Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.
Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.
Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.
Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Joo sä olet nyt saanut aika kipakkoja kommentteja... Ehkä osa niistä on ihan hyviäkin, sellaisia vähän-terapeuttimaisia-ravisteluja :), mutta on osa ollut aika 'suorasukaisia', helppo-sanoa-tyylisiä. Ehkä nää on näitä nettikirjoittelun vaaroja? Netissä niin helposti sanotaan mitä vaan, kun ei ole minkäänlaisia estoja tai suodattimia. Mä en esim oikeastaan tiedä YHTÄÄN hyvää keskustelupalstaa vaan kaikki on musta lähes pelkkää scheissea. Mutta toivottavasti pystyt jossain vaiheessa chillaamaan :)
Ja vähän "off-topic" niin kuin netissä tavataan sanoa: mä olen tässä viime päivinä kriiseillyt jotain omia juttujani mutta päässyt niistä kuitenkin aina jossain muutamassa tunnissa yli - ja olen ajatellut että psykoanalyysi on kyllä MIELETÖN työkalu mulle. Olen ollut vähän sellainen "lapsellisen kiitollinen" siitä että olen löytänyt ko. "välineen". Siis eihän tämä elämä miksikään ruusuilla tanssimiseksi ole muuttunut mutta on upeaa että asioista pääsee nykyään yli ainakin suhteellisen helposti. (Jotain positiivista tähän loppuun...)
Ainakin mä olen joskus vihainen siksi, ettei tarvitsisi olla pieni, avuton ja keinoton. Näin erityisesti tilanteissa, joissa kokee toisen olevan itselle tärkeämpi kuin mitä toinen on itselle, jolloin tosiaan on haavoittuvassa asemassa. Ja kai ylläolevassa sanot vähän samaa - ehkä vähän itsekin yllätyit, kuinka voimakkaista tunteita sulla on ihmistä kohtaan, jota kohtaan ei rationaalisesti ottaen kannattaisi tuntea mitään.
Ja joo, toi on aika vakio, että eron hetkellä haukutaan mies pataluhaksi. Riippumatta siitä, kuinka vittumainen äijä on, kyseessä on kuitenkin tyyppi, jota on joskus rakastanut tai ainakin kuvitellut rakastavansa. Se on sitten suunnilleen sama kun sanoisi, että onpas sulla huono arvostelukyky.
Ja sitten on se vakiokommentti, että päästä irti siitä miehestä, älä pidä edes yhteyttä, kun satutat siinä vaan enemmän itseäsi. Kun ei se ihan niin mene, että päättää vaan irrottaa,kun joku kehoittaa, vaikka periaatteessa olisi vähän sitä mieltä, että niin pitäisi tehdä. Irrottaa sitten kun siihen on valmis.
Ehkä tässä nyt järkevä kommunikaatio eksän kanssa kirkastaa sulle tilannetta. Vaikea sanoa, mitä se susta haluaa. Ilmeisesti sä olisit halukas yrittämään seurustelua, mikäli se olisi mahdollista, mutta laastarina ja toisena naisena et halua olla. Mitä jos yksinkertaisesti sanoisit tai vaikka kirjoittaisit suoraan eksälle, mitä ajattelet? Sittenhän päätös on hänen, ja mikäli hän sanoo suoraan ei, voit sitten oikeasti alkaa miettiä suhteesta irti rimpuilua. Ei se helppoa tulisi olemaan, mutta vaikka sitä miten ajattelee, ettei koskaan voi rakastaa ketään muuta, niin kyllä sitä voi. Eri tavalla vaan, ja sellasella tavalla, jota ei osaa kuvitella, ennen kuin sellaisen ihmisen tapaa.
Tsemppiä.
Joo ollaan me käyty nyt jotain vähän järkevämpää keskustelua tänään vielä, mutten oikein tiedä mistään mitään. Nyt vaan väsyttää ja kyllästyttää ja eksä on niin kovin pahoillaan ja blaa blaa. Ehkä mä mietin tätä nyt sitten taas huomenna.
