Tylsää, kyllästyttää..

Kävin katsomassa yhtä myytävää asuntoa eilen. Kallis ja pohja oli hieman hankala. Talo sentään oli kiva ja sijaintikin mainio. Mutta vähän omituisesta pohjaratkaisusta ei kannata maksaa niin paljon. Olen vaan niin jumalattoman kyllästynyt asumaan tässä ja jotenkin tuntuu niin ahtaalta. Kamat ei mahdu mihinkään. Voisi tietty vaan heittää kaiken turhan pois, mutta sitten on sellaisia pakollisia tavaroita kuten silityslauta ja imuri, jotka ovat aina tiellä ja eivät meinaa mahtua kunnolla mihinkään. Blääh. Lisäksi tässä iässä haluaisi jo yksiöstä pois. No aika nyt ei ole kovin optimaalinen, pitänee kai vaan etsiä sitä asunnollista miestä. Ei yhtään helpompi projekti, mutta ainakin halvempi. :)

Lisäksi työ kyllästyttää. En jaksaisi yhtään olla siellä. Hengailen työpaikalla ja teen kyllä hommani, mutten oikein mitään suurempaa. Ei oikein innosta. Tarvitsisin jotain uutta haastetta. Olen kyllä vähän katsellut työpaikkoja, mutten varsinaisesti aloittanut työnhakua. Pitäisi kai jaksaa päivittää edes cv.. Kun vaan tietäisin tarkemmin, mitä haluan, niin olisi paljon kivempi ruveta etsimään uutta työtä. No toisaalta ehtii panostaa vapaa-aikaan. Miesasiasta en jaksa edes ruveta valittamaan tällä kertaa.

Katsoin viikonloppuna aivan mahtavan elokuvan. Marjane Satrapin sarjakuviin perustuvan animaation Persepolis. En yleensä piittaa pahemmin animaatioista, mutta tämä oli loistava. Kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta pienen, hieman rääväsuisen tytön näkökulmasta. Aivan loistavasti tehty ja aihekin on todella kiinnostava.

Tavatako vai eikö tavata?

Kirjoitan tätä nyt Trinityn kommenttiin liittyen. Toivottavasti sua ei haittaa, että otan sen yhden postauksen teemaksi, mutta olen nyt miettinyt asiaa aika paljon sen jälkeen. Eli kannattaako tavata netissä tapaamiaan ihmisiä reaalimaailmassa? Muistan, että Katariina on kirjoittanut aiheesta joskus, mutten nyt lyhyesti selaamalla löytänyt sitä tekstiä blogista. Olisi kiinnostanut lukea. Mutta ehkä löydän sen myöhemmin.

En niinkään pelkää henkilöllisyyden paljastumista. Eli vaikka kuinka kirjoitan hyvin henkilökohtaisista asioista, niin ei mua oikeastaan ahdista, jos joku yhdistää mut reaaliminääni. En nyt ehkä toivo työkavereitteni lukevan tätä, enkä sen puoleen eksänkään, mutta muilla ei ole niin väliä. Muutamat ystäväni ovat lukeneet/lukevat blogiani, joskaan eivät kommentoi. Tai kun kommentoivat, niin kommentoivat mulle suoraan kun nähdään tms. Niin se on jotenkin helpompaa ja normaalimpaa. Kun on jo puhunut terapeutille kaiken, niin on paljon pienempi kynnys puhua muillekin.

Mutta ehkä se, mikä mua jollain tavalla mietityttää, on mun oma reaalielämän minäni vrs. blogiminäni. Mun blogiminäni on paljon rehellisempi tunteidensa kanssa, paljon avoimempi, herkempi ja paljon enemmän pihalla. Mun reaaliminäni on aika suojautunut, välttelee edelleen kipeitä aiheita, samalla paljon kevyempi, pinnallisempi, jopa kovempi. Mä en oikein tiedä, mikä ristiriita näistä kahdesta tulee? Pystynkö mä tapaamaan ketään periaatteessa tuntematonta ihmistä ja suhtautumaan tarpeeksi avoimesti, samassa hengessä kuin täällä? Toki mä ystävieni kanssa olen avoin ja herkkäkin. Mutta yleensä siihen menee aikaa, ennen kuin päästän muita niin lähelle.

