Tuosta edellisestä lainauksesta tuli tosi pitkä. Mutta siinä oli niin paljon asiaa, jota en malttanut jättää pois, koska tuntui niin relevantilta silloin, kuin luin sen. Etenkin pysähdyin postauksen viimeiseen ajatukseen eli eristäytyneen suojelijan moodiin. Jotenkin mullekin vetaytyminen tiettyyn kuoreen on aika tyypillistä. Kun on kiire töissä ja harrastuksissa, mun on ollut hirveän helppo keskittyä vain siihen ja jotenkin sulkea rakkauselämä taka-alalle, koska se on tuntunut ehkä vaikealta ja uuvuttavalta.
Muutenkin sellainen "mulla ei ole miestä, iik" -panikointi on aika ärsyttävää ja ehkä siihen miksi se on niin ärsyttävää, tulisikin tarttua enemmän terapiassa. Nyt kun vielä ehtii.. Miksi se herättää mussa niin vahvaa ylenkatsontaa, kun kuitenkin minäkin haluaisin kyllä rakastua ja olla onnellisessa suhteessa. Kukapa ei haluaisi?
Kai se on vain sitä, etten halua olla niin avuton ja onneton ainakaan julkisesti, että haluaisin ruokkia tätä ongelmaa päässäni jotenkin voimakkaasti. Mun ajattelun mukaan, jokaisen ihmisen tulisi pärjätä periaatteessa yksin ja Parisuhde on sitten jotain muuta. Ehkä lisäbonus elämään tms. En tiedä.
Muutenkin mua huolestutti tuo, että kyseinen moodi on usein muuttunut normaalimoodiksi, josta on vaikeinta oppia pois, ja terpeuttikin saattaa tukea potilaan pysymistä siinä moodissa. Mun terppa ei ihan ostanut aikoinaan mun lievä epävakaa persoonallisuus -teoriaa. Mutta ongelma on juuri siinä, että olen ulkoisesti ja peruskäytökseltäni niin kovin normaali. En ole ikinä edes riidellyt Terpan kanssa niin kovasti, että pahimmat demonit olisivat tulleet esiin ja hän olisi päässyt todistamaan mun todella ilkeää ja verbaalisesti varsin taitavaa hyökkäystäni. Toisin sanottuna vihanilmausten osalta Terpalla saattaa edelleen olla vähän vieraskoreakuva musta. Olen kyllä yrittänyt selittää, mitä niisstä tilanteissa tapahtuu ja miltä se tuntuu. Mutta ehkä näistä pitäisi vielä keskustella seuraavan kerran.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Hei! Kyllä sinä mielestäni olet oikeassa ja niin se pitääkin olla että yksin on pärjättävä ja osattava olla ja sitten vasta se parisuhde tulee niinkuin lisäbonuksena.
Mulla edellisessä elämässä oli tämmöstä jatkuvaa parisuhdehakua ja yhden parisuhteen mentyä todella pahasti mönkään semmosella "uholla" päätin "oppia olemaan yksin" ja hyvin se menikin sitten. Seuraava suhde oli jotenkin paljon tasapainoisempi (toki mieskin oli tasapainoisempi...) ja johtikin lopulta avioliittoon.
Täytyy tuntea pärjäävänsä yksin. Aattele jos vaikka pitkän liiton ja lapsien jälkeen tulee ero ja jää yksinhuoltajaksi, on sillonkin osattava pärjätä ja hoidettava lapsetkin siinä samassa. Jos on jotain läheisriippuvuutta tms. niin huonostihan siinä käy:(
Minullakin on tuo ongelma etten ole oikein riidellyt terapeutin kanssa, ei sitä oikeen voi riidellä ihmiselle joka antaa empatiaa ja tietynlaista "läheisyyttä" ja ymmärtämistä. Se on toki ongelma jos hän ei selityksistä sitä pysty ymmärtämään.
Yksi harvoista asioista tosiaan mistä voin olla "ylpeä" itsestäni on toi et osaa olla yksin:-) En tiedä kannattaako sitä kääntää negatiiviseksi sinunkaan...
