Rauhoittunut mieli

No, nyt voisi taas olla oikea hetki kommentoida tunnelmia. Eli selvästi olen nyt rauhoittunut, vähän haikea, mutta kohdistanut energiaani enemmän muihin asioihin. Eli on analyysi paljon auttanut ja järkeistänyt omaa ajattelua. Voin lähteä tunteeseen mukaan ja olla pari päivää hyvin onneton ja ristiriitainen ja vajonnut. Mutta sitten se yleensä helpottuu. Tällä hetkellä eksä asia ei tunnu enää lainkaan "elämän ja kuoleman" kysymykseltä, vaikka edelleen häntä mietinkin. Ja vähän olen vahtinut facebookista hänen tekemisiään. (WHICH IS NOT GOOD. Mutta kai inhimillistä sentään. Ei kyllä ihan hirveästi tapahdu, mutta hieman vahdin kuitenkin.)

No joo. Olen nyt paljon lähempänä normaalia mielentilaani. Eli olen paljon rauhallisempi ja paljon järkevämpi kuin viime viikolla. Toki välitän edelleen, mutta enemmän on sellainen "elämä vie minne vie" olo, kuin kovin epätoivoinen. Lisäksi minulla on loma, joten en aio eksän takia pilata muuten hyvää lomafiilista. Ja onneksi on myös aika paljon tekemistä, joten en vain istu kotona miettimässä asioita. Ja kesäisiä ilmoja on luvassa ainakin sääennusteen perusteella. Ja mikä parasta, olen voinut jatkaa rakkaan harrastukseni treenaamista nyt noin 2-3 kertaa viikossa! En ole nieleskellyt itkua kertaakaan harjoituksen aikana, en kärsinyt lepokivuista, ja selvästi palautunut aika hyvin. Vieläkin joissain liikkeissä tuntuu kipua, mutta kipu ei pahene. Ja harjoittelu näyttäisi pikemminkin vetreyttävän kuin pahentavan vamma-aluetta. JIPPIIIII! :D

Urheilu vaikuttaa mulla muutenkin niin paljon mielialaan, että olo olisi varmaan paljon surkeampi, jos en liikkuisi. Nyt on vaan väsyneet lihakset ja sitä kautta väsyneempi ja stabiilimpi mieli. Olen kyllä muutenkin sitä mieltä, että ihmisen pitäisi aina yrittää tilanteessa kuin tilanteessa syödä, nukkua ja liikkua. Jos jokin kolmesta jää kokonaan pois, niin se vaikuttaa kyllä aika nopeasti myös psyykeen. Liikunta hitaimmin, mutta kyllä itse huomaan eron jo parissa viikossa. Musta tulee paljon ärtyisämpi ja on jotenkin epämukava olo. Mutta kyllä liikunnan pitäisi silti olla myös hauskaa ja lajin innostava, sellainen liikkuminen pelkän liikkumisen vuoksi on aika tylsää. Puhumattakaan pelkän ulkonäön vuoksi treenaamisesta. Se vasta tylsää onkin ja jotenkin narsistista.

Mutta kyllä se tästä taas..

Ristiin menee tunteet

No, kun nyt alan olla aika rauhallinen, pelkästään vähän kyllästynyt ja haikea, niin huomaan samalla joutuvani tyhmiin tilanteisiin MUIDEN miesten kanssa. Eli viime yönä nettituttu alkoi pommittaa viesteillä ja oli jotenkin loukkaantunut ja pettynyt. En ollut varsinaisesti lopettanut juttua (tavattu 3 kertaa..) vaan kertonut vain olevani vähän kiireinen tällä viikolla, enkä ehdottanut uusia tapaamisia. Niin kai se oli sitten liian epäselvää viestintää ja piti kuitenkin käydä yöllä ihmeellinen haluanko vielä tavata vai enkö keskustelu. Kolmen kerran tapaamisen jälkeen on varmaan vähän hullua puhua mistään "suhteen lopettamisesta" ja siksi olin ehkä ajatellut, etten haluaisi tehdä siitä mitään numeroa. Viimeisellä kerralla toinenkaan osapuoli ei ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, pikemminkin vähän väsyneeltä ja hiljaiselta. Ja nyt olikin sitten ongelma.

Lisäksi olin työkavereiden kanssa juhlimassa loman aloitusta torstaina ja vastikään eronnut työkaverini, jota en tunne kovin hyvin, alkoi tilittää elämästään ja katsella siihen malliin, että karkasin jossain vaiheessa paikalta. No seuraavana päivänä hän lähetteli sähköpostia ja pyysi lounaalle. Ihan mukava ihminen, mutta aika paljon mua vanhempi ja juuri eronnut. Enkä ole ikinä ajatellut hänestä YHTÄÄN mitään. En mennyt lounaalle, koska minulla oli jo sovittu lounastreffit parin muun kanssa. Onneksi alkoi loma ja en joudu mihinkään hankaliin tilanteisiin. Musta on tosi tylsää antaa pakkeja, ja nyt kun olen itse ollut jotenkin syvällä eksä-ajatuksissa, niin tuntuu vielä tyhmemmältä selvitellä suhteita jonkun muun kanssa.

