Taantuman vallassa

Nyt se sitten alkaa näkyä meilläkin. Määräaikaiset jännittävät jatkon puolesta ja ensi vuoden budjetteja leikataan kaiken tekemisen osalta. Taantuman aikana töissä on näillä näkymin tylsää ja rutiininomaista kun mitään kivaa ja uutta ei saa tehdä kun ei ole rahaa. Toisaalta leveiden kulutusjuhlien jälkeen voi olla ihan fiksuakin tarkistaa, että mihin kaikkeen sitä rahaa oikein syydetäänkään meidänkin firmassa. Kun on vakituisella pestillä, niin ei nyt tarvitse kuitenkaan pelätä oman jakkaransa puolesta. Mutta yleisesti tilanne näyttää vähän synkältä. Ja vaihtaakin pitäisi duunia, vaikka nyt tuntuu vähän nihkeältä ajalta. Olen vaan ollut paikoillani jo liian pitkään. Olo on vähän odottava edelleen..

Työmatkalla oli sentään kivaa ja ihan hyödyllistäkin. Ehkä ensi vuonna ei sitten enää matkustellakaan. Vähän laimea olo palata töihin.

Matkalla loppuviikon

Hip hei. Pääsen työreissuun ihan peräti pois maasta to-pe ja jään sitten viettämään vielä viikonloppua omaan laskuun. Ihan piristävää saada jotain kv-aspektia munkin elämään. :)

Palataan siis ensi viikolla!

Toimijoista ja Pohtijoista

Siskoni puhui joskus jonkun psykan kurssin jälkeen siitä, että karkeasti jaoteltuna ihmiset voi yleensä jakaa kahteen ryhmään tekijöihin/toimijoihin ja ajattelijoihin/pohtijoihin. (Siskoni on alan ihminen, eli teorialla oli kyllä joku totuuspohja psykologiassa, en vaan enää muista mistä se tulee.) Ero ei ole niinkään älyllisissä lahjoissa vaan luonteenominaisuus, taipumus painottaa jompaa kumpaa puolta enemmän. Eli Pohtija voi olla monissa asioissa varsin aktiivinen ja Toimija hyvin älykäs, mutta silti ero näkyy tavassa nähdä maailma ja sitä kautta myös esim. ihmissuhteissa. Siskoni soitti minulle ja ilmoitti heti tajunneensa, että hän on Toimija ja minä olen Pohtija. Mikä pitää varsin hyvin paikkaansa. Siitä huolimatta, että siskoni on luonteeltaan rauhallinen ja minä olen aika kärsimätön. Jotain kuitenkin kuvastanee se, että minä makasin sohvalla 5 vuotta ja 3 kuukautta ja sisko kävi parin vuoden ajan epämääräisen epäsäännöllisessä terapiassa, jota lähinnä inhosi. Perhe on kaiketi ollut hänen tapansa käsitellä hankalia asioita. On ihana mies ja on lapset ja sitä kautta merkitystä elämässä. Puuhaa riittää, joten ei ehdi niin paljon miettiäkään.

Toki on ihmisiä, jotka ovat vielä paljon enemmän pohtijoita kuin minä. Mutta jotenkin mulle on kovin tärkeää, että minulla on luppoaikaa, jolloin voin olla rauhassa omissa ajatuksissani, että minulla on aikaa funtsia asioita ja haaveilla niistä. Jos on liian kiire, ahdistun ja minusta tulee ärtyisä. Koen jotenkin, että kadotan yhteyden itseeni. Jos aikaa on liikaa, sekin kyllä ahdistaa. Mutta minulla ei tulisi mielenkään viikonloppuaamuna pompata ylös sängystä ja ruveta heti toimimaan. Päinvastoin voin nuhjuta vuoteessa sanomalehden, aamupalan ja omien ajatusteni kanssa helposti 3 tuntia, ilman, että edes tiedostan käyttäneeni niin paljon aikaa. Jos en voi joko lauantaina tai sunnuntaina viettää nuhjuiluaamua, minua harmittaa, enkä koe levänneeni ihan riittävästi. Matkat ja reissut ovat sitten erikseen, mutta periaatteessa tarvitsen säännölliset lorvailuhetkeni voidakseni hyvin.