Mutta toisaalta se voisi olla tosi antoisaa ja hurjan mielenkiintoista. Lisäksi psykoanalyysissä on aina se haaste, että on hirveän vaikea löytää muita, jotka ovat taapertaaneet saman polun. Se on kuitenkin terapiamuotona aika harvinainen. Ja kun on ollut monesta asiassa aika samaa mieltä, niin vaikea uskoa, että tapaaminen ei olisi antoisa. Samalla voisi puhua muistakin asioista, joista ei välttämättä netissä tule puhuttua. Lisäksi mä olen hieman utelias, miten kävi Trinityn ja Anonyymin miehen tutustumisen, vaikken olekaan siitä kehdannut kysyä. Kun sellaisen tivaaminen ei varsinaisesti ole minun asiani. Mutta tulipahan sanottua. Mutta jos sua vielä huvittaisi nähdä, niin kommentoi.

Se siitä syvällisyydestä

Tänään kävin aamulla töissä hoitamassa pari pakollista asiaa, mutta sitten tulinkin taas kotiin. Tänään olen lukenut Oliviaa tasapainon vuoksi. Mekot ovat edelleen muodissa syksyllä, mikä on hyvä asia, koska olen innostunut ostamaan ihan liikaa mekkoja kevään/kesän aikana. Mekot ovat ihan mahtavaa vaihtelua farkuille, suorille housuille (yök), capri/vajaamittaisille housuille ja helpompia kuin hameet. Sen sijaan tämän hetken kaapumuotia en tajua ollenkaan. Miksi kukaan 90-luvun alkupuolen XL-villapaidat muistava haluaisi pukeutua enää mihinkään megasäkkeihin?? Lisäksi ne eivät sovi kenellekään, joka on alle 180 cm pitkä ja painaa yli 55 kiloa. Eli eivät kenellekään.

Olen menossa varmaankin taas nettitreffeille miehen kanssa, jonka kanssa kirjoittelin touko-kesäkuussa, mutta jonka kanssa en ikinä ehtinyt treffeille. Oli vaan aika kiire. Ja tyyppi vaikutti minusta hieman takertuvalta, joten ahdistuin hieman. Ollaan siis vaihdettu kuvia, juteltu mesessä, mutta ei tavattu. No olin saanut häneltä myöhemmin vielä viestiä ja ajattelin, että ei tapaamisesta varmaan haittaakaan ole. Taas kuitenkin törmään tuttuun aiheeseen, eli jos mies on liian innostunut, niin mua alkaa ahdistamaan. EIHÄN ME OLLA VIELÄ EDES TAVATTU!!!! Ei voi rakentaa kauheita odotuksia, jos ei oikeasti yhtään tunne toista. No kannattaa kortti ehkä silti katsoa. Joskus sitten ensi viikolla, kun en niistä kuin norsu koko ajan.

Kipeänä kotona Anaïsin kanssa

Makaan vain kotona, syön linssi-korianterikeittoa ja luen Anaïs Ninin päiväkirjaa, yhtä monista. . Aamulla olen nukkunut ja niistänyt ehkä järven.. Onneksi tajusin olla menemättä töihin, koska olo on rehellisesti sanottuna ihan hirveä. Pääsin nyt vasta alkuun, vaikka ostin kirjan ajat sitten. Kannattaa siis olla sairaana. Töissä ahertamisen sijaan voi keskittyä paljon kiinnostavampien asioiden lukemiseen ja pohtimiseen.

Luin päiväkirjojen ensimmäisen osan joskus nuorempana, kun en ollut vielä itse käynyt analyysissä. Ensimmäisessä osassa hän aloittaa analyysin ja nyt toisessa osassa Nin opiskelee (pikemminkin perehtyy) New Yorkissa analyytikoksi. Ihan mielenkiintoista ja jotenkin hyvin älyllistä, sivistynyttä ja samalla radikaalia. Toisen päiväkirjan alkaessa Anaïs on vasta 31-vuotias, mutta silti jotenkin paljon kypsempi ja syvällisempi kuin kukaan ikinä tuntemani ihminen. Nykyajan hektisyys varmaan pinnallistaa ja tekee kärsimättömäksi ja itse olen siitä ainakin mahtava esimerkki. Ahdistun heti, jos pitäisi jotenkin olla liikaa paikallaan, odottaa, hyväksyä, että mitään ei tapahdu heti, eikä niin nopeasti kun minä haluan. Kai me ollaan "kaikki mulle nyt ja heti" sukupolven tuotteita, kuten ystäväni S totesi joskus aiemmin.

