Kuuntele tämä tarina

Sain juuri luettua aiemmin keskusteluissa esille nousseen Jorge Bucay:n kirjan Kuuntele tämä tarina. Kirja oli hyvä, joskaan en jäänyt pohtimaan kaikkia tarinoita kovin syvällisesti. Lisäksi takakannen Ben Furmanin suitsutus sai minut alkuun suhtautumaan siihen vähän epäluuloisesti. Mikä johtuu siitä, että olen lukenut Furmanin Kaikilla on oikeus onnelliseen lapsuuteen, joka oli mielestäni ihan asiallinen, mutta aika yksioikoinen. Mutkat vedettiin suoriksi aika rankalla kädellä.

Mutta siis takaisin Bucay:n kirjaan. Kirjoittaja on argentiinalainen psykoterapeutti, joka on kirjoittanut useampia kirjoja. Pitkässä terapiassa olevalle kirja tuo vähän täysin uusia ahaa-elämyksiä, koska monia kirjan teemoista on tullut jo itsekin pohdittua tai sitten ne eivät vain tunnu niin olennaisilta tai omakohtaisilta, mutta sen sijaan omia ajatuksia täydentävänä, peilaavana ja haastavana lukukokemuksena se toimi hyvin. Lisäksi se oli viihdyttävä. Kirja loppuu oivaltavaan ajatukseen hylkäämisen pelosta kaiken pahan olon käynnistävänä voimana.

"Kaikki alkoi sinä harmaana päivänä,
jona sanoit ylpeästi:
"MINÄ OLEN!"
Ja tietämättä hävetäkö vai arkaillako,
painoit pääsi
ja vaihdoit sanasi ja asenteesi
ajatukseen
"MINUN PITÄISI OLLA.."

Siitä kai tässä kaikessa on mullakin pohjimmiltaan ollut kyse. On aina pitänyt niin hirveästi olla jotain. Vahvempi. Parempi. Kauniimpi. Rakastettavampi. Älykkäämpi. Riippumattomampi. Itsenäisempi. Jotain muuta kuin se tietty lapsi, tyttö, nuori aikuinen silloin joskus jossain.

Ajatuksia herättämä kysymys oli: Onko totta, että on parempi kärsiä todellisuudesta paljon, kuin nauttia tietämättömänä kuvitellusta maailman kaikkeudesta? Mihin voidaan käyttää tietoisuutta, joka on täynnä yksinäisyyttä ja itsen kanssa tehtyjä eksistentaalisia kompromisseja?

Sen sijaan hauska kysymys oli: Mitä psykoterapia on? Onko se valtavan suuri "herkille" tarkoitettu turhautumistehdas?

Omasta kehityksestä

Tavallaan muutos töissä tuntuu jotenkin "hyvin ajoitetulta", vaikka en nyt ihan fatalisti olekaan. Samaan aikaan kun olen jättämässä kokeneen, ihanan terapeuttini, jätän myös kokeneen, mahtavan pomoni. Mulla oli tuloskeskustelu esimieheni kanssa tällä viikolla ja sain tosi hyvät arviot kaikesta vuoden aikana tekemästäni ja paljon suitsutusta. Lisäksi sain kannustusta ja kehotuksen ottaa vahvempaa roolia nykyisissä projekteissani ja harjoitella ensisijaisesti projektien vetämistä, koska esimiehen mielestä minulla olisi kykyä toimia jatkossa (siis joskus tulevaisuudessa) myös esim. esimiestehtävissä, ei vain oman alan asiantuntijana. Lisäksi sain muutakin ajateltavaa ja ideoita oman kehittymisen kannalta.

On ollut mahtavaa työskennellä kannustavan esimiehen "siipien suojassa", joka on tukenut ja ollut läsnä, mutta toisaalta antanut myös tilaa kasvaa kohti isompia haasteita. Ja ylipäänsä nähnyt mussa potentiaalia ja halunnut vahvistaa sitä. Kaikkein isoin emotionaalinen tunnelataus tuli tosiaan keskustelun jälkeen kun tajusin, että joku tosiaan näkee mussa paljon potentiaalia. Kenelle tahansa tekee hyvää kuulla positiivista palautetta saati sitten ahdistuneelle, terapiassa rampanneelle ihmiselle, joka vielä 5 vuotta sitten oli pihalla kuin lumiukko myös työuran suhteen. Toki mä olen aina ollut hyvä koulussa yms. eli en ole koskaan pitänyt itseäni tyhmänä, mutta kyllä ahdistus on vaikuttanut aika paljon omaan jaksamiseen ja myös ajatuksiin omista kyvyistä pärjätä.

Sitten seuraavana päivänä tulikin muutoksia. Mutta ehkä mun pitää vaan ajatella, että nyt alan olla valmis kulkemaan vahvemmin ilman tukea. Terapeutin tai kokeneen esimiehen. Onneksi en ole työtehtäviä heti vaihtamassa eli sinänsä alan osata hommani ja olla hyvä siinä.

Työ vie energian

Tuli sitten taas muutoksia töissä. Juuri kun ajattelin, että voin terapiassa keskittyä vain itseeni ja esim. ihmissuhteisiin. Ja omassakin elämässä enemmän siviilielämään, kun työ ei vie kaikkia voimia. Nyt sitten taas tuli duunissa todella merkittävä muutos, joka oli hetkellisesti aika masentava. Toki muutoksessa on aina myös hyviä puolia ja en vielä tiedä, kuinka paljon kyseinen muutos vaikuttaa asioihin. Ja toki asiat voivat mennä edelleen hyvään jopa parempaan suuntaan. Pomo nyt kuitenkin vaihtuu kokeneesta osaajasta ja sparraajasta ns. nuoreen jolppiin, jolla on ihan eri alan koulutus eikä juurikaan esimiesosaamista. Olen jo kerran vaihtanut kokemattoman, pomottavan ja itseään täynnä olevan tyypin alta nykyisen osaavan esimieheni tiimiin, joten en ollut tästä muutoksesta äärettömän innoissani.

