Viimeinen joulutauko

Nyt alkoi sitten viimeinen joulutauko. Joulun jälkeen on jäljellä 3 kk terapiaa, 12 viikkoa ja 24 tapaamiskertaa. Mikä on pelottavan vähän kun on käynyt saman analyytikon luona 5 vuotta, yli 50 kuukautta ja noin 200 viikkoa, ja yli 500 kertaa.. Mullistavaa, pelottavaa, outoa, erilaista, ihanaa, kamalaa. Miten voin menettää ihmisen, joka tietää minusta kaiken? Miten voin katkaista suhteen lähimpään "aikuiseen", lähes kolmanteen äitiini (oman ja kasvattiäidin jälkeen), joka on kaikki nämä vuodet kuunnellut, ymmärtänyt, kannustanut, tukenut ja auttanut eteenpäin? Miltä minusta tuntuu maaliskuussa?

Oikeastaan en ole tunnetasolla juuri käsitellyt terapian lopettamista. Olen miettinyt sitä järjellä, olen ajatellut sitä taloudellisia faktoja punniten. Olen riemuinnut siitä, että tiettynä aamuna viikossa ei ole enää pakko herätä 6.15 ja rynnätä sohvalle makaamaan, jotta ehtii töihin. Tai jättää lounastaukoa väliin, että ehtii terapiaan. Olen ajatellut lopettamista oppimisen kautta - etten usko enää saavani niin usein uusia oivalluksia, ettenkö voisi työstää niitä itsekseni tai puhella läheisilleni. Silti tuntuu hurjalta.Vaikka kai sitä pärjää. Jotenkinhan ihmiset, joilla ei ole omaa terapeuttia selviävät omista elämänsä kriiseistä. Ainakin kohtuudella. Välillä tuntuu, että jokaisella pitäisi olla oma terapeutti, joka pitää aina tarpeen vaatiessa kädestä?

Tuleeko minusta tarvitsevampi kun lopetan terapian? Enemmän needy, haluan heti parisuhteen, poikaystävän, jonka voin uuvuttaa jutuillani? Korvaako terapeutti tällä hetkellä muita läheisiä ihmissuhteita, muuttuuko suhde ylipäänsä muihin ihmisiin? Alanko valittaa ja marista enemmän ilmaiseksi, kun en saa tehdä sitä enää maksua vastaan? Alanko kaivata terapiaa niin paljon, että ilmoittaudun takaisin kun ensimmäinen iso kriisi tulee? Tämähän on isompi muutos kuin terapian aloittaminen. Kauheaa. Miksi en samantien käy vielä kuudetta vuotta, kun olen niin mukavasti tottunut siihen. Ei tarvitsisi luopua hyvästä suhteesta. Ei opetella seisomaan ihan yksin. ÄÄK!