Propagandaa terapian puolesta :)

Hesarin jutun mukaan masennuslääkkeet eivät kovin usein toimi. Lähteenä Hullin yliopiston tutkimus, jossa vertailtu masennuslääkkeiden tehoa lumelääkkeisiin. Jutussa aihetta tutkinut proffa sanoo, että lääkkeitä ei tulisi määrätä kuin kaikkein vaikeimmin masentuneille.

Tämä yllätys yllätys kuulostaa aika järkeenkäyvältä. Pilleri kun vaan on niin helppo ratkaisu esim. läheisen kuoleman tuomaan ahdistukseen, tai vaikka keski-iän kriisiin. Tai siihen, ettei viihdy työssään tai avioliitossaan. Tai milloin mihinkin. Se kun on niin helppoa ja nopeaa.

Sorry kaikki lääkkeitä syövät, ei ole tarkoitus loukata. Kypsyttää vaan välillä sellainen mieletön kemiallisten ratkaisujen ihannointi, jota esim. tietyt tiedetoimittajat rakastavat.

Matkaa odotellessa

Onneksi on matka, jonka varasin maaliskuun loppuun. Aika lailla tasan kuukauden päähän. Odotan enemmän matkaa kuin terapian loppumista. Lopettaminen tuntuu myös kevyemmältä kun on jotain hauskaa odotettavaa.

Tilitin Terpalle eilen, että alan olla jo vähän kypsä tähän lopettamiseen. Jotenkin mun tyyppiselle kärsimättömälle ihmiselle ei sovi tälläinen 3 kuukauden hidas hivutus. Kun on kerran päätöksen tehnyt, niin sitten on tehnyt ja se siitä. Toki tykkään edelleen käydä terapiassa, se ei ole mikään ongelma. Mutta alan väsyä omaan pohdiskeluuni siitä, mitä tämä tarkoittaa elämälleni, miten kaikki muuttuu, miltä minusta tuntuu sitten huhtikuussa, kenelle puhun jne. Kun kuitenkaan ei voi tietää. 5 vuotta on niin pitkä aika ihmisen elämässä (varsinkin tässä iässä), että aika vaikea tietää, miltä minusta oikeasti tuntuu sitten. Kuinka paljon tulee ikävä. Olen muutenkin muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että hyvin vaikea verrata siihen minään, joka ei käynyt terapiassa.

Hassua olla taas tavis, joka ei käy terapiassa. Alkuun inhosin terapiaa, koska se oli niin rankkaa. Ja minua ahdisti sitoutua niin pitkään projektiin sekä ajallisesti että taloudellisesti. Sitten siitä tuli vain erottamaton osa elämää, jota ei pahemmin kyseenalaistanut. Nyt on taas kummallista siirtyä ns. valmiiden tapausten joukkoon. Olen vielä alle 30v. ja käynyt jo läpi psykoanalyysin. Kuulostaa jotenkin hullulta. Mitähän kaikkea sitä vielä ehtiikään.. ;)

Nyt kun on enää kuukausi jäljellä, olen ehkä luopunut ajatuksesta, että saisin vielä jotain merkittäviä oivalluksia. Pikemminkin tuntuu sellaiselta rutiinikäymiseltä. Toki voi keskittyä puhumaan aiemminkin mainituista aiheista, mutta prosessin aikana on kyllä huomannut, etteivät ne oivallukset ihan käskemällä tule. Siksi siis pientä motivaation laskua.

Kevät tuli ja meni

Vaikka ilmaston lämpeneminen onkin paha asia, eilinen oli silti ihana päivä. Jotenkin kaiken vähän väsyttävän pohdiskelun ja töissä valumisen jälkeen oli ihanaa vain vaellella koko päivä ulkona, nauttia auringosta ja katsella kevätvaatteita. Sopivan pinnallista viikonlopputerapiaa.. :)

Enää reilu kuukausi jäljellä analyysiä. Tuntuu hullulta. Nyt kun tilanne on taas rauhoittunut (Äiti on soitellut ja vaikuttanut aika normaalilta. Selvästi tilanne on saatu tasaantumaan nykyisillä lääkkeillä ja kaikki on aika tavallista.), lopettaminen ei tunnu enää niin pahalta. Jotenkin odotan sitä, koska nyt aika tuntuu menevän paljolti sen ajatteluun. Mietin lopettamista, odotan sitä, tuntuu, että osa muusta elämästä on vähän taka-alalla ja energia menee tähän. On sellainen keskeneräinen olo koko ajan. Odottava olo koko ajan. Toisaalta en halua lopettaa, koska olisi vielä käsiteltävääkin. Viimeksi ei kuitenkaan oikein huvittanut puhua mistään. Ristiriitaista.

