Olin eilen kolmansilla treffeillä, mutta jotenkin nyt tyssähti. Juttu ei oikein etene. Kaipa kolme kertaa on jo sellainen määrä, että jos jutusta olisi jotain tulossa, niin jotain etenemistä/lähentymistä/innostusta pitäisi jo alkaa näkyä. Mutta ehkei vaan ollut kemiaa tarpeeksi. Eli ihan kiva tyyppi, mutta eilen alkoi jo tuntua keskusteluissa, että ehkä meillä ei ole kovin paljoa yhteistä tai intressit vähän erilaisia. Ja ehkä toinen osapuoli jotenkin odotti, että jotain lähentymistä tapahtuu ja oli siksi vielä jännittyneempi, mikä lässäytti fiilistä. Puhuttiin hyvin vähän mitään syvällisempää. Tai kai mulla on sellainen olo, että välissä on joku este, ja sen yli ei vaan päästä.
Ja inhottavaa kyllä, mulla on jotenkin sellainen olo, etten voi olla ihan rehellinen omista jutuistani. Eli ehkä meidän elämäntilanteiden erilaisuus (toinen on taiteilija ja toinen vakkariduunissa jo monta vuotta..) vaan rupesi jotenkin korostumaan. Vaikka olenkin maksanut terapiaa monta vuotta, ja ollut siihen hyvin sidottu, niin silti olen kuitenkin esim. reissannut paljon. Toki reppu selässä ja hostelli-meinigillä, eli ei mitään prameaa, mutta olen aina mennyt kuitenkin, oli rahaa tai ei. Ja olen kuitenkin syönyt ulkona ja ostellut välillä vaatteita. Eli kaipa olen kuitenkin "hemmoteltu hedonisti"- tyttö taustasta ja terapiasta huolimatta.
En todellakaan etsi mitään rikasta miestä maksamaan minun menojani, mutta olisi ehkä parempi, että kummallakin olisi suht sama elintaso. Nyt mulla on sellainen olo, että jotain asioita pitää vähän salailla, ettei toinen pelästy tai järkyty. Mikä on hullua, koska mitäs hyötyä siitä on. Mutta se on kai aika tyypillistä mulle. Olen aistivinani, että toinen ajattelee niin tai näin ja adaptoidun tilanteeseen sen mukaisesti. Jos vaistoan, että joku ei halua kuulla mitään ikävää, en kerro. Jos äiti ei halua kuulla tietyistä asioista, kuten siitä, että näen kasvattivanhempiani enemmän kuin häntä, niin varon puhumasta siitä. Jos pelkään säikyttäväni miehen kalliilla maullani, niin en puhu siitäkään. Tavallaan se on tilannetajua ja toisaalta liikaa toisen tunteisiin menemistä. Ja siis minun tulkintaani toisen tunteista. Hmm. No en ainakaan itse ajatellut ehdottaa enää treffejä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Mielenkiintoista lukea tätä pohdintaasi. Täytyy kyllä sanoa että noin pitkän teorian jälkeen olisin odottanut jotenkin ettei kovin helposti palaa kuvailemiisi käytösmalleihin.
Tai ainakin itseltäni odotan, että ne mallit jotenkin jäisivät jo unholaan ja osaisin olla suoran rehellinen ja avoimempi toisia kohtaan. Meinaan minua ainakin kiusaa itseäni se, että seuraan toisten tunteita ja muokkaan omaa käyttäytymistäni ja sanomisiani sen mukaan, onneksi nykyään paljon vähemmän kun esmes pari vuotta sitten.
Ihan mielenkiintoisia näkemyksiä deittaamisesta kyllä. Meilläkin mieheni kanssa on ihan erilaiset taustat mm. tuon matkailun suhteen ja kyllähän se tavallaan vaikuttaa joihinkin asioihin ja näkemyksiin että toinen on kokenut ja nähnyt maailmaa.
Mukavaa ja aurinkoista kesää!
