Lisämaustetta soppaan

En ole nyt nähnyt työkaverimiestä, koska olemme eri osastoilla ja siten myös istumme eri kerroksissa. Mutta olin tänään TODELLA viehättävän miehen kanssa samassa palaverissa, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt palaverin jälkeen. Mies on siis töissä yhteistyökumppaniyrityksessä ja olen tavannut hänet kyllä kerran aiemminkin. Mutta silloin olimme eri linjoilla työasioissa ja olin ehkä vähän nihkeä. Mutta oli hän minusta silloinkin tosi hyvännäköinen. Tänään kävimme lounaalla (ei siis kahdestaan) ja sen jälkeen oli palaveri. Istuimme vierekkäin ja hymyilimme ja katselimme paljon silmiin ja.. Jotenkin kovin hämmentävää. Ei sormusta, mutta virallista statusta en tiedä. Jotain 30 ja vähän päälle, muttei siis kovin vanha. Ja pitkä, ja rento, ja miehekäs ja muutenkin aika viehko. Kristus.

Mulle ei siis ihan joka päivä tule tälläisiä viboja kenestäkään. Voin laittaa työasioissa mailia. Mutta olin vain hänen fyysisestä olemuksestaan niin viehättynyt, etten osaa sanoa juuri mitään millainen tyyppi muuten on. Puhuttiin aika pitkälle vain työasioita. Hassua, miten elämä on niin kausittaista. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikkea. Ja lähinnä olen iloinen siitä, että itse innostun jostain, vaikka se olisikin pinnallista ja ensisijassa fyysistä. Mä olen usein niin kauhean neutraali ja mietin vain jotain vanhoja juttuja. Ja töissä varsinkin.. No katsellaan. Voihan olla, että tämä ei ikinä johda mihinkään, mutta olipahan ainakin kiva palaveri. Ja vieläkin olen vähän levoton. Hassua.

Mieskriisiä ja työpohdintaa - perussettiä siis

Päädyin vähän outoon riitaan työkaverimiehen kanssa viime viikolla aiheesta seksi. Hän halusi keskustella ja keskutelimme ja sitten tuli ahdistus. Sitä ennen oli tosi kiva ilta ja oli todella hauskaa. No, jotenkin mulle tuli sellainen olo, että olisin jo kovin tilivelvollinen asioistani ja mua alkoi suunnattomasti ärsyttää. Työkaverimies on niin ihanan kiltti, ja mukava ja kunnollinen ja kaikkea. Mutta mä olen vaan jotenkin tosi huono olemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mua moralisoidaan tai mulle asetetaan kauheasti odotuksia. Tai mun odotetaan käyttäytyvän jotenkin kauhean perusnaismaisesti ja herkästi kun en ole vielä siinä tunnemoodissa. Kun emme siis seurustele, emmekä edes kovin säännöllisesti tapaile.

En nyt viitsi avautua yksityiskohdista, mutta periaatteessa keskusteluun oli kyllä syytä, mutta ehkä ongelmana oli pikemminkin tapa, miten asia esitettiin. No, nyt en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tottakai jokainen nainen haluaa kunnollisen, kivan miehen, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että olen meistä kahdesta kyynisempi ja vähemmän riippuvainen ja jotenkin vähemmän romanttinen. Se, joka haluaa puhua vähemmän, koska ei tiedä, mitä sanoa. Eli musta on tullut suhteen "mies", jos nyt halutaan esittää jotain stereotypioita. Musta olisi vain paljon hauskempaa ottaa alku vähän kevyemmin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Töitä edistän. Taantuma vaan saattaa haitata vähän duunin vaihtoa, koska pitää tarkemmin miettiä, mihin uskaltaa lähteä. Ja lähtee mihin vaan, niin joka paikassa voi olla aika tiukkaa. Eli Katariina: kannattaa ilman muuta hankkia nyt se lapsi, koska ensi vuodesta tulee luultavasti taloudellisesti aika tiukka. Jos kaikkia budjetteja vain leikataan, eikä saa kehittää mitään uutta ja kivaa, niin silloinhan kannattaa nimenomaan olla raskaana ja tulla takaisin sitten, kun taloustilanne taas helpottaa. :D No, mun kannalta aika epärealistinen näkymä, mutta tulipahan mieleen.