Toisaalta kun oma pomo on kokematon, oma rooli tulee korostumaan ja tuo sitä kautta mahdollisuuksia. Vastuuta on kaikkien pakko ottaa enemmän ja pitää vain tehdä rohkeammin päätöksiä itse kun ei voi varmistella esimieheltä. Tai voi, mutta jatkossa oma arvaus on luultavasti parempi kuin pomon.

Jäljellä kaksi kuukautta

Tänään puhuttiin taas terapiasta saaduista hyödyistä ja lopettamiseen liittyvistä fiiliksistä. Jäi kesken, eli erityisesti tuohon parisuhdeasiaan on vielä pakko palata. Nyt käytiin enemmän lapsuuskokemuksiin liittyviä tuntemuksia läpi ja koen että ne olen aika hyvin käsitellytkin.

Lisäksi juteltiin analyysin eri koulukunnista ja Torstin kirjasta. Osa analyytikoista (tyypillistä kuulemma Briteissä) nostaa enemmän omia tulkintojaan esiin ja myös teoriapuolesta keskustellaan enemmän. Osa taas painottaa enemmän potilaan ja analyytikon välistä suhdetta. Mun analyytikko taas painottaa asioiden itse keksimistä ja löytämistä ja kysymysten avulla ohjailua. Eli terapeutin rooli on avustaa prosessissa ei johtaa sitä. Ja mun mielestä se on ollut ihan hyväkin.
Analyytikkoni mukaan keskustelun tulee lähteä asiakkaasta itsestään ja on tärkeää, että puhumme minulle tärkeistä asioista eikä niistä, mistä hän katsoo hyväksi puhua. Lisäksi asiat eivät yleensä etene ennen kun potilas itse on valmis käsittelemään tiettyä aihealuetta. Eli vaikka kysyisikin kysymyksiä, ne saattavat mennä ohi, jos analysoitava ei ole niitä vielä valmis käsittelemään, ja nousta ehkä myöhemmin esiin.

Itse olen sitä mieltä, että malli toimii hyvin. Tosin joskus olisi hauska kuulla Terpan raa'an rehellinen näkemys eikä tulla vain taputelluksi silkkihansikkain. Saattaisi avartaa.. ;)

Työn merkityksestä

Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi olen tullut, sitä enemmän kiksejä mä saan työn teosta. Enemmän mä saan tällä hetkellä henkistä tyydytystä mun duunista kuin monesta muusta asiasta. Analyysi on tuonut aika paljon tukea myös työelämään, mitä paremmin tuntee itsensä, sitä paremmin osaa ehkä suuntautua oikeisiin tehtäviin ja tulee ehkä paremmin muiden kanssa toimeen. Lisäksi musta on tullut paljon itsevarmempi ja luottavaisempi. Osaan myös vaatia enemmän esim. esimieheltä ja työnkuvaltani. En ole enää kovin jyrättävissä ja jos en ole ollut tyytyväinen olen myös hakeutunut uusiin, tyydyttävämpiin tehtäviin aika nopeasti.

Kun aloitin analyysin ja kirjoitin gradua ajattelin koko ajan, että siitä tulee kuitenkin ihan paska. Jotenkin itsetunto oli aika maassa ja stressasin ihan hirveästi. Ihan ok siitä kuitenkin tuli, vaikken luottanut itseeni pätkääkään. Analyysissä olenkin käyttänyt ihan hirveästi aikaa myös työn pohtimiseen. Mitä haluan ja kuinka paljon olen valmis käyttämään aikaa työhön vapaa-ajan kustannuksella. Tietenkään mitään absoluuttista totuutta ei ole löytynyt, mutta ehkä kohtuullinen balanssi kuitenkin. Välillä olen ollut aika loppu ja silloin on ollut pakko pysähtyä miettimään, kuinka paljon oikein jaksaa. Ja onko mun taustalla varustetun ihmisen järkevää vetää itseään ihan piippuun.

Mun perhe/suku on aika työkeskeinen ja tietynlaista työnarkomaniaa on aina pikemminkin ihailtu kuin kummeksuttu. Murheita puretaan töihin ja oma äitikin väsähti aikoinaan kun yritti olla superäiti, supervaimo, superhyvä työssään ja piti tosi vähän lomia ja opiskeli vielä lisää jne. Mun kasvattiäiti taas on ollut paljon kotona, mutta jotenkin ihaillut uranaisia ja kannustanut meitä lapsia kauheasti opiskelemaan. Lukiossa ollessani hänellä oli usein tapana todeta, että jos valitsisi uudestaan niin olisi itsenäinen nainen, joka keskittyisi uraansa. Eli kaipa ihmiset aina ihannoivat jotain muuta, mitä itse ovat. Todellisuudessa kasvattiäitini ei ole varsinaisesti mitään uraohjustyyppiä, koska on vain liian pehmeä ja joustava ja enemmän pohdiskelija kuin tekijä. Jos haluaa yrityselämässä eteenpäin pitää olla aika dynaaminen ja jopa vähän kova.

Eristäytynyt suojelija

Tuosta edellisestä lainauksesta tuli tosi pitkä. Mutta siinä oli niin paljon asiaa, jota en malttanut jättää pois, koska tuntui niin relevantilta silloin, kuin luin sen. Etenkin pysähdyin postauksen viimeiseen ajatukseen eli eristäytyneen suojelijan moodiin. Jotenkin mullekin vetaytyminen tiettyyn kuoreen on aika tyypillistä. Kun on kiire töissä ja harrastuksissa, mun on ollut hirveän helppo keskittyä vain siihen ja jotenkin sulkea rakkauselämä taka-alalle, koska se on tuntunut ehkä vaikealta ja uuvuttavalta.

Muutenkin sellainen "mulla ei ole miestä, iik" -panikointi on aika ärsyttävää ja ehkä siihen miksi se on niin ärsyttävää, tulisikin tarttua enemmän terapiassa. Nyt kun vielä ehtii.. Miksi se herättää mussa niin vahvaa ylenkatsontaa, kun kuitenkin minäkin haluaisin kyllä rakastua ja olla onnellisessa suhteessa. Kukapa ei haluaisi?
Kai se on vain sitä, etten halua olla niin avuton ja onneton ainakaan julkisesti, että haluaisin ruokkia tätä ongelmaa päässäni jotenkin voimakkaasti. Mun ajattelun mukaan, jokaisen ihmisen tulisi pärjätä periaatteessa yksin ja Parisuhde on sitten jotain muuta. Ehkä lisäbonus elämään tms. En tiedä.