Miten sitten suhteet muihin? Ystäväpiiristäni löytyy vahvasti molempia, mutta syvällisimmät ihmissuhteet olen rakantentanut muihin Pohtijoihin. Toisaalta nautin myös siitä, että voi tehdä yhdessä asioita ja minun ei tarvitse olla liikaa "Toimijan" roolissa vaan myös toinen keksii oma-aloitteisesti tekemistä. Jos kaksi Pohtijaa viettää aikaa paljon yhdessä, voi syntyä todella syvällinen ja läheinen suhde. Toisaalta kaikki voi olla välillä vähän raskasta, varsinkin jos Pohtija-luonne yhdistyy voimakkaammin melankolisuuteen. Hyvin vahvasti Toiminnallisen ihmisen kanssa taas ei välttämättä pääse koskaan niin syvälle, mutta elämä voi olla usein varsin hauskaa. Toisaalta pahimmillaan se voi olla hyvinkin pinnallista, mistä kaikki eivät tietenkään kärsi. Nyt olen miettinyt tätä asiaa myös miessuhteissa, mutten oikein osaa sanoa, mikä olisi optimaalisin ratkaisu. Ei kai sellaista olekaan, pitää vain mennä suhteeseen ja katsoa, toimiiko se.

Rehellisyys suhteissa

Mietin tässä hieman edelleen keskusteluani Työkaverimiehen kanssa ja siis riitaa, joka meillä oli aiemmin. Olen ollut Työkaverimiehen suhteen varsin avoin, koska olemme tutustuneet niin puhtaasti kavereina. Olen puhunut jonkun verran Äidistä, olen puhunut terapiasta ja olen puhunut eksästä. Ja olen puhunut jonkin verran muistakin aiemmista suhteista. Jotenkin siitäkin sain silloin aikaan ahdistuksen. Periaatteessa millään vanhoilla suhteilla ei pitäisi olla merkitystä. Mutta mua jotenkin ahdisti Työkaverimiehen perusromanttinen käsitys minusta, joka oli jotenkin niin kovin jalo ja kovin hyveellinen ja kovin romanttinen. En voi sille mitään, että minulle miehen ulkonäkö on edelleen tärkeä asia, ei pelkkä sisäinen kauneus. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa se petetty osapuoli kerran, olen ollut myös se kolmas osapuoli, joka sotkeentuu varattuun mieheen. Ja en ole edes mitenkään katunut sitä. Enkä oikeastaan mitään muutakaan. Ja Työkaverimies niin kovasti halusi nähdä minut sellaisena romanttisena prinsessana, millaista hän itse hakee. Ehkä kolhittuna prinsessana, muttei ainakaan minään kolmantena naisena tai seikkailunhaluisena feministinä, joka on halunnut myös elämyksiä.

Kun aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa, kuinka paljon voi ja kannattaa kertoa? Periaatteessa menneiden suhteiden pohdinta on ihan turhaa. Periaatteessa menneistä puhuminen on ihan turhaa ja en ole koskaan suuremmin kysellyt toiselta osapuolelta, koska se ei ole minusta mitenkään olennaista. Mutta entä sitten kun toinen osapuoli haluaa nähdä sinut ihmisenä, jota et ole? Entä sitten kun olet vuosia kamppaillut sen kanssa, ettet olisi niin herkkä ja avuton ja sitten kun et enää ole, niin pitäisikin taas olla. Ja kun tavallaan haluaisi vain rakastua ja olla onnellinen. En silti missään nimessä halua edustaa jotain vanhanaikaista maailmankuvaa, jossa nainen saisi harrastaa seksiä vain rakastuessaan ja silloinkin korkeintaan muutaman kumppanin kanssa. Ja en halua nähdä itseäni minään uhrina. Se etten ole löytänyt sitä oikeaa, muuttanut rivitaloon ja hankkinut lapsia, on ollut myös ihan oma valinta. Jos painottaa suhteissaan sitä, että mies on vetävä, mielenkiintoinen ja jännittävä, niin sitten ei luultavasti etsi ensisijassa kunnollista perheenisää.

Toki mun on ollut helpompi leijua kevyissä pikkusuhteissa silloin tällöin, kun hypätä isoon ja merkittävään juttuun, koska se on paljon turvallisempaa. Rakkaus on vaarallista, kevyt flirttailu ja hetken huuma yleensä ei. Muttei se silti tarkoita sitä, että mun pitäisi jotenkin kauhistella sitä. Tai salata sitä. Kai mies saa edelleen helpommin olla villi ja vapaa, mutta naisessa se herättää jotain outoa pelkoa. Kyllähän seikkailleista miehistä halutaan edelleen tehdä kunnollisia perheenisiä. Mutta seikkaillut nainen on jotenkin epäilyttävä.

