Katkeruudesta

Olin äidin luona, mutta tulin jo lauantai-iltana pois. En vain jaksa/voi/kykene olemaan siellä koko viikonloppua. Ahdistun liikaa. Periaatteessa oli ihan kivaa ja äidin vointi on suht hyvä. Hän kyseli paljon sukulaisten kuulumisia, mikä on varsin harvinaista, että hän osoittaa kiinnostusta esim. serkkujeni elämää kohtaan. Äitihän on katkaissut välinsä koko sukuun lapsiaan lukuunottamatta. Lisäksi ironista on, että äiti käy mummin haudalla, vaikkei suostunut käymään mummin luona hänen viimeisinä vuosinaan kertaakaan. No luotan lapsenomaisesti siihen, että on joku taivas ja mummi näkee ja antaa anteeksi, vaikka kyseinen asia häntä paljon satuttikin.

Tällä kertaa saimme vain pienen väittelyn aikaiseksi aiheesta eläkeläisten tulot ja Suomen taloudellinen tila. GREAT! Äitini miesystävä on omaksunut jostain perussuomalaisen asenteen, jonka mukaan EU on kaiken pahan alku ja juuri, herrat vain rikastuvat ja eläkeläisten asiat on unohdettu täysin (!). No saahan sitä olla mitä mieltä vain, ja tottahan on, että tuloerot ovat kasvaneet ja köyhimpien olot kurjistuneet. Mutta ongelmana on se, että äitini, jolla on hänen elämäntilanteeseensa nähden varsin hyvä eläke, aloittaa kuorossa saman laulun ja valituksen mm. eläkkeensä suuruudesta ja EU:n pahuudesta. Tajuamatta yhtään mitään taloudesta, Euroopan unionista, Suomen nykyisestä työllisyystilanteesta, nuorten perheiden haasteista, kuumenneista asuntomarkkinoista yms. Tällä kertaa oli pakko todeta, että eihän sinun eläkkeesi ole edes huono, moni pienipalkkainen saa itse asiassa vähemmän rahaa, vaikka käyvät töissä. Todellisuudessa äitini tulisi toimeen ihan hyvin, jos hän ei maksaisi miesystävän kaljoittelua ja osaisi yhtään ajatella raha-asioita.

Emme onneksi riidelleet, mutta sanoin suoraan, että minua kyllästyttää heidän valituksensa, koska heidän asiansa eivät kuitenkaan ole NIIN huonosti. Ettei kaikille muillakaan tässä maassa niin valtavan hyvää palkkaa makseta, joten on vähän arroganttia ajatella, että sairaseläkkeellä vuosia oleva ihminen saisi valtavan hyvät tulot vain istumalla kotona. Äidilläni ei kuitenkaan ole lapsia elätettävänä eikä isoa asuntolainaa maksettavana. Kun juttelimme, hän itsekin kyllä myönsi sen, että Suomessa on yleisesti ottaen alhaiset palkat. Lisäksi tajusin, ettei hänen ongelmansa oikeastaan ole raha, vaan katkeruus siitä, että sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden parempaan elintasoon. Avioliiton, työn, lasten ja normaalin elämän lisäksi.

Äitini henkilökohtainen menetys on ihan hirveän iso asia, josta on tavallaan oikeus ollakin katkera. Jos hän ei olisi sairastunut, hän olisi ehkä saanut kaiken. Nyt hän menetti lähes kaiken. Oli perhe, oli mies, oli lapset, oli rakastavat, varakkaat vanhemmat, jotka hyysäsivät nuorinta tytärtään tämän ollessa nuori, maksoivat matkoja ja kustansivat kauniita vaatteita. Lisäksi äitini on korkeasti koulutettu ihminen, joka oli erittäin hyvä työssään. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että elämä tuo lähinnä hyviä asioita. Hemmoteltu tyttö, jolle elämä kävi liian kovaksi. On ymmärrettävää, että hän on katkera, mutta toisaalta en tiedä, olenko minä se ihminen, jolle kannattaa tilittää? En tiedä, osaanko ottaa sitä vastaan, koska samalla tuntuu siltä, että olen taas äitini äiti, olkapää, ymmärtäjä, tukija ja terapeutti. Ja minua alkaa jotenkin ottaa päähän. Kaipa se on sitä, että kaikki pyörii kuitenkin loppupeleissä äidin ympärillä.

Muutenkin mun on hirveän vaikeaa suhtautua ihmisten valittamiseen ja marinaan. Johtuu kai siitä, että pidän sitä jotenkin aika "kiellettynä" asiana ja samalla myös heikkouden merkkinä. Ja heikkous on - kuten on moneen kertaan todettu - hirveä ja välteltävä asia, jota ei ainkaan tule myöntää. Ei niin väliä, mariseeko toinen miehen puuttumisesta, tulotasosta, työstä vai ulkonäöstä, se herättää minussa helposti negatiivisia tunteita. Jotenkin loukkaannun mielessäni aika helposti, mikä on hassua. Minulle tulee yksinkertaisesti sellainen olo, että millä oikeudella tuokin tuossa marisee, kyllä meille kaikille muillekin tapahtuu vaikka mitä rankkaa, mutten silti vain tee niin. Minusta mariseminen on huomionhakuista ruikutusta ja lamaannusta, sen sijaan, että tekisi jotain asioille. Nyt kun asetun tästä vähän ulkopuolelle, niin tokihan se näyttää kummalliselta myös itselle. Mutta se on kuitenkin ensimmäinen reaktio, joka tulee. Kun ei ole itse saanut olla heikko ja onneton, niin sitä ei sitten oikein tahdo sallia muillekaan. Ainakaan kovin kauaa.