****
Tuli muuten mieleen, että kesällä kirjoitin ihan samasta aiheesta otsikolla "Halutaan rohkea ja reipas mies" Ihan samasta tunteesta nytkin on kysymys. Työkaverimiehen kanssa sitä tunnetta ei tule, ja jotenkaan mä en uskalla olla mitenkään kovin heikko, enkä pieni, enkä naisellinen, vaan mulla on se sama suorittava ja pärjäävä rooli päällä edelleen. Kyllä se välillä vähän hälvenee, mutta tuossa viime viikon tilanteessahan mä menin ihan kylmäksi ja mun teki vain mieli juosta ja paeta kylmästi paikalta. Ja jättää se toinen pähkimään omat ongelmansa.

Se siitä keveydestä

Nyt ollaan taas vähän tultu alas aallon harjalta. Olen niin kyllästynyt töissä, että olen vain ajatellut kuitenkin aktivoitua taas työnhaussa. Soitan huomenna paikkaan, jossa jo kävin ja kyselen heidän tilanteestaan. Nythän se on ollut vähän jäissä. Ja rupean muutenkin katselemaan oikeasti järkevämpia hommia. Nykyinen esimieheni on hyvä esimies vähän eri taustan ja kokemuksen ihmisille, mutta oma roolini on ollut lähinnä neuvoa ja sparrata häntä kaikessa. Ei niinkään niin päin, että minä saisin juuri mitään itselleni. Ja fakta on myös se, että kahden vuoden jälkeen oma oppiminen vain selvästi hidastuu. Osaa hommansa ja sitten suurimman osan aikaa voikin lähinnä lauleskella ilman isompia paineita.

Olen nyt yrittänyt kehittää toimintaa ja keskustellut omasta toimenkuvastani ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Puhunut, miettinyt, puhunut. Ja mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut, koska budjetointi on käynnissä eikä voida päättää uusista henkilöresursseista. Ja koska esimiehelläni on oikeasti muitakin murheita kuin minä. Ja lisäksi nuorempi, hieman yli-innnostunut mieskolleega omii kaikki kiinnostavat hankkeet itselleen eikä jaa auliisti tietoa niin kuin osastollammme on ennen ollut tapana. Kun kyse nyt on kuitenkin liiketoiminnasta ja yrityksestä eikä esim. hänen henkilökohtaisista asioistaan. En vaan jaksaisi enää sotia ja kehittää toimintaa vaan tehdä taas vaihteeksi jotain, mistä oikeasti saisin kicksejä.

Maailma on sun

Jos mulla viime talvena oli vielä teemabiisinä hetken aikaa Herrä Ylpön "Tyttö epäkunnossa", niin nyt päädyin valitsemaan itselleni oikein Ally McBeal -tyyppisen hengennostatus laulun. Satuin kuuntelemaan Tehosekoitinta jostain kumman syystä. Ja korviin osui aika vanha biisi Maailma on sun ja ihastuin siihen uudestaan. Hieman kornia, mutta tavallaan niin kaunista ja valoisaa. Ja jotenkin niin ihanaa olla vaihteeksi tällä puolella aaltoa.

"Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun"

Suvantovaiheetta

On ollut taas varsin kivaa ja rento viikonloppu. Olen nähnyt ystäviä, urheillut vähän, hoitanut hieman kotia ja touhunnut kaikenlaista muutakin. Luen edelleen Anais Niniä, jota en ole jotenkin saanut luettua, vaikka aikaa on kulunut. Kävin lauantaina vaateostoksilla ja ollut muutenkin kepeä. Jopa työn suhteen kunnianhimoni on vähän laskenut ja olen jonkinlaisessa suvantokuopassa. Nautin siitä, että voin keskittyä muihin asioihin. Ja jotenkin oma fyysinen oloni on aika hyvä. Olen laihtunut ne pari ylikiloa, ehtinyt nukkua ja treenata ja käydä kampaajalla ja kosmetologilla. Siis aika stabiilia ja rentoa ja kevyttä. Eksäkin on vähän hiipunut Facebookin käytössä, joten olen saanut senkin asian painettua jotenkin taka-alalle. En enää mieti niin usein koko juttua. Terppaakin mietin todella vähän.