Tälläisesta tulee niin turha olo. Sekä itseni kannalta, että miesten. Miksi mä en voi vaan unohtaa ja rakastua johonkin uuteen ihmiseen? Sen sijaan, että möllötän tylsänä kotona, niin mulla voisi oikeasti olla tosi kivaa. Mutta kun ei väkisinkään voi tuntea mitään. Mutta välillä tuntuu, että mä elän jossain utopiamaailmassa, eikä mulle kelpaa kukaan tarjolla oleva.

Mistä sitten pohjimmiltaan on kyse?

Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.

Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.

Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.

Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.

No niimpä taas

Kuten aiemmin kirjoittelimme tuosta poisoppimisesta ja tunteiden tulemisesta. Yksi asia, mistä välillä haluaisin oppia pois on oma kiihkeä tempperamenttini. Kun alkoi riittävästi sapettamaan, kirjoitin eksälle vähän tylyn facebook-viestin, jossa ihmettelin hänen huonoa käytöstään eilen. Ja tietty vastasi heti ja pyyteli anteeksi, mutta kun tilanne oli niin hankala ja blaa blaa. Jotenkin olisi ollut vain NIIN paljon mukavampi nähdä ja jutella kivasti. Eikä niin, että ainoa kommunikaatio on sitä, että minä läksytän häntä naamakirjan välityksellä. Oli kuitenkin samaa mieltä, että tervehtiä voi, vaikka olisikin parisuhteessa. Ja aikoo tervehtiä minua jatkossa ihan niin kuin se tässä ärtymyksessä mitään auttaisi. Tuli lähinnä sellainen olo, että paskat minä sinun tervehdyksistäsi. Olisit miettinyt sitäkin eilen.

Kun joskus oppisi olemaan vähän vähemmän äkkipikainen ja voisi olla sellainen viileän tyylikäs nainen, eikä alituiseen poksahteleva pikku-myy.

Syöjätär ja söpöä pariskuntamenoa

No oltiin sitten kuuntelemassa eilen samaa bändiä. Minä, eksä ja eksän puoliso. Ei yllättäen juteltu. Eksä yritti tietty viimeiseen asti vältellä tilannetta, että joutuisi esittelemään meitä toisilleen, koska mähän olisin tietty voinut mennä vain viattomasti ja iloisesti tervehtimään - koska virallisestihan mä en tiedä, kuka sen avopuoliso on.

Olin toki omien kavereitteni kanssa, eli sikäli ei ollut mitään hätää. Ja eksä oli omien kavereittensa kanssa, joista olen kyllä tavannut osan. En tiedä, kuinka moni niistä tiesi viimekertaisista tapahtumista, mutta olihan tilanne aika surkuhupaisa. Onneksi en repinyt mitään hirveää angstia tilanteesta - senkin olisin tietty voinut tehdä - vaan olin aika cool. Eksä näytti paljon enemmän ahdistuneelta. Kävelin kyllä piruuttani ihan vierestä ohi ja hymyilin pienesti, ja eksä vain tuijotti takaisin, mutten kyllä jäänyt sen kummemmin siihen notkumaan. Mutten kyllä halunnut piileskellä yhtään, koska 1. minä en ole ketään pettänyt 2. eksä itse soitteli minulle, vaikka on parisuhteessa 3. en ole hänen suhteeseensa halunnut sotkeentua muutenkaan, eli itse on täysin soppansa keittänyt ja jos tilanne aiheuttaa hänelle hankalia fiiliksiä, niin se ei ole mun vikani.

Lisäksi olin tietty meikannut ja pukeutunut tosi kivasti, koska tiesin aika varmasti törmääväni eksään. Joten jos hänellä tuli haikeita tunteita, niin hyvä. Sen verran pitää kuitenkin olla pelinaista, että pyrkii aina olemaan tyrmäävämpi kuin puoliso. Ihan vaan omaksi mielenrauhaksi.

Mutta toki on vähän haikea olo. Olisi ollut kiva nähdä häntä ihan rauhassa ja jutella kuulumisia. Mielummin olisin kuullut häneltä itseltään, että 1. suhteessa menee nyt paremmin (sitähän ei tiedä) 2.oli kiva nähdä, mutta ei voida olla sen enempää. Nyt en tiedä kummastakaan, oli vain ihmeellinen pälyily ilta, josta voisi toki päätellä edelliset asiat. Ainakin päästäkseen itse eteenpäin. Positiivista oli, että eksä näytti nyt paremmalta, jotenkin enemmän entiseltä itseltään (lue: juo varmaan vähemmän ja ehkä liikkuu enemmän). Eli kertoisi siitä, ettei ole enää ihan niin depiksessä.

***

Myöh. iltapäivällä.

Nyt alkoi jotenkin ärsyttää ihan hirveästi se, ettei voi edes tervehtiä. Kaipa sillä on aika hankala olo ja ristiriitaisia tunteita, MUTTA kai nyt aikuisen ihmisen tuttavapiiriin kuuluu muitakin ihmisiä kuin entisiä hoitoja, esim. työkavereita ja kaverin kavereita ja muita tuttuja, joita voi silti tervehtiä herättämättä valtavia epäilyksiä omassa kumppanissa. No mene ja tiedä. Ehkä se olisi silti ollut vaikea tilanne, jos tunteet eivät kuitenkaan ole ihan neutraalit, eikä tiedä, miten itse suhtautuu.. ja kaipa se pelkäsi sitä, että minä paljastan jotain. Oh god. Tahdon vapaan miehen.