Lisäski erittäin viehättävää sekä Ninissä, että toisessa ihailemassani kirjailijassa Simone de Beauvoirissa on se mieletön kyseenalaistamisen kyky, rohkeus etsiä omaa polkuaan elämässä ja pohdiskelevuus. Ja he ovat kuitenkin eläneet aika paljon ennen meitä ja ovat silti kyenneet olemaan paljon rohkeampia ja radikaalimpia kuin suurin osa omasta ikäluokastani. Ja heillä ei edes ollut kovin paljon malleja tai esikuvia toisin kuin minun sukupolveni naisilla.

Anaïs kirjoittaa muuten terapian lopettamisesta hauskasti. "Potilaani kärsivät yksinäisyydestä. Heidän sairautensa eristää heidät. Mutta kun he ovat parantuneet, he kärsivät toisenlaisesta yksinäisyydestä, koska on enemmän neurootikkoja kuin entisiä neurootikkoja. Ja entisillä neurootikoilla on erikoinen ymmärryksensä ja erikoinen kielensä."

Suuri seksitutkimus

On taas ilo perehtyä suomalaisten rakkauselämään tilastollisten faktojen kautta. Ensin suomalaisten seksielämän salat selvitti Nyt-liite, nyt Osmo Kontulan Halu ja intohimo -kirja, josta mediat toki innostuivat valtavasti. Lukijan näkökulmasta valtaisa uutisointi on pikemminkin tylsää kuin HURJAN mielenkiintoista. Jotenkin seksi on niin arkipäiväinen asia mediassa, että se ei oikein liikuta enää mitään eikä ketään. Paitsi siis medioita, erityisesti iltapäivälehtiä. Silti kirjoitan aiheesta, koska ilmiö itsessään on mielenkiintoinen, vaikka yksittäiset tilastofaktat eivät.

Viime aikoina minua ei ole kovin voimakkaasti kiinnostanut seksi, eikä myöskään median kirjoitukset aiheesta. Miksi? Ei kiinnosta, vaikka olen viehättävä kolmekymppinen nainen ja hyvässä iässä. Mitä vikaa minussa on? En todellakaan harrasta seksiä joka viikko, enkä edes joka kuukausi. Eikä se ole minulle edes valtaisa ongelma.

Ensinnäkin minusta on puisevaa, että seksistä on tullut joku kunnollisen kansalaisuuden määre, jota pitää mitata kerroilla viikossa ja sitten verrata itseään johonkin kansalliseen keskiarvoon. Jos taas on liian kiinnostunut seksistä, niin on varmasti seksiaddiktio - toinen median rakastama aihe. Ylipäänsä minusta on kiinnostavaa, onko yksilön seksielämä yhä edelleen aikaan sidottu ilmiö, jota pitää tutkia ja selittää yhteiskunnallisesti. Ehkä seksin suhteen pitäisi kääntyä jo enemmän sisään- kuin ulospäin. Kuinka avoimeksi voidaan tai on tarvetta enää mennä, kun detaljeilla kyllästetty intiimi-info tursuaa joka paikasta. Voisiko seksin vain antaa jo olla kunkin ihmisen yksityisasia, jolloin siinä säilyisi joku mystisyys? Jos vaan annettaisiin ihmisten olla ja hengittää ja myös rakastella rauhassa, on sitten hetero tai homo, sinkku tai parisuhteessa, nuori tai vanha?