Urheilua ja keveyttä vai kulttuuria ja angstia?

Hieman typerähköllä otsikolla kiteytin ajatukseni kahdesta miehestä, joita olen pohtinut. En tiedä miesten ajatuksista tarkemmin, mutten tiedä kyllä omista tunteistanikaan. Olin eilen Hyvännäköisen miehen kanssa työpaikkailtamissa, tai alkuun oli siis virallinen osuus ja iltamat sen jälkeen. Olin ainut nainen koko tilaisuudessa noin kymmenen miehen kanssa, joista yksi on siis Hyvännäköinen mies. Hassua kutsua häntä tuolla nimellä, koska ei hän varmaan kaikkien mielestä ole mitenkään erityisen hyvännäköinen. Ei siis mikään mallipoika, mutta pitkä, raamikas, miehekäs, ihan itsevarma ja sellainen sopivan rento tyyli. Vähän sellainen surffipoika, vaikkei olekaan surffari. Ja siis mua alle vuoden vanhempi. Harvinaista mulle kiinnostua jostain NIIN nuoresta miehestä. ;)

Oli kivaa, puhuttiin tosi paljon ja käveltiin osan matkaa kahdestaan kotiin. Asuu samalla suunnalla. Ei mitään älytöntä flirttiä, mutta pikemminkin uppouduttiin keskustelemaan kahdestaan ainakin pariksi tunniksi. Kai? Hyvännäköisessä miehessä mua viehättää sen iloisuus, positiivisuus, hyvä itsetunto, habitus ja kemia, mitä selvästi on. En tiedä, onko meillä oikeasti NIIN paljon mitään yhteistä. Mutta ainakin vaikuttaa aktiiviselta ja ihan fiksulta. Voi olla "liiankin kevyt", liiankin menevä vakavaan suhteeseen ja liiankin täynnä omia juttujaan. Mutta sen tietää, jos tutustuu paremmin. Mutta hauskaa tässä on, että mä en hae nyt mitään "ahdistuskeskittymää", joihin olen ennen tuntenut vetoa. Täällä keskusteltiin paljon aiemmin siitä, voiko seurustella ihmisen kanssa, joka ei ole käynyt terapiaa. Mietin itsekin, että siitä olisi hyötyä, muttei voi olla mikään kriteeri. No nyt mulla on ehkä sellainen vaihe, että haluan nimenomaan jonkun , joka EI ole käynyt terapiassa. Ehkä tää on vastareaktio kaikelle analysoinnille.

Työpaikkamiehelle laitoin viestiä, mutten saanut vastausta, koska viestini oli vähän sellainen "on ollut vähän kummallinen olo, ja en oikein tiedä, mitä ajattelen." Ymmärrän, että siihen on vaikea vastata mitään, mutta olisi silti KOHTELIASTA vasta edes jotain. Mutta Työpaikkamies on vähän angstinen tapaus ja niin kovin pohdiskeleva ja aika idealistinen rakkauden suhteen. Ja nyt mulla on selvästi vähän pirskahtelevampi vaihe. Ja samalla tunnen jonkinlaista syyllisyyttä Työpaikkamiehestä, lähinnä siitä, että haluan jotain muuta. Pidän hänestä paljon, hän on kiva ja fiksu ja meillä oli tosi hauskaa. Ja on paljon yhteistä ja samoja kiinnostuksen kohteita. Eikö se muka riitä? Mutta en nyt jaksaisi olla niin kovin vakava ja tosissani heti. Marraskuu on muutenkin synkkää.

Ärsyttää

Vaikka olen monessa suhteessa aika rento, loukkaannun aika helposti, jos ihmiset eivät pidä kiinni sovituista asioista ja tapaamisista. Minusta on siis ihan ok perua sovittuja asioita, jos siihen on joku syy tai jos sen tekee hyvissä ajoin. Mutta sellainen "sovitaan jotain, mutta sitten kadotaan" on mielestäni hurjan ärsyttävää. Toki jotain voidaan sopia alustavasti ja sitä ei tarvitse pitää kiveen kirjoitettuna. Mutta silti sellainen "voisi nähdä maanantaina tai tiistaina" ehdotus pitää mielestäni sisällään sen, että ainakin asiaan palataan. Tai puheluun vastataan. Tai laitetaan edes jotain viestiä. Mutta kun ei. Ehkä olen jotenkin neuroottinen, mutta mielestäni kyse on hyvästä käytöksestä ja toisen ihmisen huomioimisesta.