Kun kerran tuli lapsiaiheesta kirjoitettua, niin..

Tänään kävi vähän kummallinen sattuma, jonka seurauksena olen ollut vähän kypsä. Eräs työkaveri tuli kysymään, että odotanko vauvaa. Olin ihan että HÄH, en todellakaan. Johtui siis siitä, että mulla oli empire-mallinen tunika ja olin juuri käynyt tukevahkolla juhannuslounaalla, mutta en todellakaan ole lihonut mitenkään erityisesti. Jotenkin aika ärsyttävää. No kolleega oli tietty ihan paniikissa ja valtavan nolo ja pahoillaan. Yritin ottaa tilanteen huumorilla sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olin aika loukkaantunut.

Kun muutenkaan en ole tavannut ketään ihanaa miestä eikä voinut iloita silleen naiseudestani ja vartalostani missään seksisuhteessa, niin on jotenkin aika ärsyttävää vastailla tuollaisiin kysymyksiin. Kun en edes voisi olla raskaana, kun pyhästä hengestä en nyt kuitenkaan sikiä. Ja ottaa siksikin päähän, etten ole voinut urheiluvamman takia tänä keväänä liikkua ihan samaan tahtiin kuin normaalisti. Painan ehkä sen kaksi, maksimissaan kolme kiloa enemmän kuin normaalisti. Mutta siis HALOO!(Mun BMI on jotain 22,5 kun se ennen oli ehkä 22,0.)Ja ylipäänsä painon pieni nousu harmittaa kyllä jonkun verran, kun itsekin huomaa vähän pyöristyneensä. En olisi kaivannut mitään työkaveria huomauttelemaan asiasta noin niin kuin muuten. Muutenkin aika väsynyt olo ja juhannuksena ei mitään ihmeellistä ja erityisen ilahduttavaa ohjelmaa. Perusperhejuhannusta ym. Voin nyt sitten mennä vaikka lenkille tiputtamaan kilojani grillaamisen tilalta.

Ei kenenkään kundin mahaa työkaverit tuolla tavalla vahdi. Toki ajatus oli varmaan kaunis, mutta jotenkin aika kypsää.

Iästä ja lapsista

Sisareni on toistamiseen raskaana. Ikäeroa meillä on tasan vuosi. Odotus on toki onnellista, mutta myös paikoin aika raskasta. Isovanhemmista ei ole juurikaan apua esikoisen hoidossa, koska asuvat eri kaupungeissa, samoin kuin sisaruksetkin. Siskon mies ei halua muuttaa takaisin pk-seudulle, mikä on tavallaan ihan ymmärrettävää, kun asuntojen hinnat ovat mitä ovat ja työmatkaruuhkat eri tasoa kuin pienemmissä kaupungeissa. Joten siskoni totesikin, että lapsia ei voi hankkia yhtään enempää kuin varmasti itse jaksaa hoitaa. Ja työ pitää mitoittaa myös sen mukaan.

Tällä kertaa sisareni on ajatellut olla hieman pidempään kotona, koska töihin ei hänellä omasta mielestään ole kiire. Esikoisen jälkeen hän lähti töihin vuoden jälkeen, mutta mies jäi kotiin joksikin aikaa. Nyt kun siskoni on taas ollut töissä reilun vuoden, niin takaisin ei ole kiire. Kyllä sitä sitten myöhemminkin ehtii, tuumasi sisareni. Välillä tunnen vähän kateutta hänen huolettomuuttaan kohtaan. Ura ei ole siskolleni kai ikinä ollut mikään iso juttu. Silti perhe-elämän yhdistäminen tuntuu vierestä seuraavalle aika hankalalta ja raskaalta. Ja on siskonikin aika epäreiluihin kommentteihin törmännyt. Kun aiemmassa työpaikassa työkaveri kuuli sisareni olevan raskaana (esikoinen), tämä oli todennut, että jaahas, tuossa on taas yksi, joka pyöräyttää kolme tenavaa ja on poissa seuraavat 10 vuotta! Harvinaisen paskamainen kommentti, koska kyseessä oli kuitenkin mies, jolla oli itsellään kolme lasta. Joita vaimo tietenkin kuuliaisesti hoiti kotona oman työuran kustannuksella. Naiselle lapset näyttävät olevan edelleen työuran este ja miehelle meriitti. Blaah.