Kesällä tapaamani mies oli erittäin seksikeskeinen ja siis valtavan kiinnostunut seksistä. Harvoin olen tavannut ketään, jolle seksi olisi NIIN iso asia. Hän oli iältään noin 40v, ja luulen, että hänen käyttäytymisensä ei ollut juurikaan muuttunut iän myötä. Eli väite siitä, että miesten seksuaalinen kiinnostus laskisi iän myötä ei kyllä pitänyt paikkaansa. Minun mielestäni hän oli lähinnä hämmentävän seksikeskeinen. Hänen mielestään hänellä oli elämässä niin paljon sisältöä ja tekemistä muutenkin, ettei ollut aikaa parisuhteelle. Eikä oikein haluakaan. Seksin harrastamisen lisäksi hän halusi puhua paljon seksistä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu aiheesta. Se oli mielenkiintoista ja ihan hauskaa. Mutta kieltämättä mietin, että miten tuo ihminen ehtii mitään muuta elämässään, jos seksi ja seksin ajattelu vie niin ison siivun?

Eipä silti, etten haluaisi enemmän seksiä. En vain oikein syty enää yhdenyön jutuista. Yksinelävälle seksin korostaminen on mahdollista vain jos on rakastaja (ihanan vanhanaikainen sana ts. kuin esim. fuckbuddy) tai paljon irtosuhteita. Mulla on joskus ollut molempia. Been there, done that. Mitä seuraavaksi? Normaali, toimiva parisuhde on oikeastaan ainoa asia, josta mulla on vähän kokemusta. Se olisi oikeastaan tosi jännittävää. Seksi lauantaina saunan jälkeen. Eli sitä odotellessa.

Ensimmäinen terapiavapaa syksy

Nyt muuten huomaan, että minulla on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin aiemmin. On niin kovin rentoa mennä töihin, kun ei ole enää terapia-aikoja sovittavana ja mietittävänä. Aamut ovat jotenkin rauhallisempia ja tasaisempia. Toisaalta viikonpäivien erot ovat hähmäisempiä. Ennen oli viikonloppu ja sitten päiviä, jolloin oli terapia ja toki niitä päiviä, jolloin ei ollut terapiaa. Mutta esim. keskiviikko oli ihan erilainen kuin muut arkipäivät, koska terapian takia piti herätä aikaisin. Nyt on jotenkin tasaisempaa. Myös rahaa jää oikeasti enemmän käyttöön. Toki kesäloma näkyy vielä luottokorttilaskussa, mutta silti taloudellisesti on paljon kevyempää.

Isoin muutos on kuitenkin henkinen muutos oman minäkuvan suhteen. Niin kauan kun on terapiassa on kuitenkin jossain määrin vähän "viallinen". Ei ehkä terpan tai ystävien mielestä, mutta lähinnä omasta mielestäni. Nyt kun en enää käy terapiassa olen vain "tavis" ja ehkä olen myös antanut itselleni enemmän tilaa vain olla. En enää mieti niin paljon, mikä minussa mahtaa vielä olla vialla, mitä pitäisi vielä käsitellä, miten minun pitäisi jatkossa suhtautua kaikkiin isoihin asioihin. Ehkä vain elän enemmän, vaikka toki analysoin edelleen omia reaktioitani ja huomaan kyllä, milloin toistan jotain tiettyä käyttäytymismallia. Ei se analyysi mihinkään ole kadonnut. Mutta ainakin kesän aikana se jokin osa minussa on ollut enemmän hiljaa. Ja hyvä niin. En pelkää, etten pärjäisi yksin. Ja jos en pärjää, niin tiedän kyllä mihin ottaa yhteyttä. Aika turvallinen olo sen suhteen.

Flunssaa, väsyttää

Nihkeä olo, räkäinen olo, tyhmä olo. Menisi vaan pian ohitse, ei tarvitse kuin tulla räkätauti, niin olen jo vetämätön ja tehoton ja surkea. Pateettista. Toisaalta mulle nousee tosi harvoin kuume, joten voin olla jo nuhaisena aika huonovointinen, vaikkei lämpöä olisikaan. Keuhkokuumeessa pääsin aikuisena 38 asteeseen ja silloin olin jo tosi kuollut.

