Kuinka paljon ihminen jaksaa nukkua? Joulu on mennyt varsin mukavasti. Tosin ensimmäistä kertaa varmaan ikinä alan saada jonkinlaisen lapsikuumeen, mikä ei varmaan ikään nähden ole ollenkaan kummallista. Tähän saakka en vain ole tuntenut mitään tarvetta ottaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni - ja äidistä sen mitä on pakko. Ehkä lapsikuume on positiivinen signaali siitä, että jokin on muuttunut. Tai sitten se on vain puhtaasti biologiaa. Mene ja tiedä. Mutta enää ajatus omista lapsista ei enää kauhistuta sillä tavalla kuin ennen. Terapiassa olen puhunut lapsista ja lapsen saannista aika vähän. Terppakin on onneksi sitä mieltä, ettei minulla ole mikään hoppu. Ihan kamalaa olisi joku "lapset on hankittava nuorena, tai muuten hedelmällisyys laskee nollaan" tyyppinen viisastelija. Toki on biologinen fakta, että hedelmällisyys alkaa laskea 30v. jälkeen. Muttei pää sekaisin ja jostain yhden yön jutusta ehkä kuitenkaan kannata lisääntyä.
Unista olen puhunut jonkun verran, koska toistaiseksi mun raskauteen liittyvät uneni ovat aina olleet lähinnä painajaisia. Viimeksi näin unta - ihan kuukausi pari sitten - että olinkin yhtäkkiä raskaana tietämättä kenelle, käynyt paljon baareissa huolimatta raskaudesta ja tiedostanut hetkellä ennen laitokselle lähtöä, että "herranjumala, nythän se jo syntyykin, kun en ole edes muistanut koko asiaa tms." Aamulla heräsin hikisenä ja helpottuneena. Yhtään onnellista vauvaunta en muista koskaan nähneeni. Mikä on vähän kummallista, koska kuitenkin ihan pidän lapsista. Ja olen aina kuitenkin ajatellut, että kyllä sitten joskus.. Siis lähinnä teoreettisena asiana. Sitten joskus kun olen valmis ja kypsä ja onnellisessa suhteessa.
Muutenkin muistan aika vähän unia. Sanoi Freud mitä tahansa Unien tulkinnassa, minun psykoanalyysissäni unilla on ollut aika pieni rooli. En oikein muista niitä. Enkä sillä tavalla usko uniin, että jaksaisin niitä hirveän syvästi ruotia. Mutta toki ne jotain alitajunnasta nostavat asioista, joita ei aina tiedosta. Esim. viha tiettyä ihmistä kohtaan nousi minulla unien kautta selvemmin esiin. Nyt kun aikaa on mennyt ja olen antanut anteeksi, en ole enää niitä unia nähnyt.
keskiviikko 26. joulukuuta 2007
lauantai 22. joulukuuta 2007
Mielisairaalaan ei jouduta, sinne päästään
Joulu on ylihuomenna. Äiti pääsee sairaalasta kotiin illalla ja menee takaisin tapaninpäivänä. Sovittiin, etten nyt lähde resuamaan sinne vaan tulen sitten kun hän todennäköisesti parin viikon päästä pääsee kokonaan takaisin kotiin. Onneksi on miesystävä, joka on läsnä ja viettää äidin kanssa joulun. Miesystävä, joka tukee kun lapset asuvat kaukana, ja joka soittaa sairaalaan, kun tilanne menee riittävän pahaksi.
Välillä mietin, voisinko joskus vastata ystävien kuulumiskyselyihin, että ihan hyvää, mutta äiti joutui taas sairaalaan. Ensimmäistä kertaa sitten terapiani aikana. Ensimmäistä kertaa vuosiin. En voi.
Totuus on ensinnäkin se, ettei sairaalaan jouduta, sinne päästään, kuten Anna-Leena Härkönen kirjoitti siskonsa itsemurhasta kertovassa kirjassa Loppuunkäsitelty. Niin kauan kun äiti on sairaalassa, kaikki on periaatteessa ihan okei, under control. Mielisairaala on ihan jees jos vaihtoehtona on jokin seuraavista vaihtoehdoista. a. Äiti on jossain kateissa, mutta kukaan ei tiedä missä b. Äiti on lopettanut lääkkeet, eikä kukaan soita kontrollikäynnille (avohoitohan on usein ihan vitsi - voit itse hoidattaa itseäsi jos huvittaa. Jos lopetat, ketään ei kiinnosta.) ja aikoo esim. myydä asuntonsa. c. Äidin lääkitys on niin sekaisin, huono, epäonnistunut, epäsopiva, että sivuoireet ovat ihan hirveitä. Mikä yleensä johtaa siihen, että lääkitys keskeytyy tai siitä pidetään ainakin taukoa.
Toiseksi en vain jaksa puhua kyseisestä aiheesta suurimman osan ihmisten kanssa. En vain jaksa. Lisäksi se kuulostaa liian traagiselta, raskaalta ja ahdistavalta. Lisäksi totuus on, että huolimatta minun ahdistuksestani, äidillä on kaikki ihan hyvin. Tällä kertaa hän itse ottaa sairaalassaolon jotenkin rennommin. Soittelemme aika usein ja juttelemme kaikenlaista. Ehkä äidiltä meni vain yli 20 vuotta aikaa hyväksyä oma sairautensa. Nyt kun hän on sen viimein hyväksynyt, kaikki on hiukan kevyempää. Ei sairaalaa tarvitse pelätä vaan sitä, että sinne ei pääse. Että apua ei riitä kaikille tarvitseville.