Täytän ensi vuonna 30 vuotta ja minulla ei ole hajuakaan mistään perheeseen liittyvästä. Nyt alan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajatella, että aikaa ei ole enää tolkuttomasti. Toki vielä lähemmäs 10 vuotta, mutta vuodet tuntuvat menevän aika nopeasti ilman, että mikään olennaisesti muuttuu. Ehkä minustakin tulee nainen, joka saa hyvän työuran, mutta huomaa nelikymppisenä, että lapsia ei ehtinytkään tulla. Kumppani löytyi liian myöhään ja työ vei liikaa aikaa. Tai sitten hankin jonkun paniikkilapsen jonkun vastaan tulevan kanssa ja eroan nopeasti. Mene ja tiedä. Silti aika usein koko perhejuttu tuntuu aika kaukaiselta ja jotenkin asialta, jota en kuitenkaan jaksa liikaa murehtia. Ahdistus tulee useimmiten silloin kun mietin ikääni. Mitään lapsikuumetta mulla ei kyllä vielä ole. Ja välillä tuntuu tosi oudolta ajatella, että sisareni on kohta kahden lapsen äiti ja minä en ole edes koskaan asunut kenenkään miehen kanssa.

Kesäterveisiä

Nostin yhden kommentin tähän alkuun, jottei se ihan hukkuisi blogin syövereihin.

"Hei!
Kiva lukea täällä kommentteja. Itsellä nyt kolmen vuoden terapia takana, vähän "orpo olo". Toisaalta kolmen vuoden pohdintojen jälkeen hyvä jatkaakin pohdintoja itsenäisesti. Kuten aiemminkin jo todettu, on terapia loppuelämän matka omien tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen ymmärtämiseksi. Nyt tuntuu kuin kesä alkaisi.
Hauskaa kesää kaikille!!!

t. Onnellinen Mies"


Eli tsemppiä Onnelliselle Miehelle, varmaan hyvä fiilis nyt, vaikka lopettaminen onkin henkisesti iso juttu ja aina aika raskasta. Mulla itselläni on nyt tosi hyvä olo, vaikka toki edelleen on työstettäviä juttuja. Mutta ehkä sellainen olo päällimmäisenä, että pystyy jatkamaan työtä itsekseen. Ja blogin avulla. Ja teidän avullanne, jotka pähkäilettä samoja tai hieman samoja asioita kanssani. Kiitos, että olette edelleen mukana. :)

Halutaan rohkea ja reipas mies..

Jatkan vielä saman tien toisesta aiheesta - junassa oli eilen aikaa miettiä vaikka mitä.. :) Nimittäin noista kriteereistä miehiä kohtaan. Olen taas tajunnut joitain asioita, eli kaipa tämä analyysi tässä jotenkin jatkuu edelleen. Välillä aktiivisempana, välillä hiljaisemmin.

Mulla on jonkinlainen kriisi oman feminiinisen puoleni kanssa, mikä ei varsinaisesti liity ulkoisiin asioihin (pukeutuminen) eikä oikeastaan seksuaalisuuteenkaan. Mutta jos palataan joskus ajat sitten psykoanalyysikirjallisuudessa käsiteltyihin juttuihin, jossa tietyt asiat jaetiin maskuliinisiksi ominaisuuksiksi ja tietyt asiat feminiinisiksi. Mulla on aika voimaakkaasti kehittynyt maskuliininen puoli, jos ajatellaan, että maskuliinisuus on nimenomaan pärjäämistä, suoritumista, itsenäisyyttä jne, kun taas feminiininen puoli (tarvitsevuus, huolehtivuus, herkkyys) on jäänyt vähän varjoon. Eli en sanoisi, että se on alikehittynyt, mutta torjutumpi. Eli nämä piirteet eivät ole ehkä ihan tasapainossa, koska olen joutunut suoriutumaan niin paljon. Ja tässä valossa on kai on aika ymmärrettävää, että tunnen vastenmielisyyttä sellaisia arkoja, turvallisuushakuisia naisia kohtaan.

No miten tämä liittyy sitten miessuhteisiin? Ainakin mun on varmaan vaikeampi tuoda mun herkkää puolta esiin kuin monen muun naisen. Ja herkän puolen esiin tuominen on paljon helpompaa miesten kanssa, joiden kanssa muutenkin on tietynlaista eroavaisuutta esim. iässä tai elämänkokemuksessa. Ja nimenomaan niin päin, että mies on vanhempi ja kokeneempi. Nyt kun olen miettinyt eksä-asiaa, niin huomaan, että erittäin iso asia on, että pystyn hänen kanssaan olemaan pieni, heikko, söpö, naisellinen ja häneen verrattuna paljon kokemattomampi. Ja se on mulle jotenkin helpottavaa. Ettei aina tarvitse pärjätä niin paljon, olla niin etevä, vahva ja suorittava. Monen oman ikäisen miehen kanssa samaa fiilistä ei tule, koska mulla ei tule niin luottavaista oloa, että "mies pärjää ja hoitaa hommat". Ja tämä on siis puhtaasti fiilispohjaista pohdintaa, ei mitään rationaalista ajattelua. Jos olen tehnyt ja kokenut paljon enemmän kuin mies, ja tienaan vielä paljon enemmän, niin mulla on sellainen fiilis, että joudun vielä huolehtimaan miehestäkin. Että olen enemmän siinä maskuliinisessa roolissa, ja feminiinen puoli jää taas varjoon.