Kyseessä on siis mies, ja entinen Hengailupoikani. Ja kun tämä ei tosiaan ole mikään ensimmäinen kerta. Ja silti pitäisi olla edelleen ystäviä ja niin päin pois. Kaikki alkoi siis siitä, että hän itse ehdotti tapaamista kun tulee parin viikon päästä Helsinkiin (asuu nyt kauempana). No hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin sunnuntai-iltapäivänä - isänpäivänä siis - joskus kolmen aikoihin ja ehdotti, että menisimme syömään. Olin kuitenkin viettämässä isänpäivää perheen kanssa, joten en lähtenyt, mutta sovimme, että voisimme ehkä nähdä vielä myöhemmin illalla. Illalla hän oli kuitenkin väsynyt ja laiska lähtemään sateeseen, joten siirsimme suosiolla päivää maanantaihin tai tiistaihin, koska hän on vielä kaupungissa koko viikon. Sen jälkeen hän onkin sitten kadonnut kuin p.. saharaan eikä vastannut esim. puhelimeen, kun koitin TÄNÄÄN tiistaina soittaa ja kysyä, nähdäänkö vaikka töiden jälkeen. Vaikken ole enää mitenkään romanttisesti suuntautunut enkä ihastunut, niin mielestäni käytös on silti hieman ärsyttävää ja itsekästä. Jos hänellä on niin kiire, niin eihän hänen ole mikään pakko minua nähdä. Viimeksi olemme nähneet heinäkuussa, joten mistään suhteesta ei ole kyse. Kaipa vain ottaa päähän se, että kaverina oleminen on jotenkin niin kovin hankalaa, ja silti sitä pitäisi yrittää. Ja kun käytös on niin kovin tyypillistä hänelle ja niin kovin miesmäistä.. Nyt seuraa hieman vastakkaisen sukupuolen panettelua, älä lue, jos et kestä.

Miehet kun niin kovin helposti inhoaa kaikkea sopimista ja organisointia ja sitä, että pitäisi luvata jotain jollekin. Kun olisi vaan niin paljon kivempi tehdä aina niin kun musta olisi kivaa ja kun mua nyt huvittaisi. Ja mies ihan vilpittömästi hämmästyy, kun maailma ja naiset eivät pyörikään itsestäänselvästi hänen napansa ympärillä. Kun naisella voi vaikka olla ihan omia suunnitelmia ja muuta ohjelmaa. Kristus.

No ainoa tapahan on joko venyä (huono ratkaisu itselle) tai sitten jättää koko juttu täysin miehen päänvaivaksi (ei mitään uusia ehdotuksia, mies järjestää ajan, jos haluaa sen järjestää) ja olla vastaamatta puhelimeen, jos mies erehtyy soittamaan esim. vonkaussoittoja öiseen aikaan. Toimii hyvin myös ex-miehille, vaikkei suhde olisi enää edes fyysinen. Ja siis se, että suhde ei ole ollut fyysinen enää moneen vuoteen ei edelleenkään estä sitä, etteikö jonain kirkkaana yönä mies voisi herätä siihen, että nyt on "mahtava hetki soittaa vonkaussoitto" ja olla vilpittömän hämmästynyt kun ei saakaan heti seksiä.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä erää. :)

Suhtautuminen suruun

Facebook on pelottavan tehokas viestinvälittäjä ja jollain tavalla myös hyvin raadollinen. Luin tänään töihin tultuani, että tuttuni 20+ sisko oli kuollut viime viikolla äkilliseen aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä vaan hän oli kuollut välittömästi. Samalla kun tunsin empatiaa, surua ja järkytystä tuttuni puolesta, oli jostain syystä pakko katsoa myös viime kesän valokuvat, joita tuttuni oli postannut siskostaan aurinkoisena, kauniina, hyvin nuorena. Vaikken tuntenut siskoa henkilökohtaisesti kuoleman koko raadollisuus välittyy heti lukijalle valokuvien ja suruviestien kautta. Kuka tahansa ventovieras voi nähdä, kuinka nuoresta ja onnellisen näköisestä ihmisestä oli kyse. Kuinka epäreilu kuolema. Ja samalla pitäisi osata sanoa jotain toiselle. Kirjoittaa surunvalitteluviesti, vaikka asia on niin järkyttävä, että siihen on lähes mahdotonta kommentoida mitään. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi.