Samassa työtiimissä aloitti muuten tällä viikolla töksäyttelijä. Minua vain hiukan vanhempi nainen, joka on mielestäni aika outo. Kysyi minulta eilen perehdytyksessä, kuinka kauan olen ollut talossa ja totesi sitten, että "oletkohan sinä niitä, jotka ovat täällä 10 vuotta?" Ja "onhan se toki hyvä olla samassa, kun tuntee kaikki ihmiset. Mutta kyllä vaihtamalla usein etenee paremmin urallaan tms." Olen tehnyt nyt nykyistä duuniani pari vuotta ja sitä ennen ollut kyllä pari vuotta samassa firmassa, kuten olen kertonutkin, mutta ihan eri tehtävissä. Totesin vain, että on täällä kuule paljon niitä, jotka ovat olleet 20 tai 30 vuotta talossa. Ei kymmenen ole edes paha.

Mutta valitettavaa on, että minä olen hänelle aika tärkeä ihminen, ja hän tulee tarvitsemaan minun tukeani ja sparraustani. Siksi aika outo tapa aloittaa tutustuminen. Toisen leimaaminen paikalleen jämähtäneeksi ei todellakaan ole paras mahdollinen aloitus. Meinasin kuitata, että onhan mulla vielä aikaa vaihtaa kun olen paljon nuorempi kuin sinä, mutten sitten kehdannut. Enkä jaksanut. Ehkä hänen pitää jotenkin päteä ja toinen nainen on jotenkin uhka. En tiedä. Tosi outoa.

Eräs työkaverini tuntee hänet aiemmasta elämästä, ja kun kysyin hänen mielipidettään, niin hän käytti nimenomaan sanaa "töksäyttelijä". Ennen kuin ehdin edes kertoa omasta, hieman oudosta palaveristani. Nyt kun tälle naiselle sitten valkenikin, että tiedän monista aika hyödyllisistä asioista aika paljon, niin hän on ollut minulle paljon mukavampi. Itse olen ihan asiallinen, mutta kyllähän tuollainen alku aiheuttaa sen, että suhtaudun aika varauksella.

Levoton olo

Jotenkin syntymäpäiväonnitteluistakin tuli taas joku ongelma. Olin ehkä vähän kärkäs ja sain tietysti takaisin hieman kärkkään vastauksen. Johon sitten tänään kirjoitin vähän älykkäämmän vastineen. Kai mäkin suojelen itseäni aika paljon sellaisella pikkunokkeluudella ja pikku-vittuilulla, kun en halua vaikuttaa liian kiinnostuneelta, enkä liian miltään. Voin onnitella, mutten sentään olla liian lälly samana päivänä. Toisaalta miksi mä en voisi olla vähän aikuisempi, kun ei tässä nyt enää ihan hirveästi salattavaakaan ole. Eikä menetettävääkään sen puoleen. Voi kai sitä olla rakentava, olematta liian needy. Aina ei tarvitsisi pitää kulissia kunnossa ja positiivisia tunteita piilossa.

Tunteitahan mä periaatteessa olen oikein hyvä ilmaisemaan; vihaisia, äkkipikaisia, intohimoisia, kärkeviä, ties mitä. Kunhan ei ole liian herkkä tai rakastunut tai ainakaan näytä sitä. Anna-Leena Härkösen jossain novellissa oli mieshahmo, joka kertoi oppineensa naisista lähinnä yhden tärkeän asian: kun nainen käskee painua vittuun, niin se pitää ottaa syliin. Mä tarvitsisin juuri sellaisen miehen. Voisin vaan olla rauhassa paniikissa ja puolustuskannalla ja silti juttu päättyisi hyvään lopputulokseen. Tämä ei sitten ollut virallinen, analyyttinen kanta asiaan, lähinnä hämärä toiveajatus. Ja on munkin positiivisten tunteiden myöntämis- ja ilmaisukyvyssä sentään kehitystä tapahtunut. Välillä vain tekisi mieli päästä helpolla. Tää ei nyt sinänsä liity enää vaan eksään vaan suhteisiin yleensä.

No katsotaan, josko mun älykkäämpi ja aikuisempi vastaukseni saisi jotain järkevämpää vastakaikua ja sen jälkeen voisin taas antaa tämän asian vähän niin kuin olla.

Myöhemmin..