Välillä mietin, voisinko joskus vastata ystävien kuulumiskyselyihin, että ihan hyvää, mutta äiti joutui taas sairaalaan. Ensimmäistä kertaa sitten terapiani aikana. Ensimmäistä kertaa vuosiin. En voi.
Totuus on ensinnäkin se, ettei sairaalaan jouduta, sinne päästään, kuten Anna-Leena Härkönen kirjoitti siskonsa itsemurhasta kertovassa kirjassa Loppuunkäsitelty. Niin kauan kun äiti on sairaalassa, kaikki on periaatteessa ihan okei, under control. Mielisairaala on ihan jees jos vaihtoehtona on jokin seuraavista vaihtoehdoista. a. Äiti on jossain kateissa, mutta kukaan ei tiedä missä b. Äiti on lopettanut lääkkeet, eikä kukaan soita kontrollikäynnille (avohoitohan on usein ihan vitsi - voit itse hoidattaa itseäsi jos huvittaa. Jos lopetat, ketään ei kiinnosta.) ja aikoo esim. myydä asuntonsa. c. Äidin lääkitys on niin sekaisin, huono, epäonnistunut, epäsopiva, että sivuoireet ovat ihan hirveitä. Mikä yleensä johtaa siihen, että lääkitys keskeytyy tai siitä pidetään ainakin taukoa.
Toiseksi en vain jaksa puhua kyseisestä aiheesta suurimman osan ihmisten kanssa. En vain jaksa. Lisäksi se kuulostaa liian traagiselta, raskaalta ja ahdistavalta. Lisäksi totuus on, että huolimatta minun ahdistuksestani, äidillä on kaikki ihan hyvin. Tällä kertaa hän itse ottaa sairaalassaolon jotenkin rennommin. Soittelemme aika usein ja juttelemme kaikenlaista. Ehkä äidiltä meni vain yli 20 vuotta aikaa hyväksyä oma sairautensa. Nyt kun hän on sen viimein hyväksynyt, kaikki on hiukan kevyempää. Ei sairaalaa tarvitse pelätä vaan sitä, että sinne ei pääse. Että apua ei riitä kaikille tarvitseville.
perjantai 21. joulukuuta 2007
Terapiaa keskustelupalstoilla
Netti on mahtava väline kun pitää tavoittaa kourallinen ihmisiä, jotka eivät missään muissa foorumeissa olemassaoloaan julista. Mitä muuta kautta olisin koskaan tavoittanut muita analyysissä kävijöitä? Tai ylipäänsä yhtä isoa joukkoa ihmisiä, joka käy terapiassa. Alussa olo oli varmaan aika samanlainen kuin ensimmäistä lastaan odottavalla äidillä, jonka ystävät eivät vielä hanki lapsia. Kaikki on uutta ja hirveä tarve jakaa kokemuksia jonkun vertaisryhmän kanssa. Onneksi terapiaa aloitellessa ja vuosien varrella oli Tukiasema.
Parasta oli, että pystyi järkevästi keskustelemaan ja jakamaan asioita, joita oma lähipiiri ei "ihan" tajunnut. Etenkin prosessin alkuvaiheessa keskustelupalstalla oli suuri merkitys. Miten muuten olisin saanut yhtä hyvin tietoa Kelan tukiperusteista, millaisia eri terapiamuotoja on tarjolla, muiden mietteistä terapian kestosta, milloin lopettaa, miten reagoida moniin eri prosessin aikana herääviin tunteisiin jne. Hupaisinta olivat hyvin arkiset keskustelut kuten, mitä antaa terapeutille joululahjaksi tai miltä tuntuu maata sohvalla verrattuna tuolissa istumiseen. Ainakin terppa jaksoi joka vuosi iloita joulukukastaan, joten kaipa siitäkin jotain hyötyä oli. Ja minä totuin sohvalla makaamiseen varsin nopeasti. Nyt en osaisi enää tuolilla istuakaan. Sohva on mukava, rauhoittava, tilaa antava. Kun ei näe analyytikon kasvoja on enemmän yksin ajatustensa kanssa, mikä voi tuntua hullulta. Mutta totuus on, että ajatukset pysyvät varmaan paremmin kasassa omissa jutuissa kun ei tarkkaile terpan ilmeitä ja eleitä. Itse en koskaan yllättänyt terapeuttia torkahtelemasta. Joku muu väitti huomanneensa. Huonointa sohvassa oli, että tukka menee lyttyyn maatessa.
Ajan kanssa tarve jakaa kokemuksia muiden kanssa tietenkin väheni. Lopussa aloin tuntea itseni liian pirteäksi ja liian pärjääväksi sopiakseni enää keskustelupalstan profiiliin. Mikä on hyväkin asia. En jaksanut enää mennä niin syvälle muiden ahdistuskokemuksiin, en perustella omia vastauksiani samalla syvyydellä ja intensiteetillä. Kun analyysissä ei enää itketä koskaan, on jo kulkenut tosi pitkän matkan. Kun ei juuri enää edes ärsytä, alkaa olla aika lopettaa. Vielä viime keväänä tuli aika voimakkaita transferrenssejä ja reagoin terpan kommentteihin hyvinkin voimakkaasti. Tänä syksynä enää paljon vähemmän. Ehkä nyt on vaan hiljaisempi vaihe. Kehityshän ei sinänsä pysähdy, se vain ehkä hidastuu. Varmaan olisi ikävämpääkin lopettaa, jos kokisi edistyvänsä koko ajan valtavasti. Silloin ei ehkä voisikaan vielä lopettaa. Voi olla, että lopettamisen tiedostaminen johtaa siihen, ettei enää heittäydy yhtä voimakkaasti. Enpä tiedä. Vielä 24 kertaa jäljellä. Ei juuri mitään. Hullua. Toisaalta kun lopetan, on jo kevät.