(saatoin kirjottaa taas ohi aiheen...sorry jos näin kävi)
Toivottavasti tämä alituinen kommentointi ei tunnu liian tunkeilevalta. Sano suoraan, jos näin on. En varsinaisesti tuosta 'eristäytyvä suojelija' -aiheesta osaa sanoa mitään, kun se ei ole niin omakohtainen, mutta pari sanaa tuosta parisuhteesta/suhteettomuudesta.
Jos sinua ärsyttää 'iik-mulla-ei-ole-miestä'-valitus , niin minua taas raivostuttaa ylenmääräinen 'mä-ja-mun-mies/vaimoke' -eily ja 'me'-eily. Auliisti myönnän olevani kateellinen, mutta tuossa tulee myös sellainen olo, että toinen on saanut haudattua tietyn osan omaa epävarmuuttaan parisuhteeseen. Ettei tarvitse kaikesta päättää itse, mitä haluaa ja mitä ajattelee. Toisaalta kai suhteessa on ideakin se, että on tarvitseva ja vähän riippuvainenkin, mutta ei siten, että elämä menee säpäleiksi, jos miestä/naista ei ole. Toki monessa sosiaalisessa jutussa toiminnan perusyksikkö on pariskunta, ja yksinäisenä ihmisenä ei aina ole herkkua olla esim. ravintolassa syömässä seurueen ainoana parittomana.
Mäkin olen miettinyt tuota parisuhdejuttua. Olen ollut pitkässä suhteessa ja nyt pitkään yksin, ja ympäristössä moni tuntuu pitävän viimeksimainittua seikkaa kummallisena. Totta kai haluaisin ihan hirveästi kivan miehen (ja myönnän syyllistyväni joskus tuohon mainitsemaasi ininään :) ), mutta en voisi seurustella jonkun kanssa vain sen takia, että olisi joku.
Kommentoi ihmeessä. Siksihän blogia pidetään, jotta voisi myös keskustella muiden kanssa. Joo olen ilman muuta samaa mieltä, että pitää osata olla yksin. Mutta pitäisi silti osata olla myös toisen kanssa. Yksi mun ystävä huomautti mulle, että olen varmaan itsenäisin ihminen, jota hän on ikinä tuntenut. Siis vähiten riippuvainen muista. Mikä ei musta ole enää ehkä kohteliaisuus, koska en mä halua olla mikään marsilainen yksin omalla planeetallaan. Kyllä mäkin haluan olla normaalissa parisuhteessa. Mä en ole ikinä olltu oikeasti pitkässä parisuhteessa, joka olisi kestänyt vuosia. Mä en ole ikinä asunut kenenkään kanssa yhdessä. Suurin osa mun ikäisistä ihmisistä on. Ja etenkin kun mä olen tapaillut tai treffaillut tai harrastanut seksiä tai seurustellut kevyesti tai ollut jotain säpinää kuitenkin useamman kymmenen miehen kanssa.. Ja mistään ei silti tule mitään.
Vielä Trinitylle. Olen muuten varmaan heivannut mun elämästä aika monet sellaiset ihmiset, jotka puhuu aina "me" muodossa tässä vuosien varrella, koska suurin osa mun ystävistä on aika itsenäisiä, aka monet sinkkuja tai suht lyhyen aikaa parisuhteessa olleita. Eli sellaista ikuista "Me sitä tai me tätä" syndroomaa ei ole päässyt syntymään. varmaan se muakin ottaisi päähän, mutten ehkä törmää siihen kovin usein.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä oudompaa on olla yksin muiden mielestä. Mikä on aika kypsää. Jotenkin en halua ruikuttaa, enkä myöskään edes lähteä siihen keskusteluun "kyllä sinäkin vielä jonkun löydäyt" missään yleisissä tilanteissa. Mun mielestä se on bvain alentavaa. Lisäksi vaikka haluaisinkin parisuhteen on mun mielestä hirvittävän vanhanaikaista, että monen naisen päämäärä elämässä tuntuu vieläkin olevan se, että löytää miehen. Viis urasta, viis itsensä toteuttamisesta, viis ystävistä. Jos ei ole miestä, olet vajaa!
