ollut koskaan älyttömän masentunut, mutta pikemminkin kokenut sellaista "missään ei ole mitään järkeä" oloa vuosia, huolimatta siitä, että elämä oli ulkoisesti kivaa, tapahtui paljon hyviä asioita ja mulla on aina ollut paljon ystäviä jne. Toisaalta en ole ikinä ollut pätkääkään itsetuhoinen, psykottinen tai addiktiivinen, jotka yleensä liitetään epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Eli sikäli olen ollut vähän väliinputoaja noiden vertaiskokemusten osalta. Kun ei ole varsinaisesti masentunut eikä muutakaan selkeää.
On varmaan totta, että analyyttinen terapia keskittyy aika lailla menneisyyteen, vaikka toisaalta olen itse omassa analyysissäni käynyt tosi paljon nykyisyyteen ja myös tulevaisuuteen liittyviä asioita läpi. Paljon olen puhunut työstä ja uratavoitteistani. Toisaalta tulevaisuuden haaveista ja sen sellaisesta. Eli itsehän sen lopulta päättää, mistä puhuu milloinkin. Ja jotenkin mun on ollut aika vaikea keskittyä lapsuuden juttuihin tai muihin menneisiin asioihin, jos on ollut joku tosi akuutti tilanne päällä reaalielämässä. Eli välillä marmatin vain töistä, kun olin tosi tyytymätön esimieheeni. Toisaalta silloin tuntui välillä siltä, että pitäisi vaan vaihtaa esimiestä, niin käyttäisi nekin terapiarahat fiksummin.
Lähetä kommentti