Muutenkin mua huolestutti tuo, että kyseinen moodi on usein muuttunut normaalimoodiksi, josta on vaikeinta oppia pois, ja terpeuttikin saattaa tukea potilaan pysymistä siinä moodissa. Mun terppa ei ihan ostanut aikoinaan mun lievä epävakaa persoonallisuus -teoriaa. Mutta ongelma on juuri siinä, että olen ulkoisesti ja peruskäytökseltäni niin kovin normaali. En ole ikinä edes riidellyt Terpan kanssa niin kovasti, että pahimmat demonit olisivat tulleet esiin ja hän olisi päässyt todistamaan mun todella ilkeää ja verbaalisesti varsin taitavaa hyökkäystäni. Toisin sanottuna vihanilmausten osalta Terpalla saattaa edelleen olla vähän vieraskoreakuva musta. Olen kyllä yrittänyt selittää, mitä niisstä tilanteissa tapahtuu ja miltä se tuntuu. Mutta ehkä näistä pitäisi vielä keskustella seuraavan kerran.

Kiintymysmalleista

No niin, nyt pääsin käsiksi artikkeliin, johon ajattelin aiemmin viitata. Eli kirjoittanut Maaria Koivisto: Persoonallisuudeltaan epävakaa potilas hoitosuhteessa – kognitiivisen psykoterapian ja kiintymyssuhdeteorian näkökulmia vuorovaikutuksen
haasteisiin. Artikkelissa kuvataan rajatilahäitiön taustoja ja esim. erilaisten kiintymysmallien syntyä. Vaikken siis väitä olevani epävakaa-tyyppi suoranaisesti, niin taustan osalta on aika paljon yhteneväisyyksiä, jonka seurauksena myös jotkut oireet ovat samansuuntaisia. Mutta alla siis suoraa lainausta Koiviston artikkelista, joka kuulostaa ah niin tutulta.

Turvallinen kiintymyssuhde mahdollistuu, kun vanhempi on lapsen saatavilla ja on
sensitiivinen lapsen tarpeille ja reagoi empaattisesti lapsen tarvitessa apua ja lohdutusta. Lapsi oppii luottamaan, että apua ja huolenpitoa on saatavilla hänen sitä tarvitessaan, mikä puolestaan rohkaisee häntä tutkimaan maailmaa ja luottamaan omaan kyvykkyyteensä (Kuusinen 2000). Lapsi kokee omien tunteidensa ja tarpeidensa olevan merkityksellisiä (Liotti 2002). Välttelevä kiintymysmalli perustuu lapsen kokemuksiin, että huolenpitoa ei ole saatavilla, vaanettä lapsi sitä tarvitessaan tulee torjutuksi. Tästä seuraa pyrkimys elää tarvitsematta apua ja rakkautta (Kuusinen 2000).

Noin 20 % lapsista ei kykene luomaan minkään tunnetun mallin mukaan jäsentynyttä
kiintymysmallia, jolloin kiintymyssuhde jää jäsentymättömäksi. Lapsen mielikuvat itsestä ja kiintymyksen kohteesta ovat niin ristiriitaisia ja yhteensovittamattomia, että niitä ei voida jäsentää mielensisäisesti, vaan ne jäävät pirstaleisiksi ja inkoherenteiksi. Liotti viittaa Lyons-Ruthin ja Jakobvitzin todenneen, että korkean riskin perheissä, kuten kaoottisissa tai pahoinpitelevissä perheissä tai perheissä, joissa äiti kärsi vaikeasta depressiosta tai päihteiden väärinkäytöstä, lapsen kyvyttömyys muodostaa jäsentynyttä kiintymysmallia oli lähes säännönmukaista, 80 %.

Välttelevä (avoidant) kiintymysmalli saattaa heijastua vaikeutena pyytää ja vastaanottaa apua. Yksilö ennakoi, ettei hän apua pyytäessään tule vastaanotetuksi ja kokee turvallisempana luottaa pakonomaisesti itseensä ja yksin selviytymiseen. Henkilöt, joiden kiintymysmalli on välttelevä, pyytävät muilta apua tai hakeutuvat hoitoon vasta äärimmäisessä hädässä. Osalla persoonallisuuden epävakaudesta kärsivistä potilaista on välttelevä kiintymysmalli, joskin tämä malli on tavallisempi esimerkiksi depressiosta kärsivillä ja skitsoideilla persoonallisuuksilla. On kuitenkin huomattava, että kiintymysmallien ja psykiatristen häiriöiden välillä ei ole suoria yhtäläisyyksiä (Kuusinen 2000).

Hajanainen ja jäsentymätön kiintymysmalli ilmenee avun pyytämisenä
hyvinkin vastakkaisilla ja hämmentävillä tavoilla. Välttäminen ja läheisyyden hakeminen vuorottelevat tai voivat ilmetä samanaikaisesti. Siihen liittyy riippuvuuden tarpeiden kieltämistä, eroahdistuksen näennäistä puuttumista ja pelkoa tai vastustusta kiintymystä kohtaan (Liotti 1991). Yksilö, jonka kiintymysmalli on hajanainen ja jäsentymätön, ei helposti etsi apua tai hoivaa. Hänen kiintymyssuhdejärjestelmänsä toiminta estyy, koska hän haluaa suojella itseään
pelottavilta dissosiatiivisilta kokemuksilta (Kuusela 2002).

Persoonallisuuden epävakaudesta kärsivien potilaiden on usein vaikea pyytää apua ja ottaa tarjottua apua vastaan. Avun pyytämisen vaikeus voi liittyä hylätyksi tulemisen ja emotionaalisen deprivaation uskomuksiin. Potilas voi uskoa, ettei hän apua pyytäessään tule kuulluksi tai ymmärretyksi tai että hän tulee hylätyksi. Avun pyytämisen vaikeus voi liittyä myös uskomukseen omasta viallisuudesta, jolloin henkilö voi esimerkiksi kokea itsensä niin arvottomaksi ja kelvottomaksi, ettei hänellä ole oikeutta pyytää itselleen apua.