Hassua että on niin erilaisia maailmoja. Mä taas katon että itsenäinen ihminen on se "täydellisyys". Etkä sä kyllä ole ollenkaan mikään poikkeus, mun tuttavapiirissä on monia 30-35 vuotiaita yksineläjiä...tai yksinasujia siis.
Kai se pointti on siinä että jos viihtyy ja haluaa esim. asua yksinään, niin fine. Ei ole mitään määritelmää että saa seurustella x vuotta ja sitten on jo muutettava yhteen otettava asuntolaina ja mentävä naimisiin ja tehtävä lapsia. Nykypäivänä.
Yhdelle miestuttavalleni kerran sanoin että siinä on vain se huono puoli että mitä pidempään sitä elää yksin ja itsenäisenä, sitä huonommin se yhdessäasumisen alku tulee menemään jos sattuu niin käymään...hänen kohdallaan nähty aika monta kertaa. Mutta eihän se aina niinkään ole.
Mä myönnän että olen ollut semmonen ruikutiruikuti nainen joka on ottanut miehen toisensa jälkeen ja kolmekymppiseksi oon melkein koko ajan asunut jonkun miehen kanssa. Nyt en kyllä olis moksiskaan vaikka joutuisin asumaan yksin:)
Mutta se kysymys olikin että haluatko sä parisuhteen? Teet just niinku sydän sanoo:)
Kyllä ma haluan, mutten ehkä tarpeeksi verrattuna moniin muihin naisiin, joilla on aina pakko olla mies. Eli viihdyn kyllä hyvin myös yksin. En siis väkisin tarvitse ketään. Mutta kyllä yksin pärjäävä ihminenkin haluaa kumppanutta, seksiä (muutakin kuin yhden yön panoja), läheisyyttä ja ehkä lapsiakin joskus. Eli ei kyse ole nyt yhteiskunnan asettamista vaatimuksisista vaan ihan omista toiveista.
Eli koska pärjään hyvin yksin, en suostu ottamaan todellakaan ketä tahansa. Eli kyllä mä olen myös puhtaasti vähän kranttu. Toisaalta olen myös yrittänyt suerustella joskus "ihan kivan" miehen kanssa, josta en ollut itse pohjimmiltani kiinnostunut. Äkkiä lopahti. Eli mä en ovi vaan olla suhteessa suhteen takia. Toisaalta kuten olen kirjoittanut, syvä sietoutuminen toiseen on tosi pelottavaa. Eli ei se ole vain oma päätös. Sun tyyppiset ihmiset, jotka on aina ollut suhteessa, luulee usein, että se on. Että sen kun päätät ja otat jonkun. Muttei se vain kaikilla ihmisillä ole niin yksinkertaista.
Syvä sitoutuminen _on_ iso asia, ja luulen, että useimmille vaihtelevissa määrin haastavaa. Ulkoiset sitoutumisen merkit ei välttämättä korreloi sen henkisen sitoutumisen kanssa. Ihmisellä voi olla yhteinen kämppä jonkun kanssa, olla jopa naimisissa tai kihloissakin, mutta sellaista kypsää yhteenkuuluvuuden tunnetta ei niinkään ole. Moni kuitenkin mieluiten on jonkun kanssa, koska a) se nyt vaan kuuluu asiaan (sosiaalinen, ulkoinen paine) tai b) ei osaa olla yksin. Luulisin ymmärtäväni, että sitoutumisen ja luottamisen haastavuus on sulle erityisen keskeinen juttu, jota ei voi sivuuttaa kommentilla 'kyllä kaikki joskus löytää jonkun', mutta pienenä kannustuskommenttina tuo ylläoleva :).
Oon vähän kateellinen - siis hyvällä tavalla kateellinen - siitä, että osaat treffailla ja tapailla miehiä, ja ylipäätäänkään tapaat niitä. Olen yleisesti ottaen sosiaalinen, ja tulen helposti toimeen miesten kanssa kollegoina tai ystävinä. Mutta sitten kun pitäisi ajatella miestä potentiaalisena seurustelukumppanina, jänistän. Lisäksi elämänpiirini on sen verran vakiintunutta, ettei uusia miehiä edes kovin luontevasti tapaa. Tuohon jänistykseen liittyy monta asiaa, mutta yksi niistä on kai se, että ajattelen kaikkien normaalien (mitä sillä haluaakaan ymmärtää) miesten pitävän mua liian omituisena. Siis ei ulkonäöllisesti tai sosiaalisilta taidoilta, vaan jotenkin syvällisesti omituisena. Hmm.