Ei sitten natsannut, mutta toivottavasti kokemus oli kuitenkin virkistävä ja kokonaissaldo plussan puolella. Ei minusta tarvitse pyydellä anteeksi sitä, että toivoo mieheltä joitain juttuja. Esimerkiksi tuo suhteellisen vakituinen duunipaikka ja jollain lailla 'aikuisen' vakiintunut elämä ovat aika kohtuullisia toiveita. Ja ulkona syöminen ja ajoittainen vaateshoppailu eivät vielä tee kenestäkään pinnallista hedonistia. Kukin tyylillään, mutta kai sitä mieluiten seurustelisi ihmisen kanssa, jonka elämäntilanne ja -tyyli eivät ole täysin erilaisia.
Tiedän kyllä tuon ilmiön, että on aika lailla tuntosarvet pystyssä sen suhteen, mitä toinen kestää kuulla. Ja mullakin on aika hyvä tatsi tässä suhteessa. Jostainhan tuo juontaa juurensa, mutta toisaalta kääntöpuolena on se, että on usein helpompaa tulla ihmisten kanssa toimeen, kun vähän osaa arvata, mitä kannattaa kertoa ja mitä ei. Esim. työympäristössä tämä mainitsemasi tilannetaju on minusta ihan näppärä kyky. Ja erityisen kivaa on, kun löytää ihmisen, joka kestää kuulla aika paljon.
Jotenkin kadehdin kyllä niitä, joilla ei ole minkäänlaisia 'luurankoja kaapissaan', ja joiden lähimmät ystävät tietävät melkein kaikki asiat. Ja mä taas jätän kertomatta aika paljon, jopa parhaille kavereilleni. Mikä on vähän surullista. Mutta jotkut jutut vaan mutkistaisivat kaveruutta, ja siksi suurimmaksi osaksi vaikenen niistä.
No, uutta matoa koukkuun vaan miesten suhteen, jos yhtään siltä tuntuu :). Kai sen eksäjutun selvittäminen tavalla tai toisella helpottaisi eteenpäin (tai jonnekin päin) siirtymistä. Taas aletaan lähestyä epäilyttävästi neuvojen antamista, mutta olisiko täysin poissuljettua istua eksän kanssa vaikka kahvilaan ja jutella tilanne auki? Ehkä siinä selviäisi jotain itsellekin? Kun selvästi se eksäasia vielä kaihertaa uniin asti. Ja omasta kokemuksesta tiedän, etten ainakaan mä ole valmis ihastumaan muihin ennen kuin edellinen suhde on käsitelty tiettyyn pisteeseen.
Katariinan esiin nostama ajatus on hyvin mielenkiintoinen ja samaa olen itsekin paljon pohtinut. Eli kuinka paljon toivoo ja odottaa pitkän terapian muuttavan käytösmalleja ja kuinka paljon niistä voi kuitenkaan - edes terapian avulla - vapautua. Lisäksi on tärkeää muistaa, että osa reaktioistamme johtuu myös luontaisista persoonallisuuden piirteistä, esim. tempperamentti, joita ei kyllä terapiallakaan muuteta, eikä ole tarpeenkaan. Eli vaikka kuinka olisi käynyt pitkän terapian, niin ei sitä silti valmiiksi tule. Vaikka sitä toki välillä toivoisikin.
Toki minäkin tiedostan paljon asioita, mutta itse tilanteessa toimin sitten miten milloinkin. Ehkä tuo toisen tunteisiin meneminen on sekä osa persoonaa (toiset vain vaistoavat herkemmin muiden tunteita, mä olen aika herkkä), opittu tapa ja luontaista varovaisuutta (kun kaikkea ei vaan ole voinut ihmisille kertoa, ei ole edes halunnut), mutta myös asia, jota yritän kuitenkin kehittää asitä kautta, että tiedostan käyttäytyväni niin. Välillä se on myös omaa mukavuutta, eli ei jaksa ruveta nostamaan omia mielipiteitä esiin ja hakemaan ristiriitatilanteita, jos tietää sellaisen kuitenkin syntyvän. (esim. äidin kanssa). Joskus on vain helpompi antaa olla ja välillä taas jaksaa väitellä.
Olen muuten kaiketi menossa samaan tapahtumaan eksän kanssa reilun viikon päästä, joten jos näemme siellä, niin tuleepahan sitten varmaan juteltua. On kieltämättä hieman sellainen olo, että se voisi kirkastaa omiakin ajatuksia. Jos ei, niin sitten Trinityn idea ei ole huono.
Lähetä kommentti