Parasta oli, että pystyi järkevästi keskustelemaan ja jakamaan asioita, joita oma lähipiiri ei "ihan" tajunnut. Etenkin prosessin alkuvaiheessa keskustelupalstalla oli suuri merkitys. Miten muuten olisin saanut yhtä hyvin tietoa Kelan tukiperusteista, millaisia eri terapiamuotoja on tarjolla, muiden mietteistä terapian kestosta, milloin lopettaa, miten reagoida moniin eri prosessin aikana herääviin tunteisiin jne. Hupaisinta olivat hyvin arkiset keskustelut kuten, mitä antaa terapeutille joululahjaksi tai miltä tuntuu maata sohvalla verrattuna tuolissa istumiseen. Ainakin terppa jaksoi joka vuosi iloita joulukukastaan, joten kaipa siitäkin jotain hyötyä oli. Ja minä totuin sohvalla makaamiseen varsin nopeasti. Nyt en osaisi enää tuolilla istuakaan. Sohva on mukava, rauhoittava, tilaa antava. Kun ei näe analyytikon kasvoja on enemmän yksin ajatustensa kanssa, mikä voi tuntua hullulta. Mutta totuus on, että ajatukset pysyvät varmaan paremmin kasassa omissa jutuissa kun ei tarkkaile terpan ilmeitä ja eleitä. Itse en koskaan yllättänyt terapeuttia torkahtelemasta. Joku muu väitti huomanneensa. Huonointa sohvassa oli, että tukka menee lyttyyn maatessa.
Ajan kanssa tarve jakaa kokemuksia muiden kanssa tietenkin väheni. Lopussa aloin tuntea itseni liian pirteäksi ja liian pärjääväksi sopiakseni enää keskustelupalstan profiiliin. Mikä on hyväkin asia. En jaksanut enää mennä niin syvälle muiden ahdistuskokemuksiin, en perustella omia vastauksiani samalla syvyydellä ja intensiteetillä. Kun analyysissä ei enää itketä koskaan, on jo kulkenut tosi pitkän matkan. Kun ei juuri enää edes ärsytä, alkaa olla aika lopettaa. Vielä viime keväänä tuli aika voimakkaita transferrenssejä ja reagoin terpan kommentteihin hyvinkin voimakkaasti. Tänä syksynä enää paljon vähemmän. Ehkä nyt on vaan hiljaisempi vaihe. Kehityshän ei sinänsä pysähdy, se vain ehkä hidastuu. Varmaan olisi ikävämpääkin lopettaa, jos kokisi edistyvänsä koko ajan valtavasti. Silloin ei ehkä voisikaan vielä lopettaa. Voi olla, että lopettamisen tiedostaminen johtaa siihen, ettei enää heittäydy yhtä voimakkaasti. Enpä tiedä. Vielä 24 kertaa jäljellä. Ei juuri mitään. Hullua. Toisaalta kun lopetan, on jo kevät.
Viimeinen joulutauko
Nyt alkoi sitten viimeinen joulutauko. Joulun jälkeen on jäljellä 3 kk terapiaa, 12 viikkoa ja 24 tapaamiskertaa. Mikä on pelottavan vähän kun on käynyt saman analyytikon luona 5 vuotta, yli 50 kuukautta ja noin 200 viikkoa, ja yli 500 kertaa.. Mullistavaa, pelottavaa, outoa, erilaista, ihanaa, kamalaa. Miten voin menettää ihmisen, joka tietää minusta kaiken? Miten voin katkaista suhteen lähimpään "aikuiseen", lähes kolmanteen äitiini (oman ja kasvattiäidin jälkeen), joka on kaikki nämä vuodet kuunnellut, ymmärtänyt, kannustanut, tukenut ja auttanut eteenpäin? Miltä minusta tuntuu maaliskuussa?
Oikeastaan en ole tunnetasolla juuri käsitellyt terapian lopettamista. Olen miettinyt sitä järjellä, olen ajatellut sitä taloudellisia faktoja punniten. Olen riemuinnut siitä, että tiettynä aamuna viikossa ei ole enää pakko herätä 6.15 ja rynnätä sohvalle makaamaan, jotta ehtii töihin. Tai jättää lounastaukoa väliin, että ehtii terapiaan. Olen ajatellut lopettamista oppimisen kautta - etten usko enää saavani niin usein uusia oivalluksia, ettenkö voisi työstää niitä itsekseni tai puhella läheisilleni. Silti tuntuu hurjalta.Vaikka kai sitä pärjää. Jotenkinhan ihmiset, joilla ei ole omaa terapeuttia selviävät omista elämänsä kriiseistä. Ainakin kohtuudella. Välillä tuntuu, että jokaisella pitäisi olla oma terapeutti, joka pitää aina tarpeen vaatiessa kädestä?
Tuleeko minusta tarvitsevampi kun lopetan terapian? Enemmän needy, haluan heti parisuhteen, poikaystävän, jonka voin uuvuttaa jutuillani? Korvaako terapeutti tällä hetkellä muita läheisiä ihmissuhteita, muuttuuko suhde ylipäänsä muihin ihmisiin? Alanko valittaa ja marista enemmän ilmaiseksi, kun en saa tehdä sitä enää maksua vastaan? Alanko kaivata terapiaa niin paljon, että ilmoittaudun takaisin kun ensimmäinen iso kriisi tulee? Tämähän on isompi muutos kuin terapian aloittaminen. Kauheaa. Miksi en samantien käy vielä kuudetta vuotta, kun olen niin mukavasti tottunut siihen. Ei tarvitsisi luopua hyvästä suhteesta. Ei opetella seisomaan ihan yksin. ÄÄK!