Kaipa ihminen tarvitsee jonkinlaisia suvantovaiheita, että jaksaa taas taistella kaikenlaisia "sotia" tulevaisuudessa. Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että annan itselleni aikaa ainakin jouluun asti mietiskellä, mitä oikeasti haluan. Siis tehdä työkseni, ja katselen alkavatko asuntojen hinnat laskea vaiko eikö. Ja mitä koroille tapahtuu. Nythän on taas ennustettu laskua, mutta mene ja tiedä. Ja varmaan katselen työkaverinkin kanssa rauhassa, miten etenee. Ja samalla kyllä edelleen flirttailen muille. Enkä jaksa tuntea siitä kovin suurta ahdistusta.

Aina kun mulla on ollut jokin suvantovaihe, jolloin olen tuntenut itseni hetkellisesti valtavan onnelliseksi, on tullut aika pian joku iso muutos. Ei siis välttämättä huono muutos, mutta muutos kuitenkin. Milloin työtarjous, milloin ero parisuhteessa, tai joku uusi mies, milloin mitäkin. Mutta tulee sitten mitä tulee. Nyt vain keskityn olemaan iloinen ja huoleton. Kaipa terapian lopettaminen on tehnyt sen, että voi olla enemmän lomalla syvällisestä ajattelusta. Terapian aikana oli kuitenkin pakko tehdä enemmän töitä itsensä kanssa. Nyt voi vaan lötköillä. :)

Lisäpohdintaa

No,nyt ainakin huomaan, että pieni viehtymys vähentää työnvaihtostressiä ja saa miettimään omia arvoja. Jotenkin olen kai vähän huomaamattani asettunut taas sellaisen rakkauden ja suhteen kaipuun yläpuolelle. Kun ei ole mitään suhdetta ja ei jaksa koko ajan marista ja valittaa siitä, niin olen mennyt vähän liikaa toiseen suuntaan. Haluan liikaa todistella, ettei kaikkien naisten elämän tärkein saavutus ole löytää miestä ja hankkia kahta lasta. Että elää voi muutenkin. Ja niin voikin ja pitää voida. Mutta samalla alan lipsua takaisin sellaiseen "en minä ketään tarvitse" -malliin. Kun se on mulle niin helppoa. Kun ei luota ihan hirveästi muihin ihmisiin ja rakkauden kestävyyteen, niin on helppo olla vähän kyyninen ja NIIN riippumaton.

Tai kun mulle perusydinperhe ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, niin mun on aika helppo mennä sellaiseen moodiin, että keskittyy vain muihin asioihin. Samalla huomasin, että keskusteluni työkaverimiehen kanssa kuvaavat mun omia arvojani aika hyvin. Jotenkin olen niin tottunut ajattelemaan, että suhteet eivät kestä kuitenkaan ja siksi on ehkä turha odottaakaan sellaista. Ja sitten kun toinen on niin kiltti ja uskollinen ja arvoiltaan niin kunnollinen, niin tajuan, että ehkä mun ajattelumallit ovat vähän vääristyneitä. Ehkä mun pitäisi enemmän uskoa siihen, että suhteet kestävät ja arvostaa pitkiä ihmissuhteita enemmän kuin hetken huumaa ja innostusta. Toisaalta mua pelottaa mennä sellaiseen suhteeseen, jossa oikeasti hyppäisin. Pelottaa edelleen. Ja pelottaa myös se, että toinen hyppää ja minä en. Ja sitten vain loukkaan toista.

