"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."
Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.
"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Aika tutulta tuo viimeinen lainaus. Mutta kyllä minä ainakin tunnen äitiäni kohtaan ihan suunnatonta välittämistä, vaikka hän mua satuttaakin usein.
En osaa kuvitella etten välittäisi hänestä, että jättäisin hänet esim. oman onnensa nojaan enkä huolehtisi. Kuinkahan kaukana pitää käydä että tulee tuohon tilanteeseen? Minkä vastauksen kirjasi antoi siihen?
Kyllähän päähenkilö välitti oikeasti ihan hirveästi veljestään. Joka oli siis sairas. Mutta koska se vain oli niin rankkaa, niin hän ehkä hän vain halusi kadota siitä kaikesta. Ja hän tunsi myös valtavaa syyllisyyttä, koska oli toimittanut erittäin huonosso kunnossa olevan veljensä pakkohoitoon vasten tämän toivomusta ja veli oli sen jälkeen yrittänyt itsemurhaa.
Mielestäni kirja kuvaa hienosti sitä absurdia tunnetta, mikä tulee, kun tietää ettei ole muuta mahdollisuutta kuin toimittaa läheinen hoitoon, vaikka se olisikin kuinka kauheaa ja toinen vihaisi sen vuoksi. Ja sitten toisaalta rivien välistä tulee myös se puoli, että suomalainen mielenterveyspotilaiden hoito on ollut kovin lääkityskeskeistä ja elämä lääkittynä sairaalassa on oikeasti tosi ahdistavaa ja ankeaa, varsinkin kun toivoa paranemisesta ei ole. Ja silloin tavallaan tulee myös se eettinen puoli, että onko pitkä, suljettu ja lääketokkurainen elämä oikeasti se ainoa ja oikea vaihtoehto. Vai pitäisikö antaa ihmisen elää omilla ehdoillaan, vaikka tämä olisikin sairas?
Minä luin Torey Haydeniä, ja luen lisää. Kirja "Häkkipoika" kuvasi aika hyvin sitä, minkälaista siellä laitoksessa oikeasti on. Ja se on tositarina joka kertoo mihin perheväkivalta, vanhempien hyväksikäyttö yms. johtaa. Ja myös siitä, että pitkän lääketokkuraisen, vuosia kestäneen laitoshoidon jälkeen on mahdollista selvitä ja päästä takaisin elämään...jos löytyy resursseja!
Torey on psykologi, opettaja ja erittäin hyvä kirjailija (mielestäni).
Absurdiahan se on, että välittää jostakusta niin paljon että joutuu pakottamaan hoitoon. Niin minäkin oon äitini kanssa joutunut yrittämään. Siitä tulee hirveä viha, mutta kai sairas hyvinä aikoinaan myös ymmärtää ja osaa antaa anteeksikin?
Mieli Keinussa kirjassa bipot itse kertoivat noista laitoskausistaan ja se tuntui hyvältä lukea, että oman sairauden voi myös ymmärtää ja ymmärtämisen jälkeen sopivalla lääkehoidolla elää kohtuunormaalia elämää.
Täytyypä lukea tuo kirja. Nyt vähän tyhjä olo kommentoida aiheesta enempää. Olen kai miettinyt liikaa kaikkea synkeää tuon kirjan lukemisen myötä.
Kannattaa toki lukea. Kirjoja on hyvin erilaisista näkökulmista, vaikka samaa asiaa pohditaankin.
Lähetä kommentti