Uskallanko hypätä?

Eilen puhuttiin lopettamisen lisäksi parisuhteista ja siihen liittyvistä ajatuksista. Olin tavannut sympaattisen miehen lauantaina ulkoillessa, tutun tutun, jonka olen periaatteessa tuntenut jonkun aikaa, mutta nyt vasta heräsin hänen viehättävyyteensä. Pitkästä aikaa terapeutti kysyi jotain hyvin suoraan. Eli miten minä näen asian, uskallanko heittäytyä? Ei siis tähän tapaamaani mieheen, vaan ylipäänsä suhteeseen. Se laittoi taas ajattelemaan, minkä matkan olen tullut, miten näen asiat nyt. Ja uskallanko oikeasti hypätä. Luulen, että uskallan. Varmuutta minulla ei siitä kuitenkaan ole, koska elämä junnaa paikallaan ja mitään ei tapahdu.

Kaksi vuotta sitten - tasan kaksi vuotta sitten - uskalsin ja metsään meni. Mutta olen silti ajatellut jälkeenpäin, että oli hyvä asia uskaltaa. Minä uskalsin, minä otin riskin ja luotin. Jos toisesta ei vain ole siihen, niin minkä minä sille sitten mahdan. Jotenkin se tuo kuitenkin toivoa siitä, että aina välillä uskallan. Tosin silläkin kertaa toki valitsin miehen, jonka elämäntilanne oli sekava jo alusta alkaen. Ongelma oli sillä kertaa enemmän toisessa osapuolessa ja hänen kyvyssään sitoutua parisuhteeseen. Aika usein se on ollut minun neuroottisessa tavassani keksiä kaikkia mahdollisia esteitä ja vikoja kaikista mahdollisista ihmisistä, jotten vain joutuisi suhteeseen ja tulisi siis hylätyksi ja jätetyksi. Ja tulin siis kuitenkin sekä hylätyksi että petetyksi. Enhän minä sitä toki tällä tasolla ole tiedostanut koskaan itse tilanteessa. On vain niin hemmetin helppoa olla jälkiviisas.

Niin hullua on, että toistaa asioita, joita eniten pelkää. Lähtee mukaan suhteeseen, jossa ajautuu juuri siihen tilanteeseen. Jos olisin tavannut miehen, joka olisi tarjonnut turvaa ja rivitalonpätkää olisin taas juossut kiljuen karkuun. Ihan hullua, mutta totta. Sen sijaan tunnen jotain turvallisuuden tunnetta, kun mieskin on hieman pihalla.

Mutta sen suhteen jälkeen en ole oikeasti hypännyt ja aikaa on mennyt kaksi vuotta. Olen kyllä rakastanut toista exääni sekalaisen intohimoisesti, harrastanut satunnaisia suhteita sekä edellä mainitun exän, että muutaman muun kanssa. Mutta mitään kovin pitkäaikaista tai oikeaksi suhteeksi määriteltävää ei ole ollut kahteen vuoteen. Tai siis ehkä puoleentoista.

Ongelma on siis edelleen kaksitahoinen: joko en halua ketään, koska mies on 1. liian vanha 2. samassa duunissa 3. liian lyhyt 4. ulkomaalainen ja en halua kaukosuhdetta 5. liian hankalassa elämäntilanteessa 6. liian jotain muuta.. Ihan "hyviä" syitä siis, mutta hyvin rationaalisia ja osittain lapsellisia. Välillä voisi vain hypätä ja katsoa, mitä tulee. Niin suuri osa ns. normaaleistakin ihmisistä toimii. Ihastuu ja katsoo, mitä tapahtuu.

Toki minäkin aina joskus löydän lopulta jonkun, joka "kelpaa". Silloin olen kuitenkin yleensä löytänyt ihmisen, joka ei ole 1. liian onnellinen 2. liian tasapainoinen 3. liian naiivi 4. liian puhtoinen 5. liian valmis perheenisäksi 6. liian tylsä jne. Toisin sanottuna viehätyn miehistä, joilla on kova lapsuus, ongelmallisia naissuhteita, ulkoista viehätysvoimaa ja iso annos sopivaa kovan elämän tuomaa kusipäisyyttä tai ahdistuneisuutta. Jos nyt halutaan hieman kärjistää. Toki olen ollut viehättynyt mukavista ja kivoista miehistä myös, mutta he ovat yleensä varattuja tai eivät kiinnostuneita minusta. Mutta sen sijaan masentunut, kevyttä suhdetta etsivä epätasapainoinen prinssini on kyllä hyvin usein kiinnostunut minusta. Voi kuulostaa hullulta, mutta ainakin toistaiseksi pitänyt paikkaansa. Viiden terapiavuoden jälkeen kyllä erittelen analyyttisesti ja tunnistan ongelman. Jopa nauran sille. Ratkaisua en kuitenkaan ole vielä löytänyt.