Suhteelle jatkoa

Jotenkin hieman mietityttää kirjoittaa tästä aiheesta täällä. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Oli juhlat perjantaina ja päädyin taas viettämään paljon aikaa työkaverini kanssa. Siis saman, jonka kanssa oli pieni juttu jo aiemmin. Ja päädyttiin siis baariin ja oltiin neljään, mentiin jatkoille ja juteltiin kuuteen aamulla. Ja oli sitten muutakin. Ja oli jotenkin aika kivaa. Kivempaa kuin viimeksi. Ja jotenkin mä alan nyt huomata, että jotkut asiat, joita mietin, eivät ehkä häiritsekään. Tai kun oli vähän epävarma olo, niin ajattelin kuitenkin antaa toisen mahdollisuuden. Ja jotenkin oli hauskempaa.

Meillä on tosi paljon yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja silleen tosi hauskaa. Olen kyllä enemmän miettinyt sitä, että onko meillä riittävästi kemiaa, mutta ainakin nyt tuntui, että sitä oli paljon enemmän kuin ajattelin. Ainahan sitä ei voi tietää heti niin selkeästi. Tai tiedän kyllä, että työkaverini on aika viehättynyt minusta, ja minusta hän on aina ollut tosi kiva ja kaverina ihan loistava. Muttei ehkä niin miehekäs tms. No, nyt sitten olen vähän eri mieltä, mutten oikein tiedä. En tiedä, tykkäänkö tarpeeksi. Tykkään vähän. Toisaalta kaikki on niin alussa.

Jotenkin nihkeää kirjoittaa koko aiheesta, koska kyseessä on niin sympaattinen ja kiva ihminen, että asian ruotiminen julkisesti tuntuu vähän kurjalta.

Dilemma

Olen nyt taas aktivoitunut työnhaussa. Hieman firman ulkopuolella ja hieman myös sisäpuolella. Ja kuulin, että meillä aukeaa ihan kiinnostava paikka, vaikka onkin jotain IHAN muuta, mitä olin miettinyt. Mutta toisaalta se olisi hyvää kokemusta, hyvää vaihtelua, ihan jotain uutta ja urankin kannalta hyödyllinen steppi. Sopivan haastava ja aihealueena kiinnostava. Mitä siis emmin? Varmaan työnkuvaa joka on todella erilainen nykyiseen verrattuna. Paljon enemmän asiakastyöskentelyä ja vaikka olenkin aika sosiaalinen niin en ole mikään "myyntityyppi" varsinaisesti. Enkä ole ikinä halunnut ollakaan. Eli en tiedä jaksanko tavata uusia ihmisiä niin paljon kuin työnkuva edellyttäisi. Ja olen tosi huono/laiska puhumaan lapsista ja mökeistä ja muutenkin jauhamaan sellaista hyväntuulista paskaa päivästä toiseen. Mitä on siis pakko jaksaa tehdä, jos työ on tosi asiakasrajapinnassa oloa.

No en ole vielä kyseistä työtä hakenut, saatikka saanut. Keskustellut siitä vain yksikön vetäjän kanssa, joka siis sattuu olemaan vanha pomoni. Ulkoiseen työjuttuun ei kuulu vielä mitään uutta, mutta joudun varmaan soittelemaan sinne piakkoin. Josko asia vaikka etenisi johonkin suuntaan. Mutta siis sentään jotain alkaa tapahtua tai ainakin itse alan viedä asioita eteenpäin. Töissä on vaan niin tylsää, että on pakko tehdä asioille jotain. Mutta heti jollain tavalla innostuin kun kuulin siitä. Ja asiakkaat ovat onneksi kiinnostavia, eli ei mistään pahimmasta päästä. Ja ehkä sitä vuoden tai kaksi jaksaisi tehdä. Pitää varmaan sulatella. Lisäksi laitoin kolmanteen firmaan kyselyä työtehtävistä. Eräs vanha työkaverini on siellä töissä ja tosi hyvä tyyppi. Katsotaan, vastaako mitään.

Tyhjäpäinen blondi

Jostain syystä mulla on nykyisin vähemmän ajatuksia kuin ennen. Tai mun ajatteluni on keskittynyt enemmän konkreettisiin asioihin kuten pieniin sisustusuudistuksiin, urheiluun, ruoanlaittoon yms. Puuhastelen kyllä kotona kaikkea, mutten paljoa mieti mitään ihmeempää.