Epäadaptiiviset selviytymismoodit heijastavat lapsen yritystä sopeutua ympäristöön, joka ei tarjoa tyydytystä hänen emotionaalisille tarpeilleen. Nämä selviytymismoodit edistivät ympäristöön sopeutumista potilaan ollessa lapsi, mutta aikuismaailmassa ne ovat yleensä epätarkoituksenmukaisia. Erityisen yleinen selviytymismoodi tunne-elämän epävakaudesta kärsivillä potilailla on eristäytyneen suojelijan (detached protector) moodi. Eristäytyneen suojelijan moodissa potilas käyttää skeeman välttämistä ja psykologista vetäytymistä selviytymiskeinona. Eristäytynyt suojelija vetäytyy aidosta kontaktista ja sulkee pois tunteensa ja tarpeensa suojatakseen itseään haavoittuvuuden aiheuttamalta kivulta. Eristäytyneensuojelijan toiminta on mekaanista, ikään kuin robottimaista. Toiminnan tasolla tämä moodi
ilmenee esimerkiksi sosiaalisista kontakteista vetäytymisenä, addiktiivisena itsen
tyynnyttämisenä tai stimulaation hakemisena, esimerkiksi päihteiden tai seksin kautta. Youngin mukaan tätä moodia voi verrata muuriin tai panssariin, jonka taakse haavoittuvammat moodit kätkeytyvät.

Useimmat tunne-elämän epävakaudesta kärsivät potilaat ovat eristäytyneen
suojelijan moodissa suurimman osan ajasta. Tämä on myös epävakaan potilaan vaikeimmin
muutettavissa oleva moodi. Lapsuusiässä monen epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän oli tarkoituksenmukaista eristäytyä ja olla tuntematta tunteita, ja tämä moodi ilmeisesti urautuu sittemmin automaattiseksi. Tässä moodissa ollessaan potilaat vaikuttavat ”normaaleilta”. Tästä seuraa, että terapeutit saattavat virheellisesti tukea potilaan pysymistä eristäytyneen suojelijan moodissa (Young, Klosko ja Weishaar 2003).

Psykoanalyysikirjallisuutta

Selasin eilen illalla joitakin vuosia sitten ostamaani Vapaan assosiaation paluu -kirjaa, koska se tuli puheeksi keskustelussa Trinityn kanssa. Löytyy lyhyt kuvaus esim. täältä. En ole varmaan koskaan ennen viitsinyt kirjaa lukea kokonaan - niin kuin en nytkään - mutta luin siitä siis osia. Kieltämättä osa näistä teoriakirjoista antaa kyllä koko prosessista ihan hullun kuvan tai ehkä pikemminkin psykoanalyysin taustoista ja tavasta nähdä esim. naisen kehityskaari. Tuntuu kuin äidistä irtautumisen jälkeen (eli siis kai uhmaiän jälkeen) koko ihmisen kehitys riippuisi suhteesta penikseen! Isän penikseen, omaan peniksettömyyteen, poikien peniksiin.. HIHAA.

Ei siis ihme, että analyysillä on vähän outo maine tavisten keskuudessa.
Mä en ainakaan muista, että penis olisi ollut millään tavalla mitenkään vaikuttava asia mihinkään mun lapsuudessani. Tai että siihen olisi liittynyt mitään vahvoja mielikuvia. Koko yhdyntäjuttukin selvisi mulle varmaan suhteellisen myöhään ja siitäkään en muista mitään ihmeellistä AHAA-elämystä. Sen kyllä muistan kun 5-vuotiaana pohdin naapurin pojan kanssa, joka oli 6 v. että mistä tietää, että joku on jonkun isä. (Äitini oli väittänyt minulle, että isäni ei ole oma isäni, vaan oikea isäni on Amerikan presidentti ja tätä siis pohdimme sitten yhdessä). Olimme molemmat niin pieniä, että niin presidentti kuin seksikin olivat aika etäisiä ja kaukaisia asioita. Joten emme keksineet muuta kuin, että asuu yhdessä äidin kanssa samassa talossa tms. Mutta jos se ei ollutkaan se juttu, niin sitten oli aika monimutkaista.

Muutenkin mua häiritsee noissa kirjoissa hirveästi se, että nainen nähdään niin kovin heikkona ja herkkänä suhteessa miehiin. Suurinpiirtein suora lainaus kirjasta: "Blaa blaa blaa..tyttö voi masentumatta kilpailla poikien kanssa, vaikka häviääkin heille. (Kuvaa siis fyysistä aktiiviteettia, ei henkistä). Itse ainakin muistan olleeni ala-asteella lähes kaikkia poikia pidempi enkä kokenut poikia mitenkään voittamattomiksi ja suunnattomasti paremmiksi missään perusliikuntajutuissa. Enemmän kyse on kuitenkin yksilöistä koulumaailmassakin. Lisäksi lapsi voi onnistua ja pärjätä hyvin monella muulla saralla kuin liikunnassa ja hakea sitä kautta onnistumisia, varsinkin kun tytöt kampittavat pojat lähes kaikissa kouluaineissa.

Parisuhde vai pari suhdetta?

Edellisen hieman hyppivän postauksen jatkoksi voisin vähän analyyttisemmin lähestyä aiemmin mainitun ongelman taustoja. Eli miten itse tilanteen näen nyt analyysin läpikäyneenä. Jotenkin mulle koko parisuhdesektori on ehkä ollut kaikkein vaikein aihepiiri ja siihen liittyvät ongelmat ehkä vaikeimmin purettavissa ja tunnistettavissa. Eli siltä osin täytyy sanoa, että matka on vielä erittäin kesken, mutta pakko kai on vain luottaa siihen, että asioiden työstäminen jatkuu vielä omassa päässä terapian lopettamisen jälkeenkin eli sikäli ei se mihinkään katkea.