Kaipa ikinä ei ole oikeaa hetkeä lopettaa analyysiä, koska elämä ei ikinä tule valmiiksi. Kuten koskaan ei ole oikeaa hetkeä hankkia lapsia, ostaa asuntoa, pitää sapattivuotta, tai tehdä muitakaan isoja ratkaisuja, koska kaikkiin liittyy kuitenkin aina riski. Työura kärsii lapsesta, asuntojen hinnat voivat romahtaa ja ties mitä. Olen siis lähinnä keskittynyt miettimään matkoja ja raha-asioita, koska ne ovat sopivan konkreettisia ja liittyvät toisiinsa suoraan. Mitä paremmalla tolalla oma talous on, sitä enemmän voi matkustaa.. :) Toisaalta ei se rahan puute ennenkään ole estänyt reissaamista, mutta olen vähän väsynyt ikuiseen visa-vankeuteen. Terapian loputtua maksan kaiken aina ja vain pankkikortilla. Lupaus!

Juttelin eilen baarissa yhden varatun miehen kanssa, joka ei ollut hakupäällä. Keskustelu oli aika hauska. Tuli jotenkin hyvä olo. Puhuttiin lähinnä ihmissuhteista ja lasten hankinnasta ja ikäeroista parisuhteessa yms. Oikeastaan musta on aika hyvä juttu olla sen ikäinen kun olen. On vielä nuori, mutta toisaalta on jo kokemusta, tietää kohtuudella, mitä haluaa ja osaa ehkä arvostaa ihmisissä vähän fiksumpia asioita kuin nuorempana. Lisäksi lapsiasia ei ahdista mua nyt yhtään. Jos tulee joskus joku oikeanlainen suhde, niin sitten hankkii lapsia. Ei ole paniikki, muttei sellaistakaan oloa, että haluaisin olla täysin vapaa vielä seuraavat 10 vuotta. Niin olen siis ajatellut aika kauan. Koko lapsijuttu on tuntunut kauhean kaukaiselta ja raskaalta ja sitovalta ja hankalalta. Nyt se tuntuu ehkä mahdollisuudelta joskus. Vaikken olekaan sitä hirveästi miettinyt terapiassa, niin jotenkin se on kypsynyt vähän kuin itsestään. Ehkä iän myötä, en tiedä.

Tylsää ja rauhallista

Hiihtolomaviikko, jolloin suurin osa perheellisistä valuu lomille ja talo hiljenee. Samalla oma olo on rauhoittunut ja jopa pitkästynyt. On vähän flunssaa, ei voi oikein kunnolla urheilla, töissä on tylsää ja mitään ei oikein tapahdu, henkinen fiilis on lähinnä laiska ja huojentunut viime viikon rankkojen tunteiden jälkeen. Päässä on tyhjää.

Olen nähnyt ystäviä ja puhunut heidän kanssaan äidistä, mikä on ollut puhdistavaa. Eilen oli tosi hyvä keskustelu erään läheisen ystävän kanssa, jolla on itselläänkin ollut välillä aika rankkaa. Puhuttiin paljon siitä, että mun pitäisi vaan useammin puhua asioistani, myös niistä vaikeista, ja mun pitäisi sitä kautta enemmän antaa myös muille mahdollisuus tukea ja kuunnella. Kun ei päästä lähelle ja puhu, niin muidenkin on aika vaikea kysellä, kun ei välttämättä edes uskalla nostaa joitain aiheita pöydälle. Pitäisi "antaa anteeksi" ihmisille se, että he eivät ole kokeneet mitään vastaavaa. Kai sitä liian usein tekee sen virheen, että olettaa, ettei toinen kuitenkaan tajua ja sitten on vaan hiljaa ja mötköttää mielessään, että "kukaan ei tajua mua". Usein ei toki tajuakaan, mutta ei voi myöskään oppia ymmärtämään, jos ei edes anna mitään mahdollisuutta.

Mitä pitäisi vielä erityisesti käsitellä terapiassa?

Puhuttiin taas lopettamisesta eilen Terpan kanssa ja mietin, mitä aihealueita haluaisin vielä erityisesti käsitellä. Ehkä luottamusta, avoimuutta ja avun pyytämistä muilta. Toisaalta äiti nyt väkisinkin on vienyt aikaa, voimia ja ajatuksia. Silti en haluaisi puhua vain äidistä, sillä kyseessä on kuitenkin minun analyysini, ei äidin. Äiti nyt on aina ja edelleen sairas, eikä se muuksi muutu, joten tärkeämpää on miettiä omia asioita ja omia ahdistuksia. Lisäksi haluan puhua edelleen parisuhdeasioista ja fiiliksistäni sen suhteen. Onneksi tässä nyt on vielä muutama kerta jäljellä.

