Terapiaa keskustelupalstoilla

Netti on mahtava väline kun pitää tavoittaa kourallinen ihmisiä, jotka eivät missään muissa foorumeissa olemassaoloaan julista. Mitä muuta kautta olisin koskaan tavoittanut muita analyysissä kävijöitä? Tai ylipäänsä yhtä isoa joukkoa ihmisiä, joka käy terapiassa. Alussa olo oli varmaan aika samanlainen kuin ensimmäistä lastaan odottavalla äidillä, jonka ystävät eivät vielä hanki lapsia. Kaikki on uutta ja hirveä tarve jakaa kokemuksia jonkun vertaisryhmän kanssa. Onneksi terapiaa aloitellessa ja vuosien varrella oli Tukiasema.

Parasta oli, että pystyi järkevästi keskustelemaan ja jakamaan asioita, joita oma lähipiiri ei "ihan" tajunnut. Etenkin prosessin alkuvaiheessa keskustelupalstalla oli suuri merkitys. Miten muuten olisin saanut yhtä hyvin tietoa Kelan tukiperusteista, millaisia eri terapiamuotoja on tarjolla, muiden mietteistä terapian kestosta, milloin lopettaa, miten reagoida moniin eri prosessin aikana herääviin tunteisiin jne. Hupaisinta olivat hyvin arkiset keskustelut kuten, mitä antaa terapeutille joululahjaksi tai miltä tuntuu maata sohvalla verrattuna tuolissa istumiseen. Ainakin terppa jaksoi joka vuosi iloita joulukukastaan, joten kaipa siitäkin jotain hyötyä oli. Ja minä totuin sohvalla makaamiseen varsin nopeasti. Nyt en osaisi enää tuolilla istuakaan. Sohva on mukava, rauhoittava, tilaa antava. Kun ei näe analyytikon kasvoja on enemmän yksin ajatustensa kanssa, mikä voi tuntua hullulta. Mutta totuus on, että ajatukset pysyvät varmaan paremmin kasassa omissa jutuissa kun ei tarkkaile terpan ilmeitä ja eleitä. Itse en koskaan yllättänyt terapeuttia torkahtelemasta. Joku muu väitti huomanneensa. Huonointa sohvassa oli, että tukka menee lyttyyn maatessa.

Ajan kanssa tarve jakaa kokemuksia muiden kanssa tietenkin väheni. Lopussa aloin tuntea itseni liian pirteäksi ja liian pärjääväksi sopiakseni enää keskustelupalstan profiiliin. Mikä on hyväkin asia. En jaksanut enää mennä niin syvälle muiden ahdistuskokemuksiin, en perustella omia vastauksiani samalla syvyydellä ja intensiteetillä. Kun analyysissä ei enää itketä koskaan, on jo kulkenut tosi pitkän matkan. Kun ei juuri enää edes ärsytä, alkaa olla aika lopettaa. Vielä viime keväänä tuli aika voimakkaita transferrenssejä ja reagoin terpan kommentteihin hyvinkin voimakkaasti. Tänä syksynä enää paljon vähemmän. Ehkä nyt on vaan hiljaisempi vaihe. Kehityshän ei sinänsä pysähdy, se vain ehkä hidastuu. Varmaan olisi ikävämpääkin lopettaa, jos kokisi edistyvänsä koko ajan valtavasti. Silloin ei ehkä voisikaan vielä lopettaa. Voi olla, että lopettamisen tiedostaminen johtaa siihen, ettei enää heittäydy yhtä voimakkaasti. Enpä tiedä. Vielä 24 kertaa jäljellä. Ei juuri mitään. Hullua. Toisaalta kun lopetan, on jo kevät.