No,nyt ainakin huomaan, että pieni viehtymys vähentää työnvaihtostressiä ja saa miettimään omia arvoja. Jotenkin olen kai vähän huomaamattani asettunut taas sellaisen rakkauden ja suhteen kaipuun yläpuolelle. Kun ei ole mitään suhdetta ja ei jaksa koko ajan marista ja valittaa siitä, niin olen mennyt vähän liikaa toiseen suuntaan. Haluan liikaa todistella, ettei kaikkien naisten elämän tärkein saavutus ole löytää miestä ja hankkia kahta lasta. Että elää voi muutenkin. Ja niin voikin ja pitää voida. Mutta samalla alan lipsua takaisin sellaiseen "en minä ketään tarvitse" -malliin. Kun se on mulle niin helppoa. Kun ei luota ihan hirveästi muihin ihmisiin ja rakkauden kestävyyteen, niin on helppo olla vähän kyyninen ja NIIN riippumaton.
Tai kun mulle perusydinperhe ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, niin mun on aika helppo mennä sellaiseen moodiin, että keskittyy vain muihin asioihin. Samalla huomasin, että keskusteluni työkaverimiehen kanssa kuvaavat mun omia arvojani aika hyvin. Jotenkin olen niin tottunut ajattelemaan, että suhteet eivät kestä kuitenkaan ja siksi on ehkä turha odottaakaan sellaista. Ja sitten kun toinen on niin kiltti ja uskollinen ja arvoiltaan niin kunnollinen, niin tajuan, että ehkä mun ajattelumallit ovat vähän vääristyneitä. Ehkä mun pitäisi enemmän uskoa siihen, että suhteet kestävät ja arvostaa pitkiä ihmissuhteita enemmän kuin hetken huumaa ja innostusta. Toisaalta mua pelottaa mennä sellaiseen suhteeseen, jossa oikeasti hyppäisin. Pelottaa edelleen. Ja pelottaa myös se, että toinen hyppää ja minä en. Ja sitten vain loukkaan toista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mulla on vähän toisin päin: pelkään hypätä, kun pelkään, ettei toinen ehkä välitä musta yhtä paljon kuin minä siitä toisesta. Mikä sitten näkyy etäisenviileänä ironisuutena, vaikken varsinaisesti haluaisikaan olla sellainen.
Ilmeisesti sä siis pelkäät, ettet tykkääkään toisesta yhtä paljon kuin se sinusta. Mutta se mahdollisuushan on ihmissuhdetta aloitellessa aina olemassa, että joko loukkaa tai tulee loukatuksi, etkä sä ole varsinaisesti vastuussa siitä, jos toiseen sattuu siksi, että huomaat, ettet tykkääkään etkä halua jatkaa suhdetta. Eihän tuollaista voi tietää etukäteen, ennen kuin kokeilee. Eli ei sun tarvitse musta tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että haluat hengailla työkaverin kanssa, vaikket olekaan ihan varma, mitä haluat, tietysti niin kauan, kun et anna toiselle väärää toivoa (mitä en tässä kyllä epäilekään, päinvastoin).
Keksin muuten toisenkin syyn, miksi tämä blogikommentointi on jäänyt vähemmälle. Kun joudun nykyään koko ajan vähän tarkkailemaan, mitä kirjoitan, etten kirjoita sellaista, minkä tiedän vain reaalielämän puolelta. Voi siis ajatella ja kirjoittaa vähemmän vapaasti. Hm.
Joo mä pelkään itseasiassa molempia. Pelkään sekä sitä, että välitän liikaa (esim. eksä) ja sitä, että välitän liian vähän (työkaveri). Ja kummassakin tapauksessa mua pelottaa hypätä. Nythän en ole vielä hypännyt, koska emme virallisesti edes tapaile. Kunhan vähän hengaillaan. Eikä olla siis tehty mitään yhdessä viikonlopun jälkeen eikä olla edes sovittu mistään. Ja nyt mua ei ahdista,kun kukaan ei vaadi multa mitään, eikö mun tarvitse päättää mitään vielä mihinkään suuntaan.
Mutta kai mulle on kehittynyt vähän ylisuuri vastuunotto muista ihmisistä (vrt. äiti) ja olen heti kauhean epävarma, jos omat motiivini eivät ole selvät. Tai jos loukkaan tai lupaan liikaa. Vaikka riskihän on aina otettava, jos aloittaa jonkun suhteen.
Niin, kyllähän tuo vähän vaikuttaa, että tunteekin muuten. :) Ei kai siihen oikein voi mitään neuvoa antaa. Kirjoittaa ja kommentoi, jos tuntuu siltä. Joko suoraan tai blogiin. :)
Lähetä kommentti