Vähän kurjaa, että tuli tälläinen ahdistus nyt tähän loppuun. Sinänsä ihan hyvä, että nyt eikä huhtikuussa, kun olen lopettanut terapian. Toisaalta tilanne on taas rauhoittunut, eli olen taas aika lailla palannut normaaliin olotilaan, ei enää koko ajan ahdista.

Mietin aika paljon viime viikonloppuna sitä, kuinka paljon on hyötyä siitä, että kulkee kaikkien pahimpienkin tunteiden läpi. Analyysiinhän kuuluu olennaisena osana menneiden kaivelu, jonka johdosta joutuu myös palaamaan niihin tunnetiloihin, joita on aiemmin kokenut. Vaikka mulla ei mielestäni kovin usein ole ollut mitään varsinaisia regressiokokemuksia (esim. taantumista lapsen tunteisiin), niin olen silti joutunut käymään monia tunteita ja kipuja läpi ja erityisesti muutamien aikuisiän kriisien yhteydessä vanhat tunteet ovat nousseet aika voimakkasti mieleen. Näin olisi varmasti käynyt ilman analyysiäkin, mutta se, kuinka syvälle niihin menee ja kuinka paljon niissä rämpii on sitten ollut eri juttu. Ehkä olisin pyrkinyt enemmän ohittamaan niitä sen sijaan, että olen mennyt tunteisiin mukaan ja tavallaan elänyt niitä uudestaan.

Tämä on kai se analyysin ja muiden terapioiden suurin ero. Analyysissä mennään kaikkien pohjamutien läpi, lyhytterapioissa vain keskitytään tulevaan. Tekeekö pohjamutien kaivelu oikeasti onnellisemmaksi? Voi olla, ettei mitenkään säännönmukaisesti, mutta minusta siitä on ollut hyötyä ja apua. Ei tietenkään sillä hetkellä, kun rämpii pahimmissä pöpeliköissä. Silloin kaikki on vain kamalaa ja ahdistavaa. Mutta loppujen lopuksi uskon, että on helpompi elää, mitä vähemmän on mörköjä kaapeissa. Mitä vähemmän on sellaista ahdistusta, josta ei voi puhua, ja jota itsekään ei kestä ajatella.

Möröt kaapeissa

Ainakin mä ton viimeisen postauksen kautta pääsin sille tasolle, että juuri enempää paljastettavaa ei sitten enää olekaan. Mietin, mikä on mun pahin pelkoni, mitä olen joutunut käsittelemään. Mikä oli hirvein asia lapsuudessa, mitä pelkäsin eniten. Äidin itsensä lisäksi pelkäsin myös hänen kuolemaansa. Hyvä äiti, paha äiti. Hyvä äiti voi loukata itsensä, hyvä äiti voi kadota jonnekin, ajaa kolarin. Hyvä äiti oli se, jonka perään itkin ja jota vielä murrosikäisenä yritin niin tolkuttomasti pelastaa. Se, jonka arkun ja hautajaiset kuvittelin etukäteen, jotta pysyn jotenkin pystyssä ja kasassa kun se päivä tulee. Kun olen ennalta varautunut. Paha äiti taas oli maaninen ja epäluotettava, unohti lapsensa kampaamon pihalle, ja heitti kaikki tavarat lelut mukaan lukien roskiin, jätti aina lääkkeet syömättä, valehteli ja manipuloi, karkasi sairaalasta, joi liikaa, tapasi miehiä ja oli aggressiivinen.

Ehkä se, että kaikki viimeisetkin luurangot päästää ulos auttaa jotenkin pääsemään niistä yli ja eteenpäin. Mikä on totuus ja mikä lapsen pelkoa ja kuvitelmaa on sitten aina veteen piirretty viiva. Kuinka paljon lapsen pelot nousevat kaikesta, mitä ei koskaan sanota ääneen. Peloista, joita kukaan aikuinenkaan ei halua sanoa ääneen, koska ne ovat liian hirveitä. Oikeastaan mummi, joka kuoli vuosi sitten, on ainoa ihminen, jonka kanssa äidin aggressiivisuudesta ja sen pimeimmistä puolista olen puhunut - ja siis vuosia myöhemmin. Mummi hoiti paljon meitä lapsia ja näki ne kaikkein hirveimmät päivät, kaikkein pahimmat psykoosivaiheet, soitti milloin poliisit, milloin ambulanssin, milloin isän.