Oikeastaan en ole tunnetasolla juuri käsitellyt terapian lopettamista. Olen miettinyt sitä järjellä, olen ajatellut sitä taloudellisia faktoja punniten. Olen riemuinnut siitä, että tiettynä aamuna viikossa ei ole enää pakko herätä 6.15 ja rynnätä sohvalle makaamaan, jotta ehtii töihin. Tai jättää lounastaukoa väliin, että ehtii terapiaan. Olen ajatellut lopettamista oppimisen kautta - etten usko enää saavani niin usein uusia oivalluksia, ettenkö voisi työstää niitä itsekseni tai puhella läheisilleni. Silti tuntuu hurjalta.Vaikka kai sitä pärjää. Jotenkinhan ihmiset, joilla ei ole omaa terapeuttia selviävät omista elämänsä kriiseistä. Ainakin kohtuudella. Välillä tuntuu, että jokaisella pitäisi olla oma terapeutti, joka pitää aina tarpeen vaatiessa kädestä?
Tuleeko minusta tarvitsevampi kun lopetan terapian? Enemmän needy, haluan heti parisuhteen, poikaystävän, jonka voin uuvuttaa jutuillani? Korvaako terapeutti tällä hetkellä muita läheisiä ihmissuhteita, muuttuuko suhde ylipäänsä muihin ihmisiin? Alanko valittaa ja marista enemmän ilmaiseksi, kun en saa tehdä sitä enää maksua vastaan? Alanko kaivata terapiaa niin paljon, että ilmoittaudun takaisin kun ensimmäinen iso kriisi tulee? Tämähän on isompi muutos kuin terapian aloittaminen. Kauheaa. Miksi en samantien käy vielä kuudetta vuotta, kun olen niin mukavasti tottunut siihen. Ei tarvitsisi luopua hyvästä suhteesta. Ei opetella seisomaan ihan yksin. ÄÄK!
maanantai 17. joulukuuta 2007
Pulinaa vai nappeja?
Tänään riitti taas puhetta. Pikkujouluaika, paljon ihmissuhdekiemuroita ja kaikenlaista muuta vouhotusta. Terapia rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksia. Vähentää ärtymystä kun voi tilittää ihan rauhassa. Eksältäkin oli tullut mailia. Sekin on menossa viimeinkin terapiaan, tosin kognitiiviseen, ei analyyttiseen. Olen vilpittömän tyytyväinen, että on ymmärtänyt hakea apua ongelmiinsa pelkän lääkkeillä ja viinalla terapioinnin tilalta. Joku sanoi jossain joskus, että rajatilahäiriötä potevat naiset ovat terapiassa ja miehet vankilassa. Samoin iso osa masentuneista naisista käy terapiassa, miehistä sen sijaan huomattavasti isompi osa lääkitsee vain Alkon antimilla.. Eli hyvä juttu eksälle. On ollut aika surullista katsoa sivusta, miten fiksu ja lahjakas ihminen tuhlaa elämäänsä olemalla kestopöhnässä jatkuvasti. No samalla eksä oli lopettanut myös lääkkeiden syönnin, eikä aio niitä enää jatkossa popsia. Oli todella onnellinen ratkaisustaan ja vieroitusoireet olivat kuulemma olleet ihan hirveät. Oksentelua, voimakkaita mielialavaihteluita ja ties mitä.
Itse en ole koskaan lääkkeitä syönyt, joten vaikea ottaa kantaa niiden puolesta tai vastaan.
Tänään Hesarissa oli D-osassa iso juttu mielialalääkkeistä ja niiden eduista ja haitoista. Samaisessa jutussa mainittiin, että vain neljännes apua hakevista ohjataan terapian piiriin, 80 % saa nappeja. Osa toki hyötyy molemmista, mutta vaikea olla ajattelematta, että lääkkeillä ei hoidettaisi ennemmän oireita ja terapialla syitä. Toki masennus voi olla puhtaasti kemiallinen ongelma, jonka saa fiksattua myös kemian keinoilla kuntoon. Useimmiten ihmisen psyyke ei vain ole näin yksinkertainen ja masennuskin on seurausta joillakin elämänalueilla vallitsevista ongelmista, joita pitkällä tähtäimellä olisi hyvä ratkoa.
Mene ja tiedä. Mutta jos aikuinen, raavas mies pelkää sekoavansa ja oksentaa lopetettuaan lääkkeet, niin aika stydistä kamasta on kysymys. Itse en tiedä, paljonko haluaisin niitä elimistööni pumpata. Jos ei ole ihan pakko. Minulle tälläinen pitkäkestoinen ja hellä "luomuhoito" sopi paljon paremmin.
Itse en ole koskaan lääkkeitä syönyt, joten vaikea ottaa kantaa niiden puolesta tai vastaan.
Tänään Hesarissa oli D-osassa iso juttu mielialalääkkeistä ja niiden eduista ja haitoista. Samaisessa jutussa mainittiin, että vain neljännes apua hakevista ohjataan terapian piiriin, 80 % saa nappeja. Osa toki hyötyy molemmista, mutta vaikea olla ajattelematta, että lääkkeillä ei hoidettaisi ennemmän oireita ja terapialla syitä. Toki masennus voi olla puhtaasti kemiallinen ongelma, jonka saa fiksattua myös kemian keinoilla kuntoon. Useimmiten ihmisen psyyke ei vain ole näin yksinkertainen ja masennuskin on seurausta joillakin elämänalueilla vallitsevista ongelmista, joita pitkällä tähtäimellä olisi hyvä ratkoa.