Nyt oltiin sitten vihdoin ja viimein niin mukavan aikuisia ja sivistyneitä ja lallaa. No ainakin eksä kertoi lopettaneensa juomisen täysin jo useita kuukausia sitten ja vaikutti jotenkin paljon positiivisemmalta. Mikä on hyvä asia. Ja ehkä pitää myös meidät kauempana toisistaan, kun ei tule mitään epätoivopuheluita. Tottakai vihlaisi. Tavallaan olen onnellinen hänen onnestaan, mutta tunnen silti unohdus/erokipuilua. Miksi on aina lohdullisempaa roikkua jossain ajatuksessa kuin kohdata avoin maailma ihan rohkeasti? Nythän mulla on kaikki mahdollisuudet vain mennä eteenpäin. Miksi se silti pistää niin paljon? Onneksi huomenna jo vähemmän kuin tänään.

Synttärionnitteluja ja lupauksia

Eksällä oli synttärit, onnittelin ja sen jälkeen ajattelin pysyä kaukana. Status-update oli taas jotenkin hieman liian osoitettu, lähellä omaani, ja puettuna kysymyksen muotoon.. En nyt suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sekin jaksaa nähdä mokomaa vaivaa, kun kerran ei kuitenkaan mistään tule mitään. En siis vastannut siihen, mutta onnittelin sentään.

Ei enää FB-kirjeenvaihtoa. Ei enää mitään roikkumista. No katsotaan pysynkö ihan täysin kannassani. Ainakin todennäköisyys on parempi kun sen sanoo ääneen. Puolimaratonkin oli helppo juosta sen jälkeen, kun siitä oli puhunut muille. Mutta kannattaa siis ainakin asettaa itselleen tavoitteita, joista edes yrittää pitää kiinni.

Olen tulossa hieman kipeäksi, mikä ei nyt suorastaan riemastuta oloa. Kurkku on kipeä, nenä valuu, vaikka on vielä kesä ja teen juomisestakin tuli vain paha olo. En ole varmaan oikein syönyt, on niin tukkoinen olokin. Ei vaan olisi aikaa olla kipeänä kun olisi töitäkin. Tulevana viikonloppuna on juhlia, en haluaisi sairastua sitä ennen. Nyt meni vain marinaksi. Mihin se ihana kesäfiilis aina katoaakin niin nopeasti?

Mielialoja ja kuulumisia

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Jos ei ole suhteessa, ei halua suhdetta?

Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.

Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.

Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.

Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.

Lisää lapsiasiaa

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Alkavaa kolmenkympin kriisiä jälleen

Olen nyt varannut juhlatilan tuleviin kolmekymppisiin. Ne ovat siis ensi vuoden puolella, mutta varasin tilan jo silti. Järjestämme ystäväni kanssa yhteiset juhlat, joten säästämme kumpikin kustannuksissa, eikä tarvitse kutsua samoja ihmisiä kuukauden välein juhliin. Suht edullisia juhlatiloja on kuitenkin aika vähän Helsingissä (selvitin asiaa aikoinaan valmistujaisbileiden osalta), joten jos sellaisen meinaa löytää, kannattaa varata ajoissa. Ehkä aikainen tilanvaraus on asian työstämistä. Kun ei voi kerran olla täyttämättä 30v. voi tehdä siitä numeron ja juhlia "isosti".

No silti hieman ahdistaa. En tunne itseäni vanhaksi, eikä vanheneminen minua mitenkään oikeastaan ahdista. Ei siis fyysinen vanheneminen. Näytän edelleen ehkä hieman ikäistäni nuoremmalta, ja rypyt ovat minusta useilla ihmisillä kauniita. En minä ryppyjä pelkää. Ja työelämässäkin vanhenemisesta on vain hyötyä, koska ikä tuo väkisinkin uskottavuutta ja arvovaltaa. (Ei ehkä vielä 30v. täyttäminen, mutta noin yleensä) Sen sijaan pelkään ehkä jollain lailla, että elämäni polkee paikallaan ja huomaankin pian olevani töissä-puurtava-lapseton-nelikymppinen,joka asuu yksiössä/kaksiossa ja tekee ihan samoja asioita kuin nuorempana, mutta onkin liian vanha saamaan lapsia tms. Tähän saakka olen voinut jotenkin lykätä koko lapsiasiaa, kun olen kuitenkin vielä tosi nuori. Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää olekaan. Pitäisikö minunkin muuttua panikoivaksi naiseksi, joka etsii hysteerisesti miestä? Mitä jos mitään ei tapahdukaan? Mitä jos keskityn ihan vääriin asioihin elämässäni enkä anna itselleni mahdollisuutta rakastua kehenkään? Kun on aina niin kiire ja paljon tekemistä..