Tyttö epäkunnossa

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko
Oletko vahva kuin vanhempi sisko
vaiko sittenkin lapsi
Oletko aivan neitsytmatka vai haaksirikko
Onko vaan aina aivan pakko
toisten toiveet täyttää

Jotain sydämessään tyttö epäkunnossa.."

Olen miettinyt paljon tuota väkivaltajuttua, olen miettinyt sitä ennenkin. Olen pohtinut sitä, milloin jonkun päässä napsahtaa. Kuka voi nähdä tai ennakoida, milloin napsahtaa. Kuinka paljon läheiset voivat ennakoida tai nähdä etukäteen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että läheisten pitäisi nähdä ja pahimmat caset pitäisi pystyä ennustamaan ja siten ennaltaehkäisemään. Psyykkisesti sairaiden ihmisten oireet eivät yleensä tule ihan yllättäen. Skitsofreenikoilla toki oireet pahenevat nopeasti, kun lääkkeet jäävät syömättä. Kuitenkaan ensimmäisiä oireita lääkkeiden lopettamisen jälkeen ei ole se, että kumauttaa jonkun hengiltä vaan yleinen sekavuus, maanisuuden lisääntyminen, naurukohtaukset, yksinpuhelu, äänet jne. Ja niihin ensioireisiin tulisi puuttua varsin nopeasti. Kuinka nopeasti niihin voi sitten puuttua, jos asuu toisella paikkakunnalla onkin sitten eri asia.

Lapsena muistan pelänneeni, että äiti puukottaa mut yöllä kun nukun. Tällöin äiti asui jo erillään ja oli tulossa kylään viikonlopuksi. Nukkui mun ja siskon kanssa samassa huoneessa, koska olivat jo eronneet isän kanssa. Etukäteen mua pelotti, koska pelkäsin äidin tekevän meille jotain. Kun äiti sitten tuli, kaikki meni hyvin ja äiti leikki paljon meidän kanssa, nauroi ja oli hyvässä kunnossa. Jälkeen päin omat pelot hävettivät ja niistä tuli huono olo. Että oli ajatellut äidistä niin pahasti. Vuosia myöhemmin mummi kertoi, että äiti oli kätkenyt huonossa kunnossa olleessaan hervottoman ison puukon talon lämmityskattilan pesään, jonka nuohooja oli sitten löytänyt ja luonnollisesti ihmetellyt asiaa. Äiti oli myös pilkkonut veljen muovisen lastenkylpyammeen puukolla palasiksi ja ilmaantunut joskus kirven kanssa kotiin. Mummi oli sitten yöllä piilottanut kirveen.

Koskaan mitään ei tapahtunut. Muistan kuitenkin myös illan, jolloin lähdimme mummin kanssa pois kotoa mummin kesäasunnolle lähes sadan kilometrin päähän, koska äiti oli karannut sairaalasta ja mummi ei halunnut olla meidän kanssa kotona, kun äiti tulee . Isä oli työmatkalla. Muistan myös sen, kun äiti ei enää tunnistanut minua ja kävi kimppuun. Olin ehkä 6v. Silloinkin tilanne kuitenkin laukesi. Jossain vaiheessa terapiaa, mulle oli shokki tajuta, että oikeasti jotain olisi voinut tapahtua. Äiti olisi saattanut ehtiä kuristaa mummon, anoppinsa, jos isä olisi lähtenyt töistä 5 minuuttia myöhemmin, eikä olisi ehtinyt väliin. Äiti olisi saattanut keksiä päästää päiviltä lapsensa, niin kuin nyt monet surulliset uutiset ovat kertoneet useammistakin äideistä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Mutta olimmeko me jotenkin erilainen perhe kuin nuo uutisten perheet? En usko. Me olimme vain onnekkaampia. Jossain vaiheessa kidutin itseäni ajatuksella, että jotain olisi voinut tapahtua. Että olisin voinut olla yksi niistä, "äiti kuristi hengiltä kolme lastaan" uutisista. Sitten päätin, ettei siinä ole mitään järkeä. En voi koskaan tietää, kuinka lähellä kuilua käytiin. Pitää vain olla kiitollinen siitä, että rajan yli ei menty. Yhtä lailla nyt on vain pakko luottaa siihen, että sen rajan yli ei mennä jatkossakaan. Ja yrittää reagoida niihin ensi oireisiin, kun niitä taas jossain vaiheessa tulee. Vaikka se olisi vain sitä, että yrittää kuulostella säännöllisesti puhelimessa, miltä toisessa päässä vaikuttaa. Ei se naks nimittäin ihan muutamassa tunnissa tai päivässäkään tule. Onneksi.

Biisin sanat: Herra Ylppö