Ja silti olen edelleen feministi, puhuin eksäni kanssa fiksuista asioista ja hän kannusti minua joulukuussa mm. hakemaan lisää palkkaa, eli ei suhde silti ole sellainen, että minusta tulisi joku vikisevä tyttönen, joka ei tekisi ja päättäisi itse asioita. Eli osittain tämä koskeekin nimenomaan seksualisuutta ja miehen ja naisen välistä jännitettä. Jotta jännite syntyisi, pitäisi silti olla jotkut roolit. Jos mulla on sellainen tunne, että mies on rohkea ja reipas, osoittaa, että haluaa mua ja on aktiivinen, niin mun on paljon helpompi heittäytyä suhteeseen ylipäänsä ja kokea eroottista vetoa.

Katkeruudesta

Olin äidin luona, mutta tulin jo lauantai-iltana pois. En vain jaksa/voi/kykene olemaan siellä koko viikonloppua. Ahdistun liikaa. Periaatteessa oli ihan kivaa ja äidin vointi on suht hyvä. Hän kyseli paljon sukulaisten kuulumisia, mikä on varsin harvinaista, että hän osoittaa kiinnostusta esim. serkkujeni elämää kohtaan. Äitihän on katkaissut välinsä koko sukuun lapsiaan lukuunottamatta. Lisäksi ironista on, että äiti käy mummin haudalla, vaikkei suostunut käymään mummin luona hänen viimeisinä vuosinaan kertaakaan. No luotan lapsenomaisesti siihen, että on joku taivas ja mummi näkee ja antaa anteeksi, vaikka kyseinen asia häntä paljon satuttikin.

Tällä kertaa saimme vain pienen väittelyn aikaiseksi aiheesta eläkeläisten tulot ja Suomen taloudellinen tila. GREAT! Äitini miesystävä on omaksunut jostain perussuomalaisen asenteen, jonka mukaan EU on kaiken pahan alku ja juuri, herrat vain rikastuvat ja eläkeläisten asiat on unohdettu täysin (!). No saahan sitä olla mitä mieltä vain, ja tottahan on, että tuloerot ovat kasvaneet ja köyhimpien olot kurjistuneet. Mutta ongelmana on se, että äitini, jolla on hänen elämäntilanteeseensa nähden varsin hyvä eläke, aloittaa kuorossa saman laulun ja valituksen mm. eläkkeensä suuruudesta ja EU:n pahuudesta. Tajuamatta yhtään mitään taloudesta, Euroopan unionista, Suomen nykyisestä työllisyystilanteesta, nuorten perheiden haasteista, kuumenneista asuntomarkkinoista yms. Tällä kertaa oli pakko todeta, että eihän sinun eläkkeesi ole edes huono, moni pienipalkkainen saa itse asiassa vähemmän rahaa, vaikka käyvät töissä. Todellisuudessa äitini tulisi toimeen ihan hyvin, jos hän ei maksaisi miesystävän kaljoittelua ja osaisi yhtään ajatella raha-asioita.

Emme onneksi riidelleet, mutta sanoin suoraan, että minua kyllästyttää heidän valituksensa, koska heidän asiansa eivät kuitenkaan ole NIIN huonosti. Ettei kaikille muillakaan tässä maassa niin valtavan hyvää palkkaa makseta, joten on vähän arroganttia ajatella, että sairaseläkkeellä vuosia oleva ihminen saisi valtavan hyvät tulot vain istumalla kotona. Äidilläni ei kuitenkaan ole lapsia elätettävänä eikä isoa asuntolainaa maksettavana. Kun juttelimme, hän itsekin kyllä myönsi sen, että Suomessa on yleisesti ottaen alhaiset palkat. Lisäksi tajusin, ettei hänen ongelmansa oikeastaan ole raha, vaan katkeruus siitä, että sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden parempaan elintasoon. Avioliiton, työn, lasten ja normaalin elämän lisäksi.

Äitini henkilökohtainen menetys on ihan hirveän iso asia, josta on tavallaan oikeus ollakin katkera. Jos hän ei olisi sairastunut, hän olisi ehkä saanut kaiken. Nyt hän menetti lähes kaiken. Oli perhe, oli mies, oli lapset, oli rakastavat, varakkaat vanhemmat, jotka hyysäsivät nuorinta tytärtään tämän ollessa nuori, maksoivat matkoja ja kustansivat kauniita vaatteita. Lisäksi äitini on korkeasti koulutettu ihminen, joka oli erittäin hyvä työssään. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että elämä tuo lähinnä hyviä asioita. Hemmoteltu tyttö, jolle elämä kävi liian kovaksi. On ymmärrettävää, että hän on katkera, mutta toisaalta en tiedä, olenko minä se ihminen, jolle kannattaa tilittää? En tiedä, osaanko ottaa sitä vastaan, koska samalla tuntuu siltä, että olen taas äitini äiti, olkapää, ymmärtäjä, tukija ja terapeutti. Ja minua alkaa jotenkin ottaa päähän. Kaipa se on sitä, että kaikki pyörii kuitenkin loppupeleissä äidin ympärillä.