Perustaustaongelmaksi voisin varmaan valitella perinteistä lapsuustragediaa: minulla on "rikkonainen perhe" (kelläpä mielenterveyskuntoutujalla ei olisi..), eli vanhemmat ovat eronneet ja lisäksi myös isäni toinen avioliitto päättyi varsin traagisesti vain kahden avioliittokuukauden jälkeen kun isäni kuoli yllättäen syöpään. Eli en ole juurikaan nähnyt läheltä onnellista tai juuri minkäänlaista normaalia parisuhdetta ennen 12 -vuoden ikää, jolloin muutin kasvattiperheeseeni. Toisaalta klassinen vanhempien eroteoria ei selitä sitä, että sisareni on ollut toimivassa parisuhteessa koko aikuisikänsä ja myös veljeni on ollut pitkään parisuhteessa, eli perhetaustan traumat näyttävät kulminoituneen ainoastaan minuun. Lisäksi kasvattivanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä lähes 40 (!) yhteisen vuoden jälkeen, joten olen myöhempinä vuosina päässyt osalliseksi hyvinkin perinteisestä perhe-elämästä.

Todellisuudessa taustalla on varmasti perheongelmat, mutta sitä, miksi ne korostuvat minulla niin selvästi verrattuna muihin, en oikein osaa määritellä. Jotenkin mä olen vain omaksunut lapsena mallin, että on huono asia ja heikkoutta tukeutua muihin. Kai sitä äidin psykottisten vaiheiden keskellä on vain ajautunut tilanteeseen, jossa ns. normaalia kiintymyssuhdetta ei ole pystynyt muodostumaan. Linkkaisin tähän mielelläni erään löytämäni artikkelin, mutta kun sitä en nyt saa auki, niin ei sitten. Ehkä myöhemmin. Eli kyseinen artikkeli käsitteli kiintymissuhteiden muodostumista ja sitä, miten ns. vajaa tai turvaton kiintymyssuhde näkyy myöhemmässä elämässä. Omassa mielessäni kuulosti varsin järkeenkäyvältä ja olen puhunut tästä myös Terpan kanssa.

Eli jotenkin olen oppinut siihen malliin, että on huono asia pyytää apua, olla heikko tai turvautua muihin. Jo ihan alle kouluikäisenä mun ihanne oli nainen, joka ei koskaan näytä mitään ulospäin, ei surua, ei kipua, ei mitään. Eli sen sijaan, että leikkien prinsessa olisi ollut kiltti ja ystävällinen, se oli pikemminkin vähän kylmä, etäinen ja täydellinen, koska kukaan ei voinut sitä haavoittaa. Jotenkin haavoitetuksi tuleminen oli jo silloin niin iso pelko, että sitä vastaan tuli suojautua koko persoonallisuudella: etäisyydellä, viileydellä ja jopa pienellä ivalla. No todellisuudessa en todellakaan ollut cool, kohtalokas ja itsenäinen kuusivuotias vaan pikemminkin hysteerisen herkkä, hyvin kiinni molemmissa vanhemissani ja pikemminkin arka kuin kovin rohkea.

Kai mulle on ollut tärkeää kasvattaa itseäni itsenäiseksi ja pärjääväksi koko murrosikä ja varhaisaikuisuus. Kaottisen lapsuuden ja kaikenlaisten alemmuuden tunteiden kanssa elettyään oli tärkeää olla ei niinkään tavallinen vaan tosi hyvä, kaunis, menestynyt, tyylikäs, matkustellut ja ties mitä. Mä en halunnut olla se vähän "oudon" äidin lapsi, jonka äiti vaeltelee iltaisin ties missä ja katoaa välillä. Tai se tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet, ja jonka mummo ostaa sille vähän hölmöjä vatteita toisin kuin kivat ja nuorekkaat äidit. Enkä se, jonka isä kuoli ja jolla on se uusi äitipuoli ja uusia sisaruksia. Enkä se tyttö, jolla ei ollut edes rahaa kerroshampurilaisateriaan kavereiden kanssa, koska äitipuoli hankki kaikkea ja antoi rahaa vain omille lapsillen. Oikeastaan ehdin päästä siihen pisteeseen, ettei musta näkynyt enää ulos yhtään mitään taustastani tai lapsuudestani kun aloin herätä siihen, että se on aika sairasta.

Kun vaihtaa elämässään kaikkea: vanhempia, kaupunkia, koulua, kotia ja perheen tulotasoa voi aloittaa periaatteessa kaiken elämässään alusta. Kukaan ei tiedä, mitä on käynyt läpi. Kenenkään uudessa koulussa ei ole pakko tietää, eikä kukaan tiedä enempää, kuin itse haluaa kertoa. Oma vanha tausta katoaa aika helposti jonnekin menneisyyteen, vaikka toki sitä on aina jotain parhaiden ystävien kanssa jakanut. Alussa kuitenkin varsin vähän. Ja kun on lapsesta saakka tottunut olemaan vain osittain avoin (ei 80-luvulla skitsofreniasta kauheasti naapureille huudeltu) ei ole kovin vaikeaa salata vähän lisää. Tai kertoa asioista vain ne puolet, jotka itse katsoo tarpeelliseksi. Valehtelematta mulla meni noin 5 vuotta ennen kuin aloin puhua uuden elämäni ihmisille mun isän kuolemasta saati äidistä.

Parisuhteissa oman taustan käsittely on ollut lähinnä hirveää ja epämukavaa kidutusta. Ainakin ennen terapiaan menoa. Vuosien varrella se on jotenkin helpottunut. Kai sitä on vain saanut asioita sen verran käsiteltyä, että ne eivät enää ole niin isoja. Itseasiassa aika arkisia ja tavallisia. Toisaalta helpottavaa on ollut nähdä, että myös elämän edetessä muille ihmisille tapahtuu myös surullisia ja järkyttäviä asioita. Ei siis, että niitä kenellekään toivoisin, mutta on paljon lohdullisempaa nähdä itsensä aika samanlaisena tallaajana kuin muutkin, sen sijaan, että näkee itsensä jonain kummajaisena. Nykyisin toki avioerotkin ovat paljon yleisempiä ja mielenterveysongelmista puhutaan enemmän ja avoimemmin. Silti jotenkin vierastan esim. seurustelukumppanina onnellisen ydinperheen kasvatteja. Pelkään kai vieläkin, etten sovi mukaan idylliin ja tunnen jonkinlaista riittämättömyyttä. Ja toisaalta minun ruusunpunaiset perheutopiani on niin kauan sitten tallattu olemattomiin, etten ehkä osaisi samoja haaveita jakaakaan. En tiedä.