Mun on hirveän vaikeaa olla missään suhteessa puolittain. Kai sitä on jotenkin niin intensiivinen tms. Ja mun rakkaussuhteet ovat olleet aika ihannoivia eli näen sen toisen sitten jonain käsittämättömän hyvänä, joka ei ole ihan tästä maailmasta. Eli joko hyppään lujaa ja täysillä tai sitten en hyppää ollenkaan. Kai mä pohjimmiltani eniten pelkään sitä, että kun rakastun täysillä ja luotan ja relaan, ja sitten kaikki hajoaakin palasiksi. Eli puhtaimmillaan se on varmaan jotain menettämisen pelkoa. Jos tietäisin, että se toinen ei ikinä jätä mua, mun olisi helpompi hypätä. Mutta ei sellaista voi luvata kenellekään.
Joo, ennen mäkin tapasin vielä enemmän miehiä kuin nykyisin, koska kävin enemmän ulkona. Nytkin käyn kyllä ulkona, mutta kun on töissä ja väsynyt niin ei aina jaksa. Ja toisaalta yhä useammat kiinnostavat miehet ovat kyllä myös varattuja. Niin eli on se mullakin vähän hiljentynyt sitten parin kolmen vuoden takaisen ajan. Toisaalta kun oon tullut vanhemmaksi, oon tullut myös krantummaksi. Eli en lähde treffeille vain ns. kiltteyttäni niin kuin joskus opiskeluaikana kun en kehdannut sanoa ei.
Mulla tuo outouden tunne liittyy enemmän siihen sitoutumiseen. Eli koen kyllä itseni siinä määrin myös oudoksi, etten tunne sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kovin useiden ihmisten kanssa. Tai nuorempana pelkäsin, että kaikki pitävät mua taustani takia outona ja huonona, jos se käy ilmi. Nyt en ehkä stressaa siitä enää samalla tavalla, kun ole itse enemmän sinut itseni kanssa. Ja toisaalta olen oppinut puhumaan asioistani paremmin ja tajunnut myös, ettei kukaan muu ajattele asioista niin tai pidä niitä niin kummallisina. Eli tunnen itseni onneksi vähän enemmän tavikseksi kuin ennen. Eli ehkä se, että käsittelee noita omia outouden tunteitaan auttaisi asiaa..
Joskus nuorempana (ehkä noin 10v. sitten), kun olin tullut rumasti jätetyksi sen jälkeen kun olin viimein mennyt kundin kanssa sänkyyn, mä vähän heitin hanskat naulaan ja ajattelin, että on paljon parempi vain pelata itsekin. Kun harrastaa seksiä miesten kanssa, joista tietää, että ne ovat pelureita, niin ainakin tietää mitä saa. Ja ei pety, kun ei odota mitään. Niin mä sitten vaan opettelin harrastamaan yhden yön juttuja ja pelkkään seksiin perustuvia suhteita. Halusin tietää, miltä tuntuu, kun toinen ei merkitse yhtään mitään.
No jonkun ajan päästä sekin ajattelumalli lieveni, koska tapasin ihmisiä, jotka olivat kuitenkin ihmisiä, eivätkä mitään itsekeskeisiä robotteja. Ja olen siis kyllä rakastunut sne jälkeenkin. Mutta viimeisen eron (suhde kesti alle puoli vuotta) jälkeen kesti aika pitkä aika, ennen kuin jaksoin edes ajatella mitään suhteeseen viittaavaa kenenkään kanssa. Ja nyt siis voisin jo, mutten ole tavannut ketään. Jotenkin eroaminen on vain aina ollut niin hirveää, että sitä pyrkii välttämään kaikin tavoin. Ja sitten on turvallisempaa vain leikkiä jotain kovaa ja pärjäävää bileprinsessaa.
Lähetä kommentti