Muutenkin mun on hirveän vaikeaa suhtautua ihmisten valittamiseen ja marinaan. Johtuu kai siitä, että pidän sitä jotenkin aika "kiellettynä" asiana ja samalla myös heikkouden merkkinä. Ja heikkous on - kuten on moneen kertaan todettu - hirveä ja välteltävä asia, jota ei ainkaan tule myöntää. Ei niin väliä, mariseeko toinen miehen puuttumisesta, tulotasosta, työstä vai ulkonäöstä, se herättää minussa helposti negatiivisia tunteita. Jotenkin loukkaannun mielessäni aika helposti, mikä on hassua. Minulle tulee yksinkertaisesti sellainen olo, että millä oikeudella tuokin tuossa marisee, kyllä meille kaikille muillekin tapahtuu vaikka mitä rankkaa, mutten silti vain tee niin. Minusta mariseminen on huomionhakuista ruikutusta ja lamaannusta, sen sijaan, että tekisi jotain asioille. Nyt kun asetun tästä vähän ulkopuolelle, niin tokihan se näyttää kummalliselta myös itselle. Mutta se on kuitenkin ensimmäinen reaktio, joka tulee. Kun ei ole itse saanut olla heikko ja onneton, niin sitä ei sitten oikein tahdo sallia muillekaan. Ainakaan kovin kauaa.

Vielä nettideittailusta

Olin eilen kolmansilla treffeillä, mutta jotenkin nyt tyssähti. Juttu ei oikein etene. Kaipa kolme kertaa on jo sellainen määrä, että jos jutusta olisi jotain tulossa, niin jotain etenemistä/lähentymistä/innostusta pitäisi jo alkaa näkyä. Mutta ehkei vaan ollut kemiaa tarpeeksi. Eli ihan kiva tyyppi, mutta eilen alkoi jo tuntua keskusteluissa, että ehkä meillä ei ole kovin paljoa yhteistä tai intressit vähän erilaisia. Ja ehkä toinen osapuoli jotenkin odotti, että jotain lähentymistä tapahtuu ja oli siksi vielä jännittyneempi, mikä lässäytti fiilistä. Puhuttiin hyvin vähän mitään syvällisempää. Tai kai mulla on sellainen olo, että välissä on joku este, ja sen yli ei vaan päästä.

Ja inhottavaa kyllä, mulla on jotenkin sellainen olo, etten voi olla ihan rehellinen omista jutuistani. Eli ehkä meidän elämäntilanteiden erilaisuus (toinen on taiteilija ja toinen vakkariduunissa jo monta vuotta..) vaan rupesi jotenkin korostumaan. Vaikka olenkin maksanut terapiaa monta vuotta, ja ollut siihen hyvin sidottu, niin silti olen kuitenkin esim. reissannut paljon. Toki reppu selässä ja hostelli-meinigillä, eli ei mitään prameaa, mutta olen aina mennyt kuitenkin, oli rahaa tai ei. Ja olen kuitenkin syönyt ulkona ja ostellut välillä vaatteita. Eli kaipa olen kuitenkin "hemmoteltu hedonisti"- tyttö taustasta ja terapiasta huolimatta.

En todellakaan etsi mitään rikasta miestä maksamaan minun menojani, mutta olisi ehkä parempi, että kummallakin olisi suht sama elintaso. Nyt mulla on sellainen olo, että jotain asioita pitää vähän salailla, ettei toinen pelästy tai järkyty. Mikä on hullua, koska mitäs hyötyä siitä on. Mutta se on kai aika tyypillistä mulle. Olen aistivinani, että toinen ajattelee niin tai näin ja adaptoidun tilanteeseen sen mukaisesti. Jos vaistoan, että joku ei halua kuulla mitään ikävää, en kerro. Jos äiti ei halua kuulla tietyistä asioista, kuten siitä, että näen kasvattivanhempiani enemmän kuin häntä, niin varon puhumasta siitä. Jos pelkään säikyttäväni miehen kalliilla maullani, niin en puhu siitäkään. Tavallaan se on tilannetajua ja toisaalta liikaa toisen tunteisiin menemistä. Ja siis minun tulkintaani toisen tunteista. Hmm. No en ainakaan itse ajatellut ehdottaa enää treffejä.

Verenpainetta..

Olen mesonnut ja marmattanut töissä puoli päivää. Välillä tuntuu, että kaikki pitäisi itse tehdä, ja on välillä aika epäkiitollista tehdä sellaisen asian parissa töitä, joka on businesskriittinen, mutta tuntuu unohtuvan aina jonnekin. Aina pitäisi olla naputtamassa, että "muistattehan sitten tämänkin asian huomioida seuraavassa kehitysprojektissa". Samoille ihmisille jauhan vuodesta toiseen ja aika usein se kuitenkin unohtuu. Masentavaa. Alussa jaksoin olla tosi rakentava, mutta nyt alan olla vaiheessa, että alan paukuttaa nyrkkiä pöytään.

