lauantai 22. joulukuuta 2007

Mielisairaalaan ei jouduta, sinne päästään

Joulu on ylihuomenna. Äiti pääsee sairaalasta kotiin illalla ja menee takaisin tapaninpäivänä. Sovittiin, etten nyt lähde resuamaan sinne vaan tulen sitten kun hän todennäköisesti parin viikon päästä pääsee kokonaan takaisin kotiin. Onneksi on miesystävä, joka on läsnä ja viettää äidin kanssa joulun. Miesystävä, joka tukee kun lapset asuvat kaukana, ja joka soittaa sairaalaan, kun tilanne menee riittävän pahaksi.

Välillä mietin, voisinko joskus vastata ystävien kuulumiskyselyihin, että ihan hyvää, mutta äiti joutui taas sairaalaan. Ensimmäistä kertaa sitten terapiani aikana. Ensimmäistä kertaa vuosiin. En voi.

Totuus on ensinnäkin se, ettei sairaalaan jouduta, sinne päästään, kuten Anna-Leena Härkönen kirjoitti siskonsa itsemurhasta kertovassa kirjassa Loppuunkäsitelty. Niin kauan kun äiti on sairaalassa, kaikki on periaatteessa ihan okei, under control. Mielisairaala on ihan jees jos vaihtoehtona on jokin seuraavista vaihtoehdoista. a. Äiti on jossain kateissa, mutta kukaan ei tiedä missä b. Äiti on lopettanut lääkkeet, eikä kukaan soita kontrollikäynnille (avohoitohan on usein ihan vitsi - voit itse hoidattaa itseäsi jos huvittaa. Jos lopetat, ketään ei kiinnosta.) ja aikoo esim. myydä asuntonsa. c. Äidin lääkitys on niin sekaisin, huono, epäonnistunut, epäsopiva, että sivuoireet ovat ihan hirveitä. Mikä yleensä johtaa siihen, että lääkitys keskeytyy tai siitä pidetään ainakin taukoa.

Toiseksi en vain jaksa puhua kyseisestä aiheesta suurimman osan ihmisten kanssa. En vain jaksa. Lisäksi se kuulostaa liian traagiselta, raskaalta ja ahdistavalta. Lisäksi totuus on, että huolimatta minun ahdistuksestani, äidillä on kaikki ihan hyvin. Tällä kertaa hän itse ottaa sairaalassaolon jotenkin rennommin. Soittelemme aika usein ja juttelemme kaikenlaista. Ehkä äidiltä meni vain yli 20 vuotta aikaa hyväksyä oma sairautensa. Nyt kun hän on sen viimein hyväksynyt, kaikki on hiukan kevyempää. Ei sairaalaa tarvitse pelätä vaan sitä, että sinne ei pääse. Että apua ei riitä kaikille tarvitseville.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

On mukava kuulla että äitisi on hyväksynyt sairautensa. Se helpottaa hänen ja muiden läheisten elämää valtavasti. Itselläni (tai äidilläni) vielä vaiheessa tuo...se sairaala on pahin kun koko perhe esittää muutenkin ulospäin että kaikki on "hyvin" ja kärsii sitten sisäisesti.

Olet käynyt kauan terapiassa. Kuka sinulle on käynnit kustantanut? Kela käsittääkseni tukee vain 3 vuotta?

Nuo nettipalstat ovat sinänsä ihan hyviä tiedonlähteitä, mutta jotenkin henkilökohtaiselle aaltopituudelle en itse ole onnistunut pääsemään. Ehkä se johtuu siitä että ainakin mitä itse seurasin tukirengasta yms. niin iso osa kirjoittajista on niin paljon minua nuorempia, että jotenkin se masennus korostuu niin eri tavalla ettei itse oikeen pysty sitä sisäistämään eikä jutunjuurta ole.

Lisäsin blogisi omalle linkkilistalleni, toivottavasti sopii. http://katariinaparantuu.blogsome.com

Rauhaisaa Joulua!

Sunshine kirjoitti...

Hei Iiris!

Kiva saada kommentteja. Täytyykin käydä tutustumassa blogiisi.
Joo äitini suhtautuminen sairaalahoitoon on todellakin ollut tällä kerralla hyvin erilaista kuin aiemmin. Tällä kertaa hän on ihmeen tyytyväinen ja kokee itsekin hyötyvänsä, mikä on todellakin meille läheisille valtavan helpottavaa. Lapsena totuimme lähinnä siihen, että äiti karkaili sairaalsta jatkuvasti milloin missäkin sekavuustilassa. Sattoi kadotakin, yleensä kuitenkin ilmaantui kotiin ja pahimmillaan jouudimme todistamaan kun häntä poliisien voimin kuskattiin takaisin sairaalaan. Eli nykyinen tila on todella helpottava ja asiasta voidaan puhua ihan asiallisesti ja normaalisti.

Kela tuki terapiaani sen 3 vuotta, ja viimeisenä vuonna vain kerran viikossa. Eli itse olen maksanut. Minulle on se onnellinen tilanne, että asun omassa omistusasunnossa eli en maksa asumisesta juuri mitään. Ilman tätä "pikku" lisäetua en olisi voinut käydä niin kauan enkä läheskään niin intensiivisesti. Alussa olin opiskelija, ja valmistumisen jälkeen olen voinut käydä töissä koko ajan. Mikä on ollut toki iso apu. Eli hyvä kysymys lieneekin, miten työkyvytön/opiskelija/pieni palkkainen työssäkäyvä voi kustantaa terapian kun pitää yleensä asumisestakin maksaa.. Eli itse olen ollut todella onnekas.

Tukiaseman keskusteluissa mua auttoivat lähinnä keskustelut muutaman analyyissä kävijän kanssa. Mutta kuten kirjoitinkin, kun alkoi parantua, tuntui, että omat fiilikset oli aika erilaisia. Eikä tosiaan niin paljon puhuttavaa enää. Lisäksi mä en ole koskaan jaksanut mennä kovin syvälle Freudiin enkä analyysin teorioihin, joista myös keskusteltiin paljon.

Joulun jatkoa!
Sunshine