Euro minuutissa yksinpuhelusta

Joskus sohvalla maatessa kuvittelen, että edessäni on kuppi johon kilahtaa euro joka minuutti. Jos sanon jotain, euro tippuu, jos en sano mitään, se tippuu silti. Todellisuudessa euro ei edes riitä. Taksa on yli 60 euroa kerta ja session kesto 45 minuttia mukaan lukien kättely, sohvalle asettuminen, alkuhuokailut ja nenän niistäminen, jos ulkona on kylmää ja tuulee. Kun sain vielä jonkinlaista opiskelija-alennusta hinta oli about euron minuutti. Sen jälkeen en ole vaivautunut laskemaan, maksaa hirveästi kuitenkin. Eriyisesti ne kerrat, kun en ehdi töistä, kun tulee yllättävä meno. Ne kerrat, kun en puhu mitään vaan istun palaverissa toimistolla. Kuin kassilla kantaisi rahaa ja helposti voi mennä kuukausia ilman mitään valtavia oivalluksia.


Nykyisin kun olen lopetusmoodissa ja harventanut käyntejä enää kahteen viikossa, oivalluksia tulee tavallaan entistä vähemmän. Toisaalta on enemmän puhuttavaa, kun tapaa harvemmin. Elämässä tapahtuu enemmän. Kun on aloittanut 4 kertaa viikossa sessioilla, 2 kertaa viikossa on vähän. Eron huomaa selvästi. Alussa kävin 4 kertaa viikossa, sitten oli pakko vähentää kolmeen kun rahatilanne pakotti. Nyt viimeisen vuoden olen käynyt enää kahdesti viikossa. Hullun hommaa ja silti valtava kokemus, jota en kadu. Moni laittaa savuna ilmaan saman verran rahaa paljon turhempaankin. Mitä on 20 000 euroa, jos toisella puolella vaakakuppia on oma mielenterveys, jaksaminen ja onnellisuus? No, onneksi kukaan ei aloittaessani kertonut, paljonko terapia veisi aikaa ja rahaa. En olisi taatusti ruvennut siihen. Ja onneksi Kela korvasi sentään osan ensimmäisistä kolmesta vuodesta.


Niin Kela - ihmelaitos, joka maksaa hoidon, joka oikeastaan kai kuntien pitäisi maksaa. Ihmelaitos, jonka tukia odotetaan paniikkimoodissa. Saako mitään, saako kerran viikossa, saako kaksi. Enää kai kukaan ei saa kolmea. En tiedä. Silloin sai vielä, kun aloitin. Äkkiä siitä tosin leikattiin. Ne jonottavat toimistossa ja täyttävät kaavakkeita, jotka jaksavat hakea ja kahlata prosessin läpi. Ne, joilla riittää vielä virtaa siihen. Lähitoimistosta muistan ihanan, ystävällisen sairaanhoitajan, joka kirjoitti hakemukseni, kun itse en keksinyt, mitä siihen tulisi kirjoittaa. Minä vollotin ja sairaanhoitaja kirjoitti samat oireet kuin kaikille muillekin. Mutta jaksoi silti olla empaattinen ja kannustava. Luojan kiitos, ettei ollut mikään mörkö, kun en olisi silloin jaksanut. Meinasin lähettää kortin jälkeenpäin, mutten koskaan saanut aikaiseksi. Enkä toisaalta tiennyt nimeäkään.

Minulla on kai aina ollut pari taikasanaa, joilla olen saanut kaiken tuen, mitä maksimissaan on myönnetty. Ensimmäinen on skitsofrenia. Ei minulla, mutta perheessä. Toinen on lähes valmis maisterin tutkinto ja iso kasa hyvältä näyttäviä opintoja hyvästä akatemisesta ahjosta. Helppo tapaus saada ulos ja valmiiksi, kun oli jo aika pitkällä. Ei liian synkkä, ei liian toivoton, ei huumeongelmaa eikä muutenkaan holtiton. Suhteellisen helposti muokattavissa työkykyiseksi. Kumpikin väite on kylläkin tosi ja jokainen euro tuli kyllä tarpeeseen. Ilman tukea tuskin olisin pystynyt yksin maksamaan koko terapiaa ja ilman terapiaa olisin varmaankin jos en nyt sekaisin ja pihalla niin ainakin ahdistunut ja todennäköisemmin sairaslomalla töistä. Työkykyinen minusta tuli, kiitos siitä. Olen ollut poissa viime vuosina ainoastaan flunssan takia.