Huomenna menen taas äidin luo. Äiti on ihan ok kunnossa ainakin puhelinkeskusteluiden perusteella. Lisäksi pitäisi mennä auttamaan siskoa remontissa ja muutossa jne. Ehkä juhannuksena? Oikeasti haluaisin vain urheilla ja nukkua. Alan olla aika puhki kevään jäljiltä, vaikken mitenkään masentunut tai terapiakaipuussa. On vaan ollut aika paljon ajateltavaa, muutosta, tehtävää, että alan olla henkisesti aika puhki. Ja unohtelen asioita. Ihan perusasioita, kuten missä olin 3 viikkoa sitten viikonloppuna, mitä palavereissa on sovittu tai milloin minulla kuuluisi olla kuukautiset. Aika vain juoksee jonnekin. No kai silti pitää olla hyvä tytär ja sisko ja kyläillä ja auttaa muutossa..

Deittailun jatkoa ja tyhjiä ajatuksia

Olen vieläkin jatkanut tapailua. En oikein tiedä, miksi jatkan deittailua, kun ei oikein tunnu kovin paljon missään. Toisaalta on ollut aika hauskaakin. Siis käydä deiteillä pitkästä aikaa. Ja nettipoika on aika symppis ja söpö. Ehkä siis jatkan siksi, että haluan antaa mahdollisuuden ja katsoa, tapahtuuko joskus jotain. Kuulostaa aika kylmältä ja rationaaliselta. Ja järkevältä, mutta niin musta lähinnä tuntuu. Ei siis mitenkään perhosia vatsassa ennen tapaamista tai muutakaan. En ole kovin ihastunut, mutta on kivaa. Viimeksi yllätyin positiivisesti kun nähtiin. Kundi olikin kivemman näköinen kuin muistin tai olin ajatellut tai jotain. Ja muutenkin oli hauskaa.

Ollaan halattu, mutta ei mitään sen fyysisempää. Ja mulla on välillä sellainen olo, että deittini on aika ujo. Ja en oikein itsekään tiedä, haluanko mitään jutustelua enempää - siis hänen kanssaan. Miksi jotkut ihmiset vaan saa niin paljon enemmän tunteita aikaan ja toisten kanssa on vain kivaa, enemmänkin kaverillisen kivaa? Ei kai sitä aina tarvitse rakastua suin päin, mutta voisi edes ihastua joskus. Musta on tullut niin kauhean tylsä ja neutraali ja menneissä elävä ja ties mitä. Miten suuri osa ihmisistä tuntee niin vapautuneesti vaikka mitä vaikka ketä kohtaan? Miksi mä en tunne mitään tai hyvin vähän? Ja tunnen niin harvoin yhteenkuuluvuuden tunnetta uusien miesten kanssa. Ylipäänsä ihmisten..

Laiskuus iski

Nyt kun alkaa viimein hiljentyä, niin ei sitten huvitakaan enää tehdä töissä mitään.. No, ehkä se on aika luonnollista, kun on ollut pitkään niin kiire. Jotenkin ihanaa kun ei ole enää kauhea hoppu koko ajan. Ehtii rauhassa syödä ja jutella työkavereidenkin kanssa kuulumisia.

Terapia-asiat alkavat tuntua jotenkin kaukaisemmilta. Nyt on siis jotenkin tosi tottunut jo siihen, ettei käy enää ja enää en mieti, että "tästähän pitäisi/olisi pitänyt puhua terapiassa". Lisäksi huomaan, että alan vain enemmän suunnittelemaan muita juttuja, energiaa siis oikeasti vapautuu muuhun. Pitkästä aikaa ajatus siitä, että opiskelisi jotain vapaa-ajalla tuntuu vain hauskalta. Jotenkin terapian ja töiden aikaan en jaksanut miettiäkään mitään opiskelua. Nyt aion siis lähinnä mennä vähän kielitaitoa päivittämäään kesällä, eli aika kevyttä. Mutta silti aika hauskaa. Ei rasita, vaan innostaa. Toisaalta valmistumisestakin on kulunut jo aikaa eli ehkä sekin motivoi.

Lisäksi mietin muita projekteja, vaikka fiilikset kyllä vaihtelevat ihan laidasta laitaan. Välillä haluan ulkomaille, välillä haluan vaihtaa asuntoa, välillä ajattelen vaihtaa kansainvälisempää duuniin Suomessa.. Välillä nykyisessäkin työssä on aika kivaa. Lisäksi haluaisin hieman oikoa hampaita, koska viisauden hammas sotki kauniin purentani. Mutta jos on lähdössä muualla, niin ei kannata sitoutua mihinkään projektiin. No, ainakin suunnittelen ja pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Ehkä tämä tästä joskus selviää? :)

Loman tarpeessa

Olen jotenkin aika väsynyt, iltamenoja on ollut aika paljon, onneksi töissä alkaa sentään rauhoittumaan. Välillä kyllä tulee mietittyä, olisinko onnellsempi, jos en polttaisi kynttilää koko ajan kummastakin päästä. Nytkin alkaa jo kesälle kasaantua aika paljon ohjelmaa, vaikkei aluksi pitänyt olla mitään.

Onneksi tulee sentään viikonloppu. pitää kirjoitella sitten lisää.