Mene ja tiedä. Mutta jos aikuinen, raavas mies pelkää sekoavansa ja oksentaa lopetettuaan lääkkeet, niin aika stydistä kamasta on kysymys. Itse en tiedä, paljonko haluaisin niitä elimistööni pumpata. Jos ei ole ihan pakko. Minulle tälläinen pitkäkestoinen ja hellä "luomuhoito" sopi paljon paremmin.
keskiviikko 12. joulukuuta 2007
Kun puhe alkaa loppua
Nyt viiden vuoden jälkeen alkaa olla pikkuhiljaa sellainen fiilis, ettei ole oikein enää mitään puhuttavaa. Toki välillä tapahtuu kaikenlaista, ja aina voi jaaritella töistä, perheestä, miehistä, kavereiden kuulumisia. Viiden vuoden jälkeen terapeutti tuntee paitsi minut, kriisini, ongelmani, ahdistukseni, lapsuuteni lempileikit, miessuhteeni, ex-poikaystävieni seksiongelmat, myös ystävieni kriisit ja ongelmat. Enää ei tarvitse koko ajan selitellä kenestä puhuu. Terppa kyllä tietää, kuka on eroamassa ja kuka rakastunut uudestaan ja kuka itsekäs ja kuka missäkin. Omista asioistaan on toki vaikea puhua kertomatta läheisistään. Välillä on vain helpompi puhua muiden asioista, välillä on vain kevyempää puhua muiden asioista. Vaikka toki kaikki mitä puhut, kertoo jotain sinusta itsestäsi. Kaikki mitä jätät kertomatta kertoo sinusta itsestäsi. Kiinnostavaa ei siis ole mitä puhut vaan miksi. Silti meni vuosia ennen kuin pystyi puhumaan jostain pahimmista aihealueista.
Nyt tuntuu, että alan olla tyhjä. Kauan sitä kestikin, ennen kuin päädyttiin tähän pisteeseen. Psykoanalyysihän on narsistisen ihmisen unelma. On olemassa joku, joka haluaa tietää sinusta kaiken. on joku, joka ei vaadi mitään, ei vaivaa omilla ongelmillaan, ei rasita, kuuntelee, ymmärtää, kannustaa, kyselee. Ihanaa, joku vain minun juttujani varten aina ja ikuisesti, 4 x 45 minuuttia viikossa. Minulta on usein kysytty, enkö voisi vain jutella asioistani ystävilleni, tai perheenjäsenille. Mutta hei haloo, ei se nyt ihan sama asia ole. Kuinka moni ihan käsi sydämellä jaksaa kuunnella jonkun muun murheita ja jaarituksia samalla intensiteetillä? Uudestaan samoja asioita, samoja ahdistuksia - en minä ainakaan jaksa. Nykyisin vielä vähemmän. Onneksi on terapeutti, joka jaksaa. Mutta se johtuukin siitä, että sille maksetaan. Puhdasta hyödykkeiden vaihtoa. Minä kannan kassilla rahaa kahden viikon välein ja analyytikko istuu tuolissaan ja mumisee "Niin, jaa, vai niin". Mutta tiedoksi kaikille, kyllä analyytikotkin puhuvat ihan kokonaisin lausein aina välillä...
Mutta on analyysistä oikeasti hyötyä muillekin kuin analyysissä kävijälle. Terapiassa käyvät taatusti valittavat vähemmän, koska niiden valituskiintiö on jo niin täysi. En usko, että juuri kukaan jaksaa kuitenkaan ihan LOPUTTOMIIN jauhaa itsestään. Tekisi mieli välillä möläyttää muillekin "mene sinäkin terapiaan siitä valittamasta."
Nyt tuntuu, että alan olla tyhjä. Kauan sitä kestikin, ennen kuin päädyttiin tähän pisteeseen. Psykoanalyysihän on narsistisen ihmisen unelma. On olemassa joku, joka haluaa tietää sinusta kaiken. on joku, joka ei vaadi mitään, ei vaivaa omilla ongelmillaan, ei rasita, kuuntelee, ymmärtää, kannustaa, kyselee. Ihanaa, joku vain minun juttujani varten aina ja ikuisesti, 4 x 45 minuuttia viikossa. Minulta on usein kysytty, enkö voisi vain jutella asioistani ystävilleni, tai perheenjäsenille. Mutta hei haloo, ei se nyt ihan sama asia ole. Kuinka moni ihan käsi sydämellä jaksaa kuunnella jonkun muun murheita ja jaarituksia samalla intensiteetillä? Uudestaan samoja asioita, samoja ahdistuksia - en minä ainakaan jaksa. Nykyisin vielä vähemmän. Onneksi on terapeutti, joka jaksaa. Mutta se johtuukin siitä, että sille maksetaan. Puhdasta hyödykkeiden vaihtoa. Minä kannan kassilla rahaa kahden viikon välein ja analyytikko istuu tuolissaan ja mumisee "Niin, jaa, vai niin". Mutta tiedoksi kaikille, kyllä analyytikotkin puhuvat ihan kokonaisin lausein aina välillä...
Mutta on analyysistä oikeasti hyötyä muillekin kuin analyysissä kävijälle. Terapiassa käyvät taatusti valittavat vähemmän, koska niiden valituskiintiö on jo niin täysi. En usko, että juuri kukaan jaksaa kuitenkaan ihan LOPUTTOMIIN jauhaa itsestään. Tekisi mieli välillä möläyttää muillekin "mene sinäkin terapiaan siitä valittamasta."