Mutta summa summarum mun on ollut jotenkin aika vaikeaa olla avoin, luottavainen, puhtaasti oma itseni ja heikko (joka on pitkälti synonyymi sille, että on ylipäänsä inhimillinen ja elossa) syvissä intiimeissä suhteissa. Eli kai se sitten juontaa jostain syvältä, ettei kuitenkaan pohjimmiltaan usko ansaitsevansa rakkautta, ainakaan ilman valtavia ponnisteluja ja ulkokultaisia hyvältä näyttäviä asioita. Sen tajuaminen kesti aika kauan, koska omasta mielestäni mulla on aika normaali itsetunto ja esim.aina ollut melko terve suhde omaan vartalooni jne. Lisäksi olen aina ollut ihan "hyvä" iskemään miehiä ja saanut myös huomiota miehiltä. Eli on ollut jotenkin helppo sokaistua siihen, että minulla on ollut varsin paljon lyhyitä suhteita ja säätöjä, vaikka eiväthän ne mitään suurta rohkeutta, avoimuutta tai luottamusta vaadi. Pienessä hiprakassa on helppo leikkiä femme fatalea ja todellinen persoona on sitten jotain ihan muuta.

Uskallanko hypätä?

Eilen puhuttiin lopettamisen lisäksi parisuhteista ja siihen liittyvistä ajatuksista. Olin tavannut sympaattisen miehen lauantaina ulkoillessa, tutun tutun, jonka olen periaatteessa tuntenut jonkun aikaa, mutta nyt vasta heräsin hänen viehättävyyteensä. Pitkästä aikaa terapeutti kysyi jotain hyvin suoraan. Eli miten minä näen asian, uskallanko heittäytyä? Ei siis tähän tapaamaani mieheen, vaan ylipäänsä suhteeseen. Se laittoi taas ajattelemaan, minkä matkan olen tullut, miten näen asiat nyt. Ja uskallanko oikeasti hypätä. Luulen, että uskallan. Varmuutta minulla ei siitä kuitenkaan ole, koska elämä junnaa paikallaan ja mitään ei tapahdu.

Kaksi vuotta sitten - tasan kaksi vuotta sitten - uskalsin ja metsään meni. Mutta olen silti ajatellut jälkeenpäin, että oli hyvä asia uskaltaa. Minä uskalsin, minä otin riskin ja luotin. Jos toisesta ei vain ole siihen, niin minkä minä sille sitten mahdan. Jotenkin se tuo kuitenkin toivoa siitä, että aina välillä uskallan. Tosin silläkin kertaa toki valitsin miehen, jonka elämäntilanne oli sekava jo alusta alkaen. Ongelma oli sillä kertaa enemmän toisessa osapuolessa ja hänen kyvyssään sitoutua parisuhteeseen. Aika usein se on ollut minun neuroottisessa tavassani keksiä kaikkia mahdollisia esteitä ja vikoja kaikista mahdollisista ihmisistä, jotten vain joutuisi suhteeseen ja tulisi siis hylätyksi ja jätetyksi. Ja tulin siis kuitenkin sekä hylätyksi että petetyksi. Enhän minä sitä toki tällä tasolla ole tiedostanut koskaan itse tilanteessa. On vain niin hemmetin helppoa olla jälkiviisas.

Niin hullua on, että toistaa asioita, joita eniten pelkää. Lähtee mukaan suhteeseen, jossa ajautuu juuri siihen tilanteeseen. Jos olisin tavannut miehen, joka olisi tarjonnut turvaa ja rivitalonpätkää olisin taas juossut kiljuen karkuun. Ihan hullua, mutta totta. Sen sijaan tunnen jotain turvallisuuden tunnetta, kun mieskin on hieman pihalla.

Mutta sen suhteen jälkeen en ole oikeasti hypännyt ja aikaa on mennyt kaksi vuotta. Olen kyllä rakastanut toista exääni sekalaisen intohimoisesti, harrastanut satunnaisia suhteita sekä edellä mainitun exän, että muutaman muun kanssa. Mutta mitään kovin pitkäaikaista tai oikeaksi suhteeksi määriteltävää ei ole ollut kahteen vuoteen. Tai siis ehkä puoleentoista.

Ongelma on siis edelleen kaksitahoinen: joko en halua ketään, koska mies on 1. liian vanha 2. samassa duunissa 3. liian lyhyt 4. ulkomaalainen ja en halua kaukosuhdetta 5. liian hankalassa elämäntilanteessa 6. liian jotain muuta.. Ihan "hyviä" syitä siis, mutta hyvin rationaalisia ja osittain lapsellisia. Välillä voisi vain hypätä ja katsoa, mitä tulee. Niin suuri osa ns. normaaleistakin ihmisistä toimii. Ihastuu ja katsoo, mitä tapahtuu.

Toki minäkin aina joskus löydän lopulta jonkun, joka "kelpaa". Silloin olen kuitenkin yleensä löytänyt ihmisen, joka ei ole 1. liian onnellinen 2. liian tasapainoinen 3. liian naiivi 4. liian puhtoinen 5. liian valmis perheenisäksi 6. liian tylsä jne. Toisin sanottuna viehätyn miehistä, joilla on kova lapsuus, ongelmallisia naissuhteita, ulkoista viehätysvoimaa ja iso annos sopivaa kovan elämän tuomaa kusipäisyyttä tai ahdistuneisuutta. Jos nyt halutaan hieman kärjistää. Toki olen ollut viehättynyt mukavista ja kivoista miehistä myös, mutta he ovat yleensä varattuja tai eivät kiinnostuneita minusta. Mutta sen sijaan masentunut, kevyttä suhdetta etsivä epätasapainoinen prinssini on kyllä hyvin usein kiinnostunut minusta. Voi kuulostaa hullulta, mutta ainakin toistaiseksi pitänyt paikkaansa. Viiden terapiavuoden jälkeen kyllä erittelen analyyttisesti ja tunnistan ongelman. Jopa nauran sille. Ratkaisua en kuitenkaan ole vielä löytänyt.