Ehkä kyse on vaiheista, joista puhuimme Trinitynkin kanssa joskus aiemmin. Ehkä terapian lopettamisen jälkeen tulee kausi, jolloin keskittyy enemmän muihin asioihin. Tai ehkä mä olen kyllästynyt asioiden odotteluun ja jahkailuun omassa päässäni ja siksi olen liusunut enemmän sellaiseen älyllisesti hiljaisempaan vaiheeseen. Ehkä kaiken jahkailun ja analysoinnin jälkeen kaipaa vain taukoa. Ja tulihan niitä taukoja terapiankin aikana, nyt kun tarkemmin miettii. Välillä meni eteenpäin, välillä sitten taas jauhoi vain jostain työharmituksista tai vanhoista asioista, kun ei ollut mitään uusia oivalluksia. Ehkä sitä analyysin aikana rupeaa pitämään itseään syvällisempänä kuin onkaan, kun on vain niin paljon kertyneitä ajatuksia. Vähän niin kuin "Kuutamolla" elokuvassa (mistähän syystä mä tänkin muistan?), jossa päähenkilön kaveri tuumaa jotenkin näin parisuhteen väljähtymisestä "Alussa te jaatte kaikki hienot ajatukset, mitä te olette koko elämänne ajan kelanneet ja olette kummatkin, että WOW. Ja sitten jossain vaiheessa ei olekaan enää mitään niin uutta ja hienoa sanottavaa, ja sitten siitä tuleekin vain arkista ja tavallista." Ei siis ole sanatarkkalainaus, mutta siis idea pitäisi välittyä. Mä olen nyt varmaan loppuunkelannut suuren osan älykkäistä asioista, joita olen ikinä ajatellut ja nyt olen siirtynyt "touhukkaaseen emäntä -rooliin." PELOTTAVAA. Mutta olen kauhean innostunut uusista, pikku kotihankinnoistani - joiden tarkoituksena on toki vähentää ja helpottaa elämää - sen sijaan, että olisin hankkinut esim. mehulingon. Eli ehkä on jotain toivoa vielä marttakohtalolta.. :)

Muutama ajatus miesasioista

Jotenkin tuntuu, että olen vähän relannut tämän seurustelu/seurustelemattomuus asian kanssa. Tai sitten kukaan ei ole tivannut minulta mitään tyhmää viime aikoina. Olen saanut olla rauhassa ja en ole aiheesta niin paljon keskustellut. Lisäksi olen jotenkin itse alkanut päästä vähän ohi odotteluen ja panikoinnin. Mikä mulla oli siis vähän päällä terapian lopettamisen jälkeen. Että pitää ratkaista kaikki nyt heti ja muuttaa elämäänsä mahdollisimman äkkiä. Nyt olen ehkä vähän tasaantunut. Johtuu varmaan myös siitä, että pieniä asioita on tapahtunut. Kun on ollut vähän pientä aktivoitumista suhderintamalla (vaikka tuskin työkaverin kanssa seuraa ihmeellisempää jatkoa), niin se heti vähän muuttaa asennoitumista.

Lähinnä olen miettinyt, mitä oikein haen, kun periaatteessa mukava ja kiva ihminen ei kelpaa/riitä. Kai se on vain pientä kemian puutetta. Pitäisi olla jännitettä ja pitäisi olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäistä olisi, mutta eka kriteeri vähän puuttuu. En tiedä, mitä työkaverini oikein ajattelee. Olen ollut vähän raukkamainen töissä ja pitänyt hienoista etäisyyttä, vaikka toki puhun asiallisesti työasioista ja tervehdin aina ystävällisesti. Mutta samalla tunnen itseni kylmäksi ja julmaksi ja jotenkin pinnalliseksi ja kaikkea muutakin. Sen sijaan, että haikailen eksän perään pienenä, surkeana ja onnettomana - niin kuin kesällä, niin olen tuntenut itseni lähinnä vähän kylmäksi ja pelaavaksi, kun annan jonkun jutun mennä liian pitkälle ilman, että olen tosissani mukana. Tämän takia kai on aina ollut helpompi leikkiä vähän kusipäisten miesten kanssa, kuin kivojen poikien. Ei tarvitse pelätä kuin itsensä puolesta.

