Parisuhde vai pari suhdetta?

Edellisen hieman hyppivän postauksen jatkoksi voisin vähän analyyttisemmin lähestyä aiemmin mainitun ongelman taustoja. Eli miten itse tilanteen näen nyt analyysin läpikäyneenä. Jotenkin mulle koko parisuhdesektori on ehkä ollut kaikkein vaikein aihepiiri ja siihen liittyvät ongelmat ehkä vaikeimmin purettavissa ja tunnistettavissa. Eli siltä osin täytyy sanoa, että matka on vielä erittäin kesken, mutta pakko kai on vain luottaa siihen, että asioiden työstäminen jatkuu vielä omassa päässä terapian lopettamisen jälkeenkin eli sikäli ei se mihinkään katkea.

Perustaustaongelmaksi voisin varmaan valitella perinteistä lapsuustragediaa: minulla on "rikkonainen perhe" (kelläpä mielenterveyskuntoutujalla ei olisi..), eli vanhemmat ovat eronneet ja lisäksi myös isäni toinen avioliitto päättyi varsin traagisesti vain kahden avioliittokuukauden jälkeen kun isäni kuoli yllättäen syöpään. Eli en ole juurikaan nähnyt läheltä onnellista tai juuri minkäänlaista normaalia parisuhdetta ennen 12 -vuoden ikää, jolloin muutin kasvattiperheeseeni. Toisaalta klassinen vanhempien eroteoria ei selitä sitä, että sisareni on ollut toimivassa parisuhteessa koko aikuisikänsä ja myös veljeni on ollut pitkään parisuhteessa, eli perhetaustan traumat näyttävät kulminoituneen ainoastaan minuun. Lisäksi kasvattivanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä lähes 40 (!) yhteisen vuoden jälkeen, joten olen myöhempinä vuosina päässyt osalliseksi hyvinkin perinteisestä perhe-elämästä.

Todellisuudessa taustalla on varmasti perheongelmat, mutta sitä, miksi ne korostuvat minulla niin selvästi verrattuna muihin, en oikein osaa määritellä. Jotenkin mä olen vain omaksunut lapsena mallin, että on huono asia ja heikkoutta tukeutua muihin. Kai sitä äidin psykottisten vaiheiden keskellä on vain ajautunut tilanteeseen, jossa ns. normaalia kiintymyssuhdetta ei ole pystynyt muodostumaan. Linkkaisin tähän mielelläni erään löytämäni artikkelin, mutta kun sitä en nyt saa auki, niin ei sitten. Ehkä myöhemmin. Eli kyseinen artikkeli käsitteli kiintymissuhteiden muodostumista ja sitä, miten ns. vajaa tai turvaton kiintymyssuhde näkyy myöhemmässä elämässä. Omassa mielessäni kuulosti varsin järkeenkäyvältä ja olen puhunut tästä myös Terpan kanssa.

Eli jotenkin olen oppinut siihen malliin, että on huono asia pyytää apua, olla heikko tai turvautua muihin. Jo ihan alle kouluikäisenä mun ihanne oli nainen, joka ei koskaan näytä mitään ulospäin, ei surua, ei kipua, ei mitään. Eli sen sijaan, että leikkien prinsessa olisi ollut kiltti ja ystävällinen, se oli pikemminkin vähän kylmä, etäinen ja täydellinen, koska kukaan ei voinut sitä haavoittaa. Jotenkin haavoitetuksi tuleminen oli jo silloin niin iso pelko, että sitä vastaan tuli suojautua koko persoonallisuudella: etäisyydellä, viileydellä ja jopa pienellä ivalla. No todellisuudessa en todellakaan ollut cool, kohtalokas ja itsenäinen kuusivuotias vaan pikemminkin hysteerisen herkkä, hyvin kiinni molemmissa vanhemissani ja pikemminkin arka kuin kovin rohkea.