Tiedän, että kuvaamani skenaario on aika epärealistinen, sillä onhan viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut valtavasti asioita. Miksi tulevan 10 vuoden aikana ei tapahtuisi? Olen käynyt pitkän terapian, joten olen varmasti paljon valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen kuin aiemmin. Mutta onko sellaisia sopivia, ja minua ymmärtäviä ihmisiä vielä jäljellä vai ovatko kaikki muut jo varattu? Jotenkin aika usein tuntuu siltä, että kaikki kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja.

No kun nyt panikoin aikani, niin ehkä en sitten enää ensi vuoden puolella jaksa. :)

Nettiongelmia

Jos joku on ihmetellyt, miksi en ole taas kirjoitellut, niin johtuu siitä, että nettiyhteydet ovat olleet katkolla. Törkeää, sillä vika näyttäisi olevan kaapeliverkossa ja korjaaja pääsee käymään vasta ensi viikolla. Joudun siis olemaan lähes viikon ilman nettiyhteyttä, koska en pysty olemaan kotona esim. 12-15 välillä keskellä työpäivää päivystämässä korjaajaa. Kypsää!!! Aion kyllä pyytää alennusta laskusta, en kai nyt maksa viikosta turhaan, kun en voi edes nettiä käyttää. Blääh. Ja töissä olen joutunut jopa töihin, eli en ole paljon ehtinyt bloggailla.

Facebook-vieroitukseen?

Vaikka kuinka olen hyvin pysynyt eksästä erossa koko loman, myös ajatuksissa on onneksi seikkaillut aika vähän, olen silti törmännyt hänen kuulumisiinsa facebookissa vähän liian usein. Pitääkö senkin, aikuisen miehen, siellä niin paljon roikkua??? Jotenkin tuntuu, että sillä menee yleisesti vähän paremmin. Ja sen uusin profiilikuva on oikeasti aivan ihana! Mikä on tavallaan ihan helvetin ärsyttävää. Pysyisi poissa ja kasvattaisi vaikka niitä kersojaan.

Eksä oli silloin joskus aika hyvännäköinen. Mun mielestä ehkä kaunein, söpöin ja seksikkäin mies, jota mä olin koskaan tavannut. Sellainen suurisilmäinen, pitkä, vähän boheemi mies, joka ei ihan tajua, kuinka hyvältä se oikeasti näyttää ja kuinka paljon se vetosi tyttöihin. Kuitenkin riittävän miehekäs, ei mikään neiti. Oikeastaan säikähdin silloin viime kesänä, kuinka paljon se oli muuttunut. Lähinnä lihonut ja turvonnut liian kaljan kittaamisen ja masentuneisuuden seurauksena. En olisi varmaan enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota ulkoisesti, jos olisi tullut jossain vastaan. Niin nopeasti voi näemmä tippua jumalasta seuraavasta ihan tavallisen pönäköityneen ja kaljuuntuneen perheenisän pallille. Eipä silti, ei se estänyt mun tunteita taas tulemasta, saman ihmisen kanssahan mä olin taas tekemisissä, tosin kyllähän muakin se lisääntynyt juominen ahdisti. Mutta nyt eksä näyttää taas jotenkin normaalimmalta, entiseltä itseltään. Samoin oli kesäkuussa kun nähtiin. Kai se sitten on oikeasti saanut juomista vähennettyä merkittävästi, koska se oikeasti näkyy ulospäin. No se toki oli tavoitteenakin, mutta olen siitä silti tosi iloinen.