Joo no mun kommentti ei ollut millään tavalla arvioiva tai neuvoa-antava vaan tosiaan yritin ravistaa miettimään että mitä ne tunteet oikeasti ovat. Ja niin sä teitkin.
Psykoanalyysistä sen verran että aika voimakkaasti tunnut reagoivan toisten sanomisiin/tekemisiin kuitenkin. Onko se muuttunut analyysin aikana yhtään aikaisemmasta? Kun kirjoitit siitä raskausjutusta ja nyt tämä?´
Tämä viitaten tohon aikasempaan kirjoitukseeni jossa mietin analyysin/terapian merkitystä että onko se sitä poisoppimista vai vain omien tunteiden analysoimista edelleen?
Trinity kirjoitti hyvin suoraan sanomisesta. Mutta näin niinkuin yleensä olen ymmärtänyt että miehet jotka ajautuvat 2 naisen suhteisiin niin eivät yleensä pysty tekemään päätöksiä...eli jos yrittää heittää pallon taas tämmöiselle miehelle niin seuraako siitä mitään uutta? Vaikken mitään neuvoja halua antaa enkä kommentoida exääsi niin uskon kyllä että se lopullinen päätöksenteko jää kyllä sulle, vaikka olis kuinka hyvät ja henkiset välit...
Eipä muuta kun taas vaihteeksi oikeen mukavaa kesän jatkoa!
Kyllä mua on ihmisten tyhmät kommentit on aina rasittaneet ja rasittaa kyllä vieläkin. Ja itsekkyys, näköalattomuus ja hienotunteiduuden puute ylipäänsä. Ja nyt en puhu kenenkään yksittäisistä kommenteista vaan ihmisistä yleensä. Vaikka toki jossain suhteissa, sitä antaa mennä enemmän ohi, esim. omat vanhemmat. Toisaalta analyysin jälkeen musta on tullut paljon vähemmän kiltti ja nielen paljon vähemmän muiden möläyttelyä tai itsekkyyttä. Toki pääsen niistä nopeammin yli, mutta ei mun mielestä tarvi miksikään zen-munkiksi ruveta, vaikka olisikin analyysin käynyt.. Ja kuten sanoin, mä olen luonteeltani tosi tempperamenttinen, eli sitä on aika hankala muuttaa.
Mutta kyllähän analyysi on tehnyt musta vielä enemmän harmaan ja sellaisen sekä että -ihmisen. Mikään ei ole enää niin selvää, mustavalkoista ja yksinkertaista, enkä mä edes enää oleta, että asiat ja ihmiset olisivat. Vasta analyysissä olen tajunnut, kuinka monta puolta asioilla aina on ja kukaan ihminen ei ole koskaan täysin oikeassa tai väärässä, täysin hyvä tai paha jne. Ja vaikka tarkoitus olisi hyvä, niin teko voi silti olla hölmö. Ja ehkä myös sitä kautta tulee analyysin jälkeinen yksinäisyys, kun tajuaa, että suurin osa ihmisistä mielummin niputtaa asiat niin tai näin, koska se on vain niin paljon helpompaa. On paljon helpompi vihata ihmistä, joka on loukannut, kuin myöntää se, että myös hyvät ihmiset loukkaavat. Aika monesta mun ystävästä on helpompaa keskittyä ajattelemaan, että se toinen on mätä ja paha kuin rehellisesti katsoa itseään silmiin ja miettiä, mitä myös itse teki kyseisessä suhteessa väärin.
Ja vielä lisäisin, etteihän analyysi mun osalta ole loppunut. Maksullinen terapia on, mutta itse prosessihan on edelleen käynnissä ja erittäin aktiivinen.
Ei analyysissä ole mitään kaavaa, jollaiseksi muututaan kun ollaan istuttu riittävä määrä tunteja. Kyllähän mulle varmaan vieläkin olisi hyötyä analyysistä, mutten enää jaksanut maksaa siitä niin paljon. Nyt teen sitä työtä itse ja ehkä ensi vuonna suhtaudun jo joihin asioihin eri tavalla kuin nyt. Eihän kukaan "tervekään" ihminen ole ikinä valmis.
Lähetä kommentti