Kai mulle on ollut tärkeää kasvattaa itseäni itsenäiseksi ja pärjääväksi koko murrosikä ja varhaisaikuisuus. Kaottisen lapsuuden ja kaikenlaisten alemmuuden tunteiden kanssa elettyään oli tärkeää olla ei niinkään tavallinen vaan tosi hyvä, kaunis, menestynyt, tyylikäs, matkustellut ja ties mitä. Mä en halunnut olla se vähän "oudon" äidin lapsi, jonka äiti vaeltelee iltaisin ties missä ja katoaa välillä. Tai se tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet, ja jonka mummo ostaa sille vähän hölmöjä vatteita toisin kuin kivat ja nuorekkaat äidit. Enkä se, jonka isä kuoli ja jolla on se uusi äitipuoli ja uusia sisaruksia. Enkä se tyttö, jolla ei ollut edes rahaa kerroshampurilaisateriaan kavereiden kanssa, koska äitipuoli hankki kaikkea ja antoi rahaa vain omille lapsillen. Oikeastaan ehdin päästä siihen pisteeseen, ettei musta näkynyt enää ulos yhtään mitään taustastani tai lapsuudestani kun aloin herätä siihen, että se on aika sairasta.

Kun vaihtaa elämässään kaikkea: vanhempia, kaupunkia, koulua, kotia ja perheen tulotasoa voi aloittaa periaatteessa kaiken elämässään alusta. Kukaan ei tiedä, mitä on käynyt läpi. Kenenkään uudessa koulussa ei ole pakko tietää, eikä kukaan tiedä enempää, kuin itse haluaa kertoa. Oma vanha tausta katoaa aika helposti jonnekin menneisyyteen, vaikka toki sitä on aina jotain parhaiden ystävien kanssa jakanut. Alussa kuitenkin varsin vähän. Ja kun on lapsesta saakka tottunut olemaan vain osittain avoin (ei 80-luvulla skitsofreniasta kauheasti naapureille huudeltu) ei ole kovin vaikeaa salata vähän lisää. Tai kertoa asioista vain ne puolet, jotka itse katsoo tarpeelliseksi. Valehtelematta mulla meni noin 5 vuotta ennen kuin aloin puhua uuden elämäni ihmisille mun isän kuolemasta saati äidistä.

Parisuhteissa oman taustan käsittely on ollut lähinnä hirveää ja epämukavaa kidutusta. Ainakin ennen terapiaan menoa. Vuosien varrella se on jotenkin helpottunut. Kai sitä on vain saanut asioita sen verran käsiteltyä, että ne eivät enää ole niin isoja. Itseasiassa aika arkisia ja tavallisia. Toisaalta helpottavaa on ollut nähdä, että myös elämän edetessä muille ihmisille tapahtuu myös surullisia ja järkyttäviä asioita. Ei siis, että niitä kenellekään toivoisin, mutta on paljon lohdullisempaa nähdä itsensä aika samanlaisena tallaajana kuin muutkin, sen sijaan, että näkee itsensä jonain kummajaisena. Nykyisin toki avioerotkin ovat paljon yleisempiä ja mielenterveysongelmista puhutaan enemmän ja avoimemmin. Silti jotenkin vierastan esim. seurustelukumppanina onnellisen ydinperheen kasvatteja. Pelkään kai vieläkin, etten sovi mukaan idylliin ja tunnen jonkinlaista riittämättömyyttä. Ja toisaalta minun ruusunpunaiset perheutopiani on niin kauan sitten tallattu olemattomiin, etten ehkä osaisi samoja haaveita jakaakaan. En tiedä.

Mutta summa summarum mun on ollut jotenkin aika vaikeaa olla avoin, luottavainen, puhtaasti oma itseni ja heikko (joka on pitkälti synonyymi sille, että on ylipäänsä inhimillinen ja elossa) syvissä intiimeissä suhteissa. Eli kai se sitten juontaa jostain syvältä, ettei kuitenkaan pohjimmiltaan usko ansaitsevansa rakkautta, ainakaan ilman valtavia ponnisteluja ja ulkokultaisia hyvältä näyttäviä asioita. Sen tajuaminen kesti aika kauan, koska omasta mielestäni mulla on aika normaali itsetunto ja esim.aina ollut melko terve suhde omaan vartalooni jne. Lisäksi olen aina ollut ihan "hyvä" iskemään miehiä ja saanut myös huomiota miehiltä. Eli on ollut jotenkin helppo sokaistua siihen, että minulla on ollut varsin paljon lyhyitä suhteita ja säätöjä, vaikka eiväthän ne mitään suurta rohkeutta, avoimuutta tai luottamusta vaadi. Pienessä hiprakassa on helppo leikkiä femme fatalea ja todellinen persoona on sitten jotain ihan muuta.