Ongelmia ja suunnitelmia

Olen toteuttanut vanhaa harrastusta turhan vähän, mutta se johtuu pitkälti siitä, että olen ollut tosi kiireinen ja ihan liikaa töissä ja työiltamissa. Touko-kesäkuun vaihde on näemmä uusi pikkujouluaika tai jotain. Kekkereitä sen kun pukkaa.. Onneksi nyt alkaa jo loppua. Voi taas urheilla ja laihtua. :)

Nettideittailun kanssa mulla on henkinen ongelma. Ja ihan ajankäytöllinenkin. Olen vain liian kiireinen ja en ole oikein jaksanut kirjoitella useamman miehen kanssa kovin aktiivisesti. Lisäksi armas eksä on taas liikkunut ajatuksissa ja pakko myöntää, että edelleeen salaa haaveilen hänestä (näin jopa viime yönä unta), enkä yhdestäkään nettipojasta. Olen siis henkisesti ihan väärin orientoitunut. Idiootti-minä. Ja kuitenkin ihminen, josta haaveilen on tavallaan vain kuva. Pitkälti oman mielen tuotetta, sillä toki aina kuvittelen jotenkin lapsellisesti, että olisi edelleen vain tosi ihanaa, vaikka todellisuus voisi olla paljon karumpikin. Olen haaveissani ihan yhtä hölmö, kuin aiemmin haukkumani nettipojat.

No, jos jotain positiivista haluaa hakea, niin olen ajatellut tehdä joitain siirtoja ehkä ensi talvena tai joskus. En nyt ainakaan ennen kesää ja lomia. Mutta harkitsen hieman karkaamista nykyisestä järkevästä elämästäni vähän muualle. Vuosi ulkomailla olisi kuitenkin aika jees. Ehkä kaksi vuotta. Pitäisi vain alkaa hakea töitä. Kun mikään ei sido, niin miksi vain ruikutan, enkä tee mitään? Annoin itselleni nyt jotenkin luvan heittäytyä hetkeksi suorittamisen ulkopuolelle ja ajatella, mikä minusta olisi hauskaa. Ja jotenkin tiedän, etten kyllä varmaan katuisi sitä. Mietin, että vuosi on niin lyhyt aika, että vaikka tekisin uran puolesta vähän helpompaakin tai samantasoista hommaa kuin nyt, niin se nyt ei olisi mikään katastrofi. Aina oppii kieltä, saa uusia näkemyksiä. Kunhan vaan firma olisi edes hiukan kiinnostava.

Vakavia tunteita

Nyt miettiessäni nettideittiasiaa, olen aika hyvin tajunnut, kuinka vakava asia rakkaus - jopa ihastuminen oikeastaan on minulle. Ehkä sen vuoksi suhtaudun suurella epäluulolla ihmisiin, tässä tapauksessa miehiin, jotka suhtautuvat lemmenlurituksiin kovin kevyesti. Tai odottavat uuden nettitutun olevan potentiaalinen tyttöystävä parin mailin jälkeen. Toki aina voi ajatella, että lemmenluritukset ovat vain kohteliaampi tapa päästä vällyjen väliin. Mutta en ihan usko siihenkään. Varmasti aika monet netissä deittiseuraa hakevat kolmekymppiset ovat tosissaan liikkeellä. Mutta kai jossain menee raja sen välillä, että ylipäänsä haluaa seurustella kuin, että on jo lähes valmis seurustelemaan kivan kuvan kanssa? Kai tyttöystävän pitäisi olla muutakin kuin kaunis hymy ja kykenevä kirjoittamaan suht järkeviä mailejä? Kai sentään pitäisi tavata ennen kuin asettaa kuvitelmansa kovin ylös?

Koska rakkaus ja ihastuminen ovat (ehkä liiankin??) vakavia asioita minulle, huomaan ärtyväni tosi helposti, jos joku kuvittelee liikaa liian nopeasti. Minua ottaa päähän, että joku odottaa ihastuksen tulevan itsestään selvästi ja lähes ilmaiseksi. Joskus tunne toki tulee nopeasti, mutta aika harvoin. Yleensä vaaditaan luottamusta ja vähän pidempää tuntemista. Tai sitten vain tosi voimakasta fyysistä paloa. Mutta sitä harvoin tulee nettitreffeillä.

Kaikkein eniten minua kuitenkin ahdistaa vinkuna ja vonkaus. Saa olla tosissaan, muttei silti tarvitse tilittää ("olen läheisyydenkipeä ihminen.."), tai mennä liian pitkälle pelkän kuvitelmiin yhden kuvan perusteella ("olisi niin ihanaa pussailla") tai oikea vonkaus ("tulisit tänne mun luo vaikka taksilla"). Jos haluaa mennä treffeille tytön kanssa niin paljon seksikkäämpää on olla kohtelias, aktiivinen treffijärjestelyjen suhteen ja muutenkin tilanteen tasalla. Kuka nainen muka haluaa mennä ventovieraan nettitutun luo yöllä??? Varsinkin kun viime aikoina on annettu tuomioita ja uutisoitu useammastakin raiskauksesta ja vapaudenriistosta.

No joo. Oli silti ihan kivat treffit sen pojan kanssa, jota näin. Nähdään varmaan uudestaankin. Toiset treffit kertovat aina paljon uuden miehen kanssa. Joko tulee heti sellainen olo, että "EI" tai sitten voi ollakin aika kivaa. Nyt en oikein tiedä.