Aamuterapiaa
Tänään väsytti. Analyysi oli 7.30 ja eilen duunin bileet. Oli nihkeää herätä kuuden aikaan.
Työssäkäyvän ihmisen pitää järjestää analyysiaikansa niin, että ehtii pääsääntöisesti olemaan töissä normaalien ihmisten aikaan. Suurimman osan ihmisistä työaika on myös vähintään 7,5 h päivässä ja välillä joutuu tekemään jopa ylitöitä, tai siis joustoja, (niin kuin akateemiset toimihenkilöt tekevät.) Niistä ei toki makseta, mutta ovat siis normaaleja töitä, jotka vaan on pakko hoitaa. Tämä on kuitenkin asia, jota kaikki psykoanalyytikot eivät ollenkaan tajua. Olen keskustellut samasta aiheesta terapia-palstalla ja huomannut, että asia vaivaa myös muita analyysissä kävijöitä. Tämä saattaa johtua siitä, että analyytikot ovat lähinnä yksityisyrittäjiä ja siten normaaleista työajoista vieraantuneita. Analyytikon järjen mukaan aina ykköseksi menee analyysi - ja vasta sitten muu elämä kuten työ, asuntolaina, lomailu yms. "Mutta kyllä monet ihmiset voivat järjestää terapiansa niin, että ovat jatkuvasti keskellä päivää poissa töistä ", on täysin normaali lause analyytikon suusta siinä missä "Aiotko sinä mennä vielä töihin? (klo. 16.00, jolloin sessio on alkanut 15.15. ja töistä on pitänyt lähteä klo. 14.55.)"
Kyllä - minä käyn töissä. Enkä voi olla töissä vain esim. kuutta tuntia päivittäin ja käyttää loppua aikaa analyysiin.
Työssäkäyvän ihmisen pitää järjestää analyysiaikansa niin, että ehtii pääsääntöisesti olemaan töissä normaalien ihmisten aikaan. Suurimman osan ihmisistä työaika on myös vähintään 7,5 h päivässä ja välillä joutuu tekemään jopa ylitöitä, tai siis joustoja, (niin kuin akateemiset toimihenkilöt tekevät.) Niistä ei toki makseta, mutta ovat siis normaaleja töitä, jotka vaan on pakko hoitaa. Tämä on kuitenkin asia, jota kaikki psykoanalyytikot eivät ollenkaan tajua. Olen keskustellut samasta aiheesta terapia-palstalla ja huomannut, että asia vaivaa myös muita analyysissä kävijöitä. Tämä saattaa johtua siitä, että analyytikot ovat lähinnä yksityisyrittäjiä ja siten normaaleista työajoista vieraantuneita. Analyytikon järjen mukaan aina ykköseksi menee analyysi - ja vasta sitten muu elämä kuten työ, asuntolaina, lomailu yms. "Mutta kyllä monet ihmiset voivat järjestää terapiansa niin, että ovat jatkuvasti keskellä päivää poissa töistä ", on täysin normaali lause analyytikon suusta siinä missä "Aiotko sinä mennä vielä töihin? (klo. 16.00, jolloin sessio on alkanut 15.15. ja töistä on pitänyt lähteä klo. 14.55.)"
Kyllä - minä käyn töissä. Enkä voi olla töissä vain esim. kuutta tuntia päivittäin ja käyttää loppua aikaa analyysiin.
maanantai 10. joulukuuta 2007
Euro minuutissa yksinpuhelusta
Joskus sohvalla maatessa kuvittelen, että edessäni on kuppi johon kilahtaa euro joka minuutti. Jos sanon jotain, euro tippuu, jos en sano mitään, se tippuu silti. Todellisuudessa euro ei edes riitä. Taksa on yli 60 euroa kerta ja session kesto 45 minuttia mukaan lukien kättely, sohvalle asettuminen, alkuhuokailut ja nenän niistäminen, jos ulkona on kylmää ja tuulee. Kun sain vielä jonkinlaista opiskelija-alennusta hinta oli about euron minuutti. Sen jälkeen en ole vaivautunut laskemaan, maksaa hirveästi kuitenkin. Eriyisesti ne kerrat, kun en ehdi töistä, kun tulee yllättävä meno. Ne kerrat, kun en puhu mitään vaan istun palaverissa toimistolla. Kuin kassilla kantaisi rahaa ja helposti voi mennä kuukausia ilman mitään valtavia oivalluksia.
Nykyisin kun olen lopetusmoodissa ja harventanut käyntejä enää kahteen viikossa, oivalluksia tulee tavallaan entistä vähemmän. Toisaalta on enemmän puhuttavaa, kun tapaa harvemmin. Elämässä tapahtuu enemmän. Kun on aloittanut 4 kertaa viikossa sessioilla, 2 kertaa viikossa on vähän. Eron huomaa selvästi. Alussa kävin 4 kertaa viikossa, sitten oli pakko vähentää kolmeen kun rahatilanne pakotti. Nyt viimeisen vuoden olen käynyt enää kahdesti viikossa. Hullun hommaa ja silti valtava kokemus, jota en kadu. Moni laittaa savuna ilmaan saman verran rahaa paljon turhempaankin. Mitä on 20 000 euroa, jos toisella puolella vaakakuppia on oma mielenterveys, jaksaminen ja onnellisuus? No, onneksi kukaan ei aloittaessani kertonut, paljonko terapia veisi aikaa ja rahaa. En olisi taatusti ruvennut siihen. Ja onneksi Kela korvasi sentään osan ensimmäisistä kolmesta vuodesta.