Miksi kirjoitan analyysistä vasta nyt?

Vastaukseksi kommentoin ylläolevaan kysymykseen kaikille niille, jotka ovat viitsineet minulle kommentteja raapustaa. Kiitos niistä, on kiva kuulla, että olette lukeneet blogiani ja ehkä saaneet siitä jotain. Itsekin kaipasin niin kovasti vertaistukea aloitellessani analyysiä ja tietysti sen aikanakin, että olisi ollut mahtavaa lukea jonkun toisen blogia. No onneksi löysin Tukiaseman kautta muutamia muita analyysissä kävijöitä, ja sain sitä kautta tukea moniin mietintöihini.

Oma taustani kirjoittamisen suhteen on se, että olen kirjoittanut päiväkirjaa lähes koko elämäni. Siitä saakka kuin opin kirjoittamaan noin 24-vuotiaaksi asti, jolloin päädyin analyysiin. Käydessäni 4 -kertaa viikossa analyysissä ja kirjoittaessani gradua suurimman osan muusta ajastani olin kai vain niin puhki, etten jaksanut kirjoittaa yhtään mitään. Tai kirjoittelin välillä, mutta jotenkin en vain enää jaksanut kirjoittaa samoista asioista sen jatkuvan puhumisen lisäksi. Ja itkemisen lisäksi. Usein ensimmäisen vuoden aikana olin henkisesti niin hakattu, ettei kirjoittamisesta olisi tullut juuri mitään muutenkaan. Eli sitten se vain loppui. Nyt tuli taas sellainen olo, että haluan käsitellä koko terapiaprosessia itsekseni ja miettiä, mitä siitä on loppujen lopuksi jäänyt käteen. Itseänikin harmittaa, etten ole välillä kirjoittanut, koska sitä kautta näkisi oman kehityksensä parhaiten. Näkisi, minkä asioiden kanssa on paininut ja mistä on selvinnyt voitolle. No, onneksi muistaa sentään jotain. Ja jotain ajatuksia varmaan vanhoista päiväkirjoistakin löytyy, joihin voisi yrittää palata.

Lähtölaskenta jatkuu

Tänään terppa kysyi, aionko nyt sitten lopettaa maaliskuussa. Siis maaliskuun lopussa. Kyllä aion, vaikka olenkin välillä aika epävarma. Olen varannut matkan viikoksi, lähtö 29.3. eli aion lähteä matkalle heti terapian loputtua ja juhlia sitä. Vaikka samalla kauhistuttaakin lopettaa. Toisaalta elämäni on parisuhdetta lukuunottamatta tosi hyvässä vaiheessa, kaikki sujuu, olen periaatteessa varsin onnellinen. Tuntuu vähän hullulta jatkaa loputtomiin, koska ainahan on jotain selvitettävää. Koskaan tästä ei tulla valmiiksi. Olen kuitenkin kulkenut hurjan pitkän matkan sitten alun, jolloin ahdisti puhua lähes kaikista lapsuusasioista. Koin silloin aivan selvästi, että mulla oli kaksi erillistä elämää, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Elämä ennen kasvattiperheeseen muuttoa ja elämä sen jälkeen. Kun on niin paljon kaikkea kipeää, on vain helpompi sulkea sydän ja painaa luukku kiinni. Samalla tuli heitettyä kuilun pohjalle paljon kaikkea hyvääkin.

Tottakai sitä on vain vanhentunut ja aikuistunutkin näiden viiden aikana, ja luultavasti henkisesti kypsynyt. Mutta kyllä terapia on muuttanut niin paljon, että on jotenkin vaikea edes tajuta, kuinka paljon sitä on loppujen lopuksi muuttunut. Ainakin sitä on muuttunut paljon ymmärtäväisemmäksi. Tajuaa paljon paremmin omia läheisiään ja niiden ongelmia. Ja yrittää ehkä ymmärtää myös ulkopuolisia ihmisiä paremmin. Toisaalta osaa vetää paljon paremmin rajoja sen suhteen, mitä haluaa ottaa vastaan ja mitä ei. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä hyväksikäytöltä.

Jotenkin mä olen aina ollut sellainen olkapää, joka vetää puoleensa muita henkisesti epätasapainoisia. Kai se on ollut omakin valinta. Jotenkin mä olen pelännyt liian ehjiä ihmisiä ja tuntenut vetoa vähän rikkinäisiä kohtaan. Sinänsähän se ei ole ongelma, mutta jos vain itse leikkii vahvaa ja pärjäävää ja ratkoo muiden ongelmia, niin tilanne voi mennä aika hankalaksi. Ja toisaalta munkin "äiti terasamaisuudellani" on ollut selvä kääntöpuoli. Kestän muiden ihmisten paapomista tiettyyn rajaan asti, mutta sitten alkaa ottaa päähän. Jossain vaiheessa huomaa vain kuuntelevansa ja tukevansa ja kannustavansa ja ymmärtävänsä täysin pyyteettömästi ihmistä, joka ei edes muista kysyä, mitä toiselle kuuluu. Saati, että kiinnostaisi toisen asiat yhtään sen syvällisemmin. Yleensä mun terapeutin roolini on sitten loppunut kuin seinään, kun ahdistus on kasvanut liian suureksi. Ystävyys- ja parisuhteet ovat siinä sitten kolisseet ja haavoja on tullut molemmin puolin. Erona siis entiseen se, että osaan jo paljon aiemmin vetää rajan sen suhteen, mitä haluan ottaa vastaan ja mitä en. On tärkeää olla kiltti ja ymmärtäväinen, muttei liian kiltti.

Osaan myös olla paljon paremmin yksin. Olen edelleen seurallinen, mutten lähes "neuroottisen" seurallinen. Ei ole pakko soitella maratonpuheluita iltaisin vain siksi, ettei kestä oman asuntonsa hiljaisuutta. Osaan myös jo puuhastella kotona kaikenlaista, en vain makaa sängyssä tuijottamassa tapetteja ja ahdistelemassa kaikenmaailman asioita.