Miksi kuolemaan on niin vaikea suhtautua, vaikka on itse kokenut saman? Miksi minäkään en osaa sanoa mitään? Ehkä se on tavallaan hyväkin, ettei kuolemaan totu. Ei osaa ottaa sitä tyynesti ja asiallisesti. Ehkä viesti läheisen kuolemasta koskettaa vielä enemmän niitä, jotka ovat sen kokeneet ja tietävät, mitä toinen käy paraikaa läpi. Tietää, että surun määrä on niin musertava, etteivät mitkään sanat riitä lohduttamaan sillä hetkellä. En tiedä. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat osanneet sanoa jotain hienoa ja koskettavaa.

Kun kuulin Kauhajoen kouluammunnoista, olin järkyttynyt. Joku tuttuni kommentoi, ettei enää jaksanut surra niin paljon kuin Jokelan kohdalla, koska asia tuntui jotenkin arkisemmalta. Kun se oli jo kertaalleen koettu, toinen kerta tuntui laimeammalta. Tuttuni ei ole koskaan menettänyt ketään. Hän ei tiedä, miltä se tuntuu. Toki minuakin Kauhajoki järkytti vähemmän. Ei tarvinnut enää säikähtää siitä, että Suomessa voi ylipäänsä tapahtua jotain niin pahaa. Kyllä voi, se oli jo osoitettu. Mutta surin silti. Surin kaikkia niitä koteja, jotka menettivät aivan turhan takia läheisen ihmisen.

Sekalaisia ajatuksia

Olen soitellut äidin kanssa aika paljon ja äiti on ollut melko pirteä. Oli kovin innostunut siskon vauvasta ja velikin oli saanut soiteltua äidille - mitä tapahtuu siis aika harvoin - ja äiti vaikutti aika hyvinvoivalta. Siskokin nauttii vauvasta ja voi aika hyvin, vaikka onkin saanut nukuttua aika vaihtelevasti. Toisen lapsen äitinä olo on selvästi helpompaa ja rennompaa kuin ensimmäisen lapsen äitinä olo. Vaikka työtä ja puuhaa onkin tietty enemmän. Oma lapsikuumeeni ei kyllä ole sen kummemmin lisääntynyt.

Miesten kanssa vähän arvon. Työkaverin kanssa on ollut hiljaiseloa, mutta jollain tapaa kaipaan häntä. Mikä on positiivinen merkki kaiketi. :) Hän on älykäs ja hauska. Ensi viikolla on työiltama, mihin tulee sitten se uusi innostuksen kohteeni, Fyysisesti vetävä mies, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Eli saa nähdä, saanko yhtä valtavia kicksejä ensi viikolla kuten sain aiemmin. Lisäksi olen ollut tekemisissä vanhan hengailupojan kanssa. (tutustuttiin kun olin 22v., aika ennen Eksää..) Olemme siis olleet edelleen kavereita, mutta on vuosien varrella ollut välillä jotain muutakin. Ei tosin enää pariin vuoteen muuta kuin pelkkä kaverisuhde. Mutta jollain tavalla on edelleen vähän jotain. Kaipa meillä oli niin monta vuotta kuitenkin epämääräinen suhde, että sen muuttaminen täydelliseksi kaveruudeksi on aika vaikeaa. Mutta Hengailupojan kanssa olemme olleet molemmat lähes yhtä ongelmaisia ja sitoutumiskammoisia ja siksi kai olemme pysyneet myös ystävinä. Ja siksi kai suhteesta ei ikinä tullut mitään kovin vakavaa.

Mutta on hassua, miten elämässä kaikki tulee aina ihan kasassa. Pitkän aikaa on tosi hiljaista ja sitten onkin monta ihmistä, jotka sotkevat ajatuksia. Olen samaa mieltä Trinityn kanssa, ettei pitäisi tapailla miehiä rinnan vaan pikemminkin peräkkäin. :)Mutta ei se aina mene niin. Joskus vain ihmisiä ilmaantuu yhtä aikaa ja sitten ei taas ilmaannu ketään. Luultavasti lopputuloksena on kuitenkin se, ettei mistään tule mitään (kyynistä, mutta been there, done that), mutta ompahan nyt ainakin vähäksi aikaa jotain kouhkattavaa.. ;)

Koulusurmista heränneitä ajatuksia

Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.

Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.

Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.

Että hän muistaisi saman

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."