Toisaalta ei voi kantaa vastuuta kuin itsestään. Ei se toinen osapuolikaan ehkä odota niin paljon kuin mä kuvittelen. Ja voihan olla, että sillekin tuli sellainen olo, ettei ole riittävästi kemiaa. Mistä minä tiedän? Tunnen vain aina itseni niin kovin vastuulliseksi kaikesta.

Happy-Go-Lucky -sunnuntai

Olen ajatellut siivota vähän. Ja käydä juoksemassa. Ja ehkä myös kyläillä ystäväpariskunnan luona. Menin eilen suht ajoissa nukkumaan ja olo on tosi hyvä. Jotenkin on ollut ihanaa tehdä vähemmän töitä ja vain lötköillä. Kävin eilen katsomassa elokuvan Happy-Go-Lucky , jossa ylipositiivinen 30-vuotias ala-asteen opettaja elää elämäänsä ja löytää lopulta rakkauden. Kuulostaa tosi imelältä, mutta se oli aika hupaisa. Ja samalla kuvaus siitä, kuinka yliposiitiivisuus/onnellisuus voi olla ihan hirveän rasittavaa, vaikka päähenkilö onkin tosi sympaattinen ja kiva kaikille. Toisaalta ihan virkistävää katsottavaa kaikille ahdistuneille ja entisille ahdistuneille. Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää ja rankkaa ja kovaa.

Kuuntelin myös hieman Maijan uutta levyä, vaikken ole enää vuosiin valtavasti pitänyt Maijasta. Jotenkin Maija Vilkkumaan musiikki liittyy minun relämässäni vahvasti opiskelujen alkuun ja sinne saa mielestäni jäädäkin. Mutta levyllä oli yksi ihanan ahdistunut biisi, joka vetosi valtavasti kaikkiin opiskeluaikaisiin ahdistustunteisiini ja siihen mielialaan, joka silloin vallitsi. Ja joihin Maijakin liittyy. Tuli jotenkin nostalginen olo, vaikka onkin uusi levy. Biisi on siis Superpallo.

Jotenkin musta on valtavan kivaa, että musta ei enää tunnu kovin paljon tuolta. Ainakin nyt on sellainen olo, että pysyy jaloillaan, tulisi lähes mitä vaan.

Aika kivaa ja tasaista

Olen kirjoitellut aika vähän tänä syksynä johtuen tekniikkaongelmista, mutta myös siitä, että loppujen lopuksi nyt on taas ollut aika tasapainoista ja onnellista. Äidin luona visiitti meni ihan hyvin pari viikkoa sitten ja ollaan soiteltu myös sen jälkeen ilman kummempaa draamaa. Jotenkin äidin lääkitys tuntuisi olevan nyt enemmän kohdallaan ja kaikki on vähän harmoonisempaa. Sisko on viimeisillään raskaana ja kaikki on mennyt ihan hyvin. Onnellista odotusta, vaikka toki sisko tässä vaiheessa jo toivoo, että tulisi jo pian ulos sieltä.

Tänään vietin superlaiskan lauantaipäivän, kävin lounaalla toisen ystävän kanssa ja toisen kanssa kahvilla. Ilma oli niin kaunis ja kirkas, muttei kuitenkaan liian kylmä. Oli aika huoleton ja levollinen olo. Ja sellainen tunne kerrankin, ettei ehkä kannattaisi stressata niin paljon kaikesta tulevasta. Elää vain tässä ja nyt ja nauttia siitä. Kaikki on kuitenkin aika hyvin ja siitä vain pitäisi osata nauttia.