Vuoden jälkeen oli vähän eri fiilis. Silloin keskustelin terpan kanssa saaduista hyödyistä Kelan lausuntoa varten ja ahdisti vain niin hirveästi, etten keksinyt juuri mitään positiivista sanottavaa. Koko ensimmäinen vuosi oli lähinnä kaamea ja ahdistava. Koko aloitusprosessi olisi oikeastaan aihe, josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. En siis lähde ruotimaan sitä tässä vaan palaan siihen joskus toiste.

Aika usein kuulee ihmisten kritisoivan pitkien psykoterapioiden tehoa. Tuloksia on kai aika huonosti mitattu ja toisaalta hyöty on lähinnä kunkin yksilön subjektiivinen kokemus. Millä sitä sitten mittaa. Työkyvyn parantumista voi toki tarkastella, tai ihmissuhteiden pysyvyyttä, mutta silti kunnollinen tutkimus pitäisi tehdä varsin syvällisesti kartoittaen alkuun terapiaan hakeutuneiden syitä ja sitten lopetuksen jälkeen saatuja hyötyjä laaja-alaisesti. Työkyky kun on vain yksi aika karkea mittari ja minkin olen koko ajan ollut työkykyinen, välillä hieman huterammin, mutta töissä silti. Tulos olisi siis parantunut työkyky ja vähentyneet masennusoireet, vaikka itse koen lähinnä maan järisseen. :) Ainakin nyt on niin hyvä olo verrattuna entisiin vajoamisiin, että eron kuvaileminen tuntuu lähes mahdottomalta.

Äiti on edelleen sairaalassa

Niin, en kirjoittanut edelliseen tekstiin mitään äidistä. Äiti on edelleen hoidossa. Kuulosti kuitenkin puhelimessa vähän huonommalta kuin viimeksi. Menen sinne sitten, kun hän pääsee pois. Tammikuun puolessa välissä tai sen jälkeen. Sairaalajakso on ollut pidempi kuin odotettiin. En oikein tiedä, mitä ajatella, koska ainoa, jolta saan tietoa asiasta on äiti itse. Hän sentään on onneksi melko avoin ja haluaakin jo puhua asiasta. Jotenkin surullinen olo, vaikka parempi tottakai, että häntä ei päästetä pois ennen kuin kunto on sen mukainen.

Viimeiset kolme kuukautta jäljellä

Huomenna loppuu joulutauko. Joulutauon aikana en ole jaksanut kirjoittaa blogiin, koska en ole jaksanut muutenkaan miettiä terapiaa. Sekin on hyvä merkki lopettamisen suhteen. kun selviää joulutauon helposti miettimättä, murehtimatta, kaipaamatta terapiaa, tietää, ettei lopettaminen tule olemaan niin vaikeaa. Päätöksen lopullisuus varmasti tuntuu, mutta itse arkielämä varmaan sujuu aika lailla mukavasti. Pitkän terapian läpikäynyt ystäväni sanoi, ettei juurikaan kaivannut terapeuttiaan lopettamisen jälkeen. Kun oli jo kerran tullut siihen pisteeseen, että suurin osa asioista oli tullut varsin perinpohjin käsiteltyä, niin ei sitä jatkuvaa puhumista enää osannut samalla tavalla kaivata. Turha terapiassakaan on siis loputtomiin istua. Lisäksi monet asiat elämässä ovat sellaisia, etteivät ne välttämättä ratkeakaan terapian aikana vaan ehkä vasta myöhemmin. Prosessihan jatkuu omassa päässä loppuelämän.

Nyt jälkeen päin ajateltuna, terapia on muuttanut suhteita todella moneen läheiseen, niin perheenjäseniin kuin ystäviinkin. Osan ystävistä kanssa suhde on vahvistunut, osan kanssa laimentunut. Kai se on välttämätöntäkin kun analyysissä käyvä ihminen on itse niin suuressa muutosprosessissa, että se vaikuttaa väkisinkin kaikkiin ihmissuhteisiinkin. Monen ystävän kanssa on kolahtanut yhteen, kun olen käynyt läpi muutosta nykyiseksi itsekseni. Monet vanhat tavat ajatella ovat muuttuneet ja myös monet ennen ns. itsestäänselvinä pitämät asiat ovat tulleet arvioiduksi uudestaan. Sitä kautta myös ystävät. Kun itse ei enää näe asioita kovin mustina eikä valkoisina, on hyvin vaikeaa nyökytellä ystävän kommenteille, jotka ovat aina kovin ehdottomia. Vaikea on myöskään ymmärtää sitä, että joku toinen tuntuu niin kovin hyvin tietävän, miten minun tulisi elää ja ajatella. Etenkään kun edes minun analyytikkoni - ammatti-ihminen - ei tiedä sitä minun puolestani. Mutta ystävät ja kylänmiehet toki tietävät.. ;)

Mitä kauemmin käy terapiassa, sitä vähemmän jaksaa muita ihmisiä tuomita, tilalle tulee pikemminkin jonkinasteinen ymmärrys. Tiedostaa sen, että ihmiset usein toimivat niin kuin osaavat ja kykenevät kussakin tilanteessa toimimaan. Joskus se tapa on ihan väärä ja huonokin, muttei se useinkaan johdu pahuudesta vaan kykenemättömyydestä toimia paremmin. Sama ymmärrys alkaa usein onneksi koskea perheenjäseniä ja mutia läheisiä, jonka johdosta ihmissuhteilla on yleensä taipumus parantua. Vaikkakin toki meilläkin on ollut kamalat välivuotemme, jolloin kaikki tuntui vain ankealta ja ristiriidat vielä suuremmilta kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt näyttää jo vähän valoisammalta. Tosin tuiettyjen ihmisten kanssa kaikki on edelleen vain vaikeampaa. Mitä ehdottomampi toinen on mielipiteissään, sitä vaikeampi niitä on kuunnella, nyökytellä ja ottaa vain rakentavina ja ystävällisinä neuvoina. Musta-valkoiset ihmiset eivät myös kovin usein ota kritiikkiä kovin hyvin vastaan, sillä kuvittelevat oikeasti, että ylin totuus on heidän hallussaan.