On ollut taas varsin kivaa ja rento viikonloppu. Olen nähnyt ystäviä, urheillut vähän, hoitanut hieman kotia ja touhunnut kaikenlaista muutakin. Luen edelleen Anais Niniä, jota en ole jotenkin saanut luettua, vaikka aikaa on kulunut. Kävin lauantaina vaateostoksilla ja ollut muutenkin kepeä. Jopa työn suhteen kunnianhimoni on vähän laskenut ja olen jonkinlaisessa suvantokuopassa. Nautin siitä, että voin keskittyä muihin asioihin. Ja jotenkin oma fyysinen oloni on aika hyvä. Olen laihtunut ne pari ylikiloa, ehtinyt nukkua ja treenata ja käydä kampaajalla ja kosmetologilla. Siis aika stabiilia ja rentoa ja kevyttä. Eksäkin on vähän hiipunut Facebookin käytössä, joten olen saanut senkin asian painettua jotenkin taka-alalle. En enää mieti niin usein koko juttua. Terppaakin mietin todella vähän.
Kaipa ihminen tarvitsee jonkinlaisia suvantovaiheita, että jaksaa taas taistella kaikenlaisia "sotia" tulevaisuudessa. Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että annan itselleni aikaa ainakin jouluun asti mietiskellä, mitä oikeasti haluan. Siis tehdä työkseni, ja katselen alkavatko asuntojen hinnat laskea vaiko eikö. Ja mitä koroille tapahtuu. Nythän on taas ennustettu laskua, mutta mene ja tiedä. Ja varmaan katselen työkaverinkin kanssa rauhassa, miten etenee. Ja samalla kyllä edelleen flirttailen muille. Enkä jaksa tuntea siitä kovin suurta ahdistusta.
Aina kun mulla on ollut jokin suvantovaihe, jolloin olen tuntenut itseni hetkellisesti valtavan onnelliseksi, on tullut aika pian joku iso muutos. Ei siis välttämättä huono muutos, mutta muutos kuitenkin. Milloin työtarjous, milloin ero parisuhteessa, tai joku uusi mies, milloin mitäkin. Mutta tulee sitten mitä tulee. Nyt vain keskityn olemaan iloinen ja huoleton. Kaipa terapian lopettaminen on tehnyt sen, että voi olla enemmän lomalla syvällisestä ajattelusta. Terapian aikana oli kuitenkin pakko tehdä enemmän töitä itsensä kanssa. Nyt voi vaan lötköillä. :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Aika pitkälle olen huomannut ihan samaa, en jaksa oikeen itsekään enää "terapeuttista ajattelua". Tavallaan on vallan mukavaa vaan "olla" mutta toisaalta kun aavistan kyllä omalta osaltani, että homma on vielä "kesken" ja räjähtää silmille jossain vaiheessa.
Odottele ihmeessä asuntojen hinnan laskua, sillä se on jo alkanut. Kiinteistövälittäjäthän jo nyt ovat kertoneet että myyntiajat ovat pidentyneet hirveästi, samoin autojen kanssa. Ja kohta korotkin varmaan laskevat jonkun verran...siis jos nyt ei suomipankki mene konkurssiin sitä ennen:)
Mikä fiilis silla on nyt, kun terapia on loppu (tai tauolla, jos päätät vileä palata)? Mä alan olla aika kaukana siitä terapia-ajattelusta. Harrastin sitä niin kauan, että olen selvästi aika ohi ja yli. Varmaan mullakin tulee taas joskus vaiheita, jolloin se on enemmän päällä, mutta nyt olen vaan aika tauon tarpeessa.
Mä olen vähän taantunut. Eli semmosta terapeuttista ajattelua ei tapahdu paljoa, joissain yksittäisissä asioissa kylläkin mutta huomaa että kun en aktiivisesti käsittele asioita niin olen vähän palannut takaisin (annan vallan tunnemyrskyille jne.).
Mutta fiilis on nyt kyllä aika rauhallinen (ennen seuraavaa tunnemyrskyä, eilisen jälkeen). Tosin mun työkuviot on vieläkin sekaisemmat ja likaisemmat mitä sulla.
Kyllä siitä käydystä terapiasta on ihan hirveä apu ollut, tiettyjen konfliktiasioiden kanssa (äiti mun tapauksessa nyt eniten) osaa toimia ihan eri tavoilla mutta sitten on niitä syvempiä sisäisiä haavoja ja traumoja jotka on kyllä arpeutuneet muttei kokonaan parantuneet.
Mut mä luen nyt psykkaa, siihen saa purettua paljon ja niistä (oppi)kirjoista oppii vielä lisää niitä asioita joita ei terapian aikana oppinut. Ehkä se lopullinen paraneminen/itsensä löytäminen löytyy vasta sitä kautta kun pääsee auttamaan muita...en tiedä.
Työpaikan vaihtaminen tekee aina hyvää, ja jos sä oot siinä vaiheessa ettet oikeen pääse opetteleen/tekeen mitään uutta niin siinä sitten parhaiten. Ite oon aina vaihtanut duunia semmosessa vaiheessa ja on aina toiminut tosi hyvin. Tietty on ihmisiä jotka tykkää rutiineista tehdä niitä vuosikymmeniä samoja asioita mut sä et varmaan kuulu niihin?
Joo en kyllä ole mikään rutiini-ihminen. Pikemminkin kyllästyn helposti. Eli uskon, että vaihtaminen voisi olla hyvä asia.
Tuo taantuminen on muuten mielenkiintoinen asia. Mä sain toissapäivänä raivarin töissä, mikä on taantumuksellista, mutten tuntenut siitä suurta itseinhoa tai häpeää tai mitään muutakaan. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Räjähdin työkaverilleni, joka oli mennyt sooloilemaan mun tontille eikä myöskään jaa tietoa. Mutta räjähtäminen ei silti ole kypsää eikä työpaikalle sopivaa. Toisaalta suutuin ihan aiheesta. Enkä onneksi mennyt henkilökohtaisuuksiin, suutuin vain asiasta. Mutta ehkä jos miettisin tätä terapiassa ja mulla olisi suuret tavoitteet, tuntisin enemmän syyllisyyttä, nyt en niin miettinyt omaa asiattomuuttani.
Tässä palataan taas siihen vanhgaan, eli kuinka pitkälle voi kehittyä? Mitä mun pitäisi nyt vaatia itseltäni? Hyväksyä luonteeni ja iloita siitä, että pidän puoleni vai olla huolissaan siitä, että olen räjähtelevä naakka, jolla on kesto-PMS?? ;)
Mä luulen, että paraminen vain vie aikaa. Osan työstä voi tehdä terapiassa, mutta osa vaan pitää tehdä ajan kanssa. Anais Ninin päiväkirjassa, mitä edelleen luen, Anais kuvailee psykoanalyysia kasvihuoneeksi, jossa kasvua joudutetaan. Normaalielämässä eri elämän vaiheet kehittäisivät yksilöä hitaasti siihen suuntaan, mutta analyysi jouduttaa merkittävästi normaalia kehitystä. Ja periaatteessa mikä tahansa terapia. Mutta kaipa on hyvä muistuttaa itseään, että kyllä se elämäkin kehittää ja parantaa pikku hiljaa. Siksihän vanhukset onkin niin viisaita ja seesteisiä. Ainakin aika monet.
Lähetä kommentti