Yksi keskeinen muutos aiempaan on se, että mä olen pikkuhiljaa alkanut puhua enemmän ja vähän avoimemmin mun kotiasioista myös vieraammille ihmisille. Enkä koe sitä enää niin isona asiana. Jotenkin mua ei enää haittaa niin paljon, jos joku tietää jotain. En enää koe terapiaakaan mitenkään niin isona asiana. Tai siis vaikken nyt kuljekaan töissä huutelemassa ihmisille, että minä olen muuten käynyt analyysissä, niin ei mua ehkä enää niin haittaisi puhua siitä. Enkä mä enää ajattele, että mua pidettäisiin jotenkin hulluna. Vaikka tokihan joku voi pitää, mutta olen ehkä päässyt enemmän sinuiksi kaiken kanssa, jolloin koen, että kummalliset reaktiot muilta ihmisiltä kertoisivat ehkä enemmän heistä kuin minusta. Tämä voi kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta mulle se on todella iso muutos. Olen jotenkin ollut aina sellainen "kulissit kunnossa" ihminen, jolle on ollut aika tärkeää se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Lähinnä niin, etten vaikuta oudolta, surkealta tai säälittävältä. Mutta ehkä mä voin nyt niin paljon paremmin, että tuo pelko on vain ihan turha ja siten myös asioista puhuminenkin on paljon helpompaa.

Laiskan bloggaajan paluu

Alkuun kootut selitykset. On ollut aika paljon töitä, työreissu ja lisäksi vähän tökkimistä edelleen Welho-yhteyksissä. Korjaaja siis kyllä kävi, mutta yksi ilta taas katkeili yhteys. Tänään onneksi sentään pelittää, tiedä sitten missä vika.. Ja sitten on ollut niin kovin synkkää. Talous laskee kuin lehmän häntä ja kaikki uutiset ovat aika surullisia.

Mietin juuri tänään, millainen ihminen Suomessa pitäisi olla, kun jopa nuorilla hetero-miehillä on niin paha olla, että tappavat huvikseen ja nauttivat siitä. Ja toisaalta homoseksuaalisuus on edelleen ihan kammottava asia, kun ei ainakaan päätoimittajaksi kykene. Ei vaikka toimituksissa ihmiset ovat yleensä aika avarakatseisia ja tuskin Lapissa yleisestikään pelkkiä heteroita asuu. Jo muutama vuosi sitten Turun Sanomien johtohenkilö totesi, etteivät naiset sovellu päätoimittajiksi, kun ne synnyttävät. Kaikki naiset aina, myös vanhemmat naiset ja kokeneemmat, joita tehtäviin yleensä valitaan??? Alma oli varmaan ajatellut olla tosi liberaali ja edistyksellinen ja valita naisen. Ja sitten kävikin vähän hullusti. Voi parkoja.

Ehkä on siis aika hyvä asia, että on sattuu olemaan hetero nainen, jolla ei ole miestä: ei voi kuolla perheväkivaltaan, perhe ei haittaa uraa, eikä kukaan syyllistä siitä, imettääkö vaiko eikö tai laittaako toisen lapsen tarhaan, vaikka olisi itse kotona. Ja voi vaan tuhlata kaikki rahat kenkiin, terapiaan ja matkusteluun. Nyt siis lähinnä kenkiin ja matkusteluun. :)

Mutta jos nyt mennään vähän omiin asioihin, niin olen ajatunut jonkinlaiseen pieneen sähläsuhteeseen työkaverin kanssa, mikä on hieman ongelmallista, ja ollut työhaastattelussa. Asunnonvaihtohaaveet sen sijaan on haudattu odottamaan valoisampia aikoja. Sähläsuhde ei etene ehkä mitenkään, tai en ole ainakaan ihan varma siitä. Kiva poika, mutta enemmän kaveri, joten haluaisi luoda mitään odotuksia mistään suuremmasta. Ja työhaastattelun pitäisi edetä seuraavaan vaiheeseen jollain aikavälillä. Paikka ei ole varsinaisesti auki vaan olen vain tutun suosittelun kautta liikkeellä ja lähinnä käynyt keskusteluja tasolla "kiinnostaako kyseinen firma minua ja minä heitä." Työnkuvaa ei siis ole, eikä paikkaa, mihin siirtyä. Mutta katsotaan, miten asia etenee. Ainakin pähkäilyn seurauksena on alkanut tapahtua joitain asioita.. :)