Niin Kela - ihmelaitos, joka maksaa hoidon, joka oikeastaan kai kuntien pitäisi maksaa. Ihmelaitos, jonka tukia odotetaan paniikkimoodissa. Saako mitään, saako kerran viikossa, saako kaksi. Enää kai kukaan ei saa kolmea. En tiedä. Silloin sai vielä, kun aloitin. Äkkiä siitä tosin leikattiin. Ne jonottavat toimistossa ja täyttävät kaavakkeita, jotka jaksavat hakea ja kahlata prosessin läpi. Ne, joilla riittää vielä virtaa siihen. Lähitoimistosta muistan ihanan, ystävällisen sairaanhoitajan, joka kirjoitti hakemukseni, kun itse en keksinyt, mitä siihen tulisi kirjoittaa. Minä vollotin ja sairaanhoitaja kirjoitti samat oireet kuin kaikille muillekin. Mutta jaksoi silti olla empaattinen ja kannustava. Luojan kiitos, ettei ollut mikään mörkö, kun en olisi silloin jaksanut. Meinasin lähettää kortin jälkeenpäin, mutten koskaan saanut aikaiseksi. Enkä toisaalta tiennyt nimeäkään.
Minulla on kai aina ollut pari taikasanaa, joilla olen saanut kaiken tuen, mitä maksimissaan on myönnetty. Ensimmäinen on skitsofrenia. Ei minulla, mutta perheessä. Toinen on lähes valmis maisterin tutkinto ja iso kasa hyvältä näyttäviä opintoja hyvästä akatemisesta ahjosta. Helppo tapaus saada ulos ja valmiiksi, kun oli jo aika pitkällä. Ei liian synkkä, ei liian toivoton, ei huumeongelmaa eikä muutenkaan holtiton. Suhteellisen helposti muokattavissa työkykyiseksi. Kumpikin väite on kylläkin tosi ja jokainen euro tuli kyllä tarpeeseen. Ilman tukea tuskin olisin pystynyt yksin maksamaan koko terapiaa ja ilman terapiaa olisin varmaankin jos en nyt sekaisin ja pihalla niin ainakin ahdistunut ja todennäköisemmin sairaslomalla töistä. Työkykyinen minusta tuli, kiitos siitä. Olen ollut poissa viime vuosina ainoastaan flunssan takia.
Nykyisin kun olen lopetusmoodissa ja harventanut käyntejä enää kahteen viikossa, oivalluksia tulee tavallaan entistä vähemmän. Toisaalta on enemmän puhuttavaa, kun tapaa harvemmin. Elämässä tapahtuu enemmän. Kun on aloittanut 4 kertaa viikossa sessioilla, 2 kertaa viikossa on vähän. Eron huomaa selvästi. Alussa kävin 4 kertaa viikossa, sitten oli pakko vähentää kolmeen kun rahatilanne pakotti. Nyt viimeisen vuoden olen käynyt enää kahdesti viikossa. Hullun hommaa ja silti valtava kokemus, jota en kadu. Moni laittaa savuna ilmaan saman verran rahaa paljon turhempaankin. Mitä on 20 000 euroa, jos toisella puolella vaakakuppia on oma mielenterveys, jaksaminen ja onnellisuus? No, onneksi kukaan ei aloittaessani kertonut, paljonko terapia veisi aikaa ja rahaa. En olisi taatusti ruvennut siihen. Ja onneksi Kela korvasi sentään osan ensimmäisistä kolmesta vuodesta.
Niin Kela - ihmelaitos, joka maksaa hoidon, joka oikeastaan kai kuntien pitäisi maksaa. Ihmelaitos, jonka tukia odotetaan paniikkimoodissa. Saako mitään, saako kerran viikossa, saako kaksi. Enää kai kukaan ei saa kolmea. En tiedä. Silloin sai vielä, kun aloitin. Äkkiä siitä tosin leikattiin. Ne jonottavat toimistossa ja täyttävät kaavakkeita, jotka jaksavat hakea ja kahlata prosessin läpi. Ne, joilla riittää vielä virtaa siihen. Lähitoimistosta muistan ihanan, ystävällisen sairaanhoitajan, joka kirjoitti hakemukseni, kun itse en keksinyt, mitä siihen tulisi kirjoittaa. Minä vollotin ja sairaanhoitaja kirjoitti samat oireet kuin kaikille muillekin. Mutta jaksoi silti olla empaattinen ja kannustava. Luojan kiitos, ettei ollut mikään mörkö, kun en olisi silloin jaksanut. Meinasin lähettää kortin jälkeenpäin, mutten koskaan saanut aikaiseksi. Enkä toisaalta tiennyt nimeäkään.
Minulla on kai aina ollut pari taikasanaa, joilla olen saanut kaiken tuen, mitä maksimissaan on myönnetty. Ensimmäinen on skitsofrenia. Ei minulla, mutta perheessä. Toinen on lähes valmis maisterin tutkinto ja iso kasa hyvältä näyttäviä opintoja hyvästä akatemisesta ahjosta. Helppo tapaus saada ulos ja valmiiksi, kun oli jo aika pitkällä. Ei liian synkkä, ei liian toivoton, ei huumeongelmaa eikä muutenkaan holtiton. Suhteellisen helposti muokattavissa työkykyiseksi. Kumpikin väite on kylläkin tosi ja jokainen euro tuli kyllä tarpeeseen. Ilman tukea tuskin olisin pystynyt yksin maksamaan koko terapiaa ja ilman terapiaa olisin varmaankin jos en nyt sekaisin ja pihalla niin ainakin ahdistunut ja todennäköisemmin sairaslomalla töistä. Työkykyinen minusta tuli, kiitos siitä. Olen ollut poissa viime vuosina ainoastaan flunssan takia.