Huono puoli on tietty se, että vaikka yritän olla ajattelematta, sen kuva tulee silti mun ajatuksiin liian usein. Pitäisi olla vähän vähemmän fyysistä vetoa, olisi paljon helpompaa. Ja hulluinta koko facebook- hommassa on se, että välillä me edelleen kommunikoidaan toisillemme statusten kautta, mikä on tyhmää ja naurettavaa. Ja mä yritän olla viileä ja kirjoitan vain jotain yleistä. Mietin jopa, että dellaisin sen mun kavereista. Mutten tehnyt sitä kuitenkaan. En halua. Ja tavallaan se tuntuisi vähän turhan isolta kannanotolta.

Ilma kylmenee, pää selvenee

No niin. Nyt taas siis kotona ja vähemmän höyrähtäneenä kuin aiemmin. Maanantaina joudun taas töihin, minkä vuoksi olen kai joutunut vähän laskeutumaan taas maanpinnalle. Ilmakin viileni, joten kai kesäfiilis alkaa jo kaikota.

Olen ollut siivoamassa keväällä kuolleen mummoni asuntoa lähes koko viikon ja kieltämättä sekin on jotenkin tiputtanut muihin tunnelmiin. Olen löytänyt aika paljon vanhoja kirjeitä ja kortteja, joilla on valtava tunnearvo ja myös kertovat aika paljon omasta historiasta. Löysin mm. kirjeen, jonka toinen mummini, äidin äiti oli kirjoittanut isäni äidille 80-luvun alussa. Äitini oli silloin jätettänyt isäni minun ollessa noin 3v. Silloin ei ollut vielä ihan selvää, että äitini on sairas (skitsofrenia), mutta hänessä näkyi jo selviä muutoksia, ja ero oli kaikille, ennen kaikkea tietysti isälleni valtava järkytys. Muu perhe oli erittäin huolissaan, koska äitini oli muuttunut omituiseksi, ja mitään järkevää syytä eroon ei ollut. Äitini vain kehui isääni, mutta halusi silti erota. Liikuttavaa oli, kuinka lämpimästi mummini kirjoitti vävystään eli isästäni. Samoin se lämpö ja läheisyys, millä molemmat mummoni kommunikoivat keskenään oli koskettavaa lukea. Kaiken surullisen vastapainoksi löysin myös isäni ja äitini vanhoja rakkauskirjeitä opiskeluajoilta, jolloin he olivat valtavan onnellisia, nuoria ja aika lapsellisia. :)

Voisin kirjoittaa pitkän marinan sukulaisten välisen perinnönjaon ärsyttävyydestä, mutten nyt jaksa. Jos joku on joskus joutunut jakamaan kuolinpesää, niin tietää varmasti, mistä on kysymys. Harmillista oli, että se ihminen, joka on ollut mummoni kanssa kaikkein kylmimmissä väleissä oli haalimassa kaikkein innokkkaimpana kaikkea tavaraa itselleen. Olisi tehnyt mieli kysyä, että "kun sinä sitä mummoa niin inhosit, niin miten niin kovasti haluat sellaisen ihmisen romuja kotiisi?" Mutten sitten kommentoinut, purin kieleeni ja tyydyin vain ajattelemaan ilkeästi. Tavaroiden rahallinen arvo oli varsin vähäinen ja suurin osa lähinnä kierrätyskeskukseen menevää, eli sikäli ihan hyvä, jos jollain on käyttöä. Mutta kyseisen ihmisen tyyli ja käytös oli vain aika ikävä. Ja kun tiedän hänen asenteensa mummoa kohtaan, niin se tuntui vielä kaksin verroin typerämmältä ja tekopyhältä.

Sisareni on ihan "lammas" tälläisissä tilanteissa ja minun pitäisi sitten aina jaksaa olla se napakka pahis, joka jaksaa puolustaa muiden oikeuksia. Nyt en sitten jaksanut, osittain kyllä niinkin itsekkäästä syystä, etten halunnutkaan mitään vanhoja huonekaluja tai tavaroita, lähinnä vain muutaman muiston mummosta, kuten pari korua, astiaa sekä valokuvia, kirjeitä yms. No onneksi ei tarvitse kyseisen sukulaisen kanssa olla kovin paljon tekemisissä.