Miksi pidän blogia?
Tervetuloa blogiin!
Miksi kukaan kirjoittaa psykoanalyysistä 2000-luvulla? Miksi ylipäänsä vatvoa lisää omia henkilökohtaisia ongelmiaan netissä? Miksi valita blogille niin pinnallinen ja tyhmä nimi, jos haluaa kirjoittaa vakavista asioista?
Monestakin syystä. Ehkä enemmän vastauksia löytyy jatkossa blogin sivuilta. Tärkein vastaus yllä oleviin kysymyksiin: paljon parjattu psykoanalyysi teki minusta ehjän, aikuisen ihmisen. En tiedä, kuinka paljon merkitystä on sillä, että olen käynyt juuri analyysissä. Ehkä suurin painoarvo on ollut sillä, että olen pystynyt käymään yli 5 vuotta samalla ihanalla terapeutilla useita kertoja viikossa. Terapeutilla, joka sopi minulle ja on osannut tukea auttaa ja kuunnella. Ohjata löytämään tärkeitä oivalluksia nykyistä ja tulevaa elämääni varten.
Uskon siis vahvasti, että psykoanalyysi ja psykoanalyyttinen psykoterapia tuovat varmasti monelle mielenterveysongelmista kärsiville pitkäkestoista apua toisin lyhyet, muutaman tapaamiskerran pikaterapiat. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lyhyille terapioille olisi tarvetta. En vain jaksa uskoa, että kaikkiin ihmismielen syviin ongelmiin löytyy vastausta 10 tapaamiskerralla. En myöskään usko, että ongelmien syiden pohtiminen ja ymmärtäminen on täysin hyödytöntä tai rahanhaaskausta.
En aio kirjoittaa Freudista, enkä psykoanalyysin teorioista. En aio haastaa psykologeja enkä psykiatreja tieteellisessä keskustelussa. Olen täysin maallikko, mitä tulee mielenterveysongelmien hoitoon ja eri terapioiden toimivuuteen. Koulutukseltani olen täysin eri alan ihminen, pelkkä potilas, läheinen, mielenterveysongelmaisen tytär, asioita sivusta seurannut ja itse terapiassa rampannut.
Sen sijaan kirjoitan omista kokemuksistani ja näkemyksistäni pitkästä terapiasta, elämästä yleensä, lapsuudesta, masennuksesta, persoonallisuushäiriöstäni, työstä, miehistä, perheestä, kasvattilapsena kasvamisesta ja oman elämän rakentamiseen liittyvistä haasteista. Aion kirjoittaa kevyesti, tavallisesti, arkisesti. Mitä normaalimmiksi asiat tekee, sitä helpompi niiden kanssa on elää. Niin kuvittelen ainakin tällä hetkellä.
Miksi kukaan kirjoittaa psykoanalyysistä 2000-luvulla? Miksi ylipäänsä vatvoa lisää omia henkilökohtaisia ongelmiaan netissä? Miksi valita blogille niin pinnallinen ja tyhmä nimi, jos haluaa kirjoittaa vakavista asioista?
Monestakin syystä. Ehkä enemmän vastauksia löytyy jatkossa blogin sivuilta. Tärkein vastaus yllä oleviin kysymyksiin: paljon parjattu psykoanalyysi teki minusta ehjän, aikuisen ihmisen. En tiedä, kuinka paljon merkitystä on sillä, että olen käynyt juuri analyysissä. Ehkä suurin painoarvo on ollut sillä, että olen pystynyt käymään yli 5 vuotta samalla ihanalla terapeutilla useita kertoja viikossa. Terapeutilla, joka sopi minulle ja on osannut tukea auttaa ja kuunnella. Ohjata löytämään tärkeitä oivalluksia nykyistä ja tulevaa elämääni varten.
Uskon siis vahvasti, että psykoanalyysi ja psykoanalyyttinen psykoterapia tuovat varmasti monelle mielenterveysongelmista kärsiville pitkäkestoista apua toisin lyhyet, muutaman tapaamiskerran pikaterapiat. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lyhyille terapioille olisi tarvetta. En vain jaksa uskoa, että kaikkiin ihmismielen syviin ongelmiin löytyy vastausta 10 tapaamiskerralla. En myöskään usko, että ongelmien syiden pohtiminen ja ymmärtäminen on täysin hyödytöntä tai rahanhaaskausta.
En aio kirjoittaa Freudista, enkä psykoanalyysin teorioista. En aio haastaa psykologeja enkä psykiatreja tieteellisessä keskustelussa. Olen täysin maallikko, mitä tulee mielenterveysongelmien hoitoon ja eri terapioiden toimivuuteen. Koulutukseltani olen täysin eri alan ihminen, pelkkä potilas, läheinen, mielenterveysongelmaisen tytär, asioita sivusta seurannut ja itse terapiassa rampannut.
Sen sijaan kirjoitan omista kokemuksistani ja näkemyksistäni pitkästä terapiasta, elämästä yleensä, lapsuudesta, masennuksesta, persoonallisuushäiriöstäni, työstä, miehistä, perheestä, kasvattilapsena kasvamisesta ja oman elämän rakentamiseen liittyvistä haasteista. Aion kirjoittaa kevyesti, tavallisesti, arkisesti. Mitä normaalimmiksi asiat tekee, sitä helpompi niiden kanssa on elää. Niin kuvittelen ainakin tällä hetkellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)