Happy-Go-Lucky -sunnuntai

Olen ajatellut siivota vähän. Ja käydä juoksemassa. Ja ehkä myös kyläillä ystäväpariskunnan luona. Menin eilen suht ajoissa nukkumaan ja olo on tosi hyvä. Jotenkin on ollut ihanaa tehdä vähemmän töitä ja vain lötköillä. Kävin eilen katsomassa elokuvan Happy-Go-Lucky , jossa ylipositiivinen 30-vuotias ala-asteen opettaja elää elämäänsä ja löytää lopulta rakkauden. Kuulostaa tosi imelältä, mutta se oli aika hupaisa. Ja samalla kuvaus siitä, kuinka yliposiitiivisuus/onnellisuus voi olla ihan hirveän rasittavaa, vaikka päähenkilö onkin tosi sympaattinen ja kiva kaikille. Toisaalta ihan virkistävää katsottavaa kaikille ahdistuneille ja entisille ahdistuneille. Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää ja rankkaa ja kovaa.

Kuuntelin myös hieman Maijan uutta levyä, vaikken ole enää vuosiin valtavasti pitänyt Maijasta. Jotenkin Maija Vilkkumaan musiikki liittyy minun relämässäni vahvasti opiskelujen alkuun ja sinne saa mielestäni jäädäkin. Mutta levyllä oli yksi ihanan ahdistunut biisi, joka vetosi valtavasti kaikkiin opiskeluaikaisiin ahdistustunteisiini ja siihen mielialaan, joka silloin vallitsi. Ja joihin Maijakin liittyy. Tuli jotenkin nostalginen olo, vaikka onkin uusi levy. Biisi on siis Superpallo.

Jotenkin musta on valtavan kivaa, että musta ei enää tunnu kovin paljon tuolta. Ainakin nyt on sellainen olo, että pysyy jaloillaan, tulisi lähes mitä vaan.

Ahdistuksen karkoitusta vol. 2

Matkojen ostamisen lisäksi olen selättänyt ahdistusta kolmella varsin toimivalla ja vanhanaikaisella reseptillä.

1. jos työasia ahdistaa, kannattaa yrittää saada se tehtyä ja pois päiväjärjestyksestä. Olenkin siis tehnyt esitystäni lähinnä iltaisin kotona, kun olen voinut rauhassa keskittyä. Nyt ei sitten ahdista enää niin paljon, kun tiedän jo, mitä suunnilleen olen puhumassa.
2. Olen käynyt urheilemassa joka päivä töiden jälkeen. Kummasti on parempi olo ja kirkkaampi mieli.
3. Olen pitänyt itseni kiireisenä, jolloin en ole ehtinyt niin paljon ajattelemaan.

Olen kyllä hieman ehtinyt miettiä sitä, onko kyseessä vain normaali kolmenkympin kriisi, ja työturhautuminen (olen aika turhautunut omaan toimenkuvaani töissä). Vai onko vain niin, että tietynlaista ahdistusta en tule pääsemään karkuun edes terapian käymisestä huolimatta. Eli onko minulla edelleen taipumus ahdistua helpommin kuin jollain Pirkko-perustyypillä, vaikka olisinkin käynyt terapiassa? Toki osaan nyt analyysin työkalujen avulla hallita paremmin tunteita ja etsiä ratkaisuja, mutta ahdistuneisuuden tunteet ovat siis olleet viime päivinä harvinaisen voimakkaita. Toki taka-alalla on myös aiemmin kuvaamaani yleistä ahdistusta ja muutoshalua. Mutta hieman mietityttää, mikä on normaalia ahdistusta ja kuinka paljon negatiiviset tunteet vähenesivät, jos saisin esim. työasian ratkaistua? Toisaalta ahdistuksessa on se hyvä puoli, että se potkii toimimaan. Luultavasti jossain vaiheessa osaan sitten vasta omaan kysymykseeni.

Hengitä syvään, ota rauhallisesti

Mulla on ollut koko kevään sellainen odotteluvaihe, kuten kirjoitin. Nyt kun terapia on ohi, on vapautta enemmän, rahaa enemmän, aikaa enemmän ja kesäloma tulossa (VAPAA-AIKAA!). Levottomus vain kasvaa ja toisaalta pelkään, että elämä juoksee jossain ohi. Kauhean hämmentävää, kun voikin ruveta ajattelemaan asioita ja elämäänsä ihan eri tavalla kuin ennen. Oikeasti isommin, eikä vain odotella. Olen joutunut aika paljon miettimään, mitä oikein haluan ja tällä hetkellä en yhtään tiedä mitään varmasti.

Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.

Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.

Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.

Valituksesta toimintaan

Sen sijaan, että vain valitan ja haikailen, olen päättänyt ruveta toimimaan. Olen siis aloittanut kaksi pienempää projektia:

1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.

Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.

Liian turvallista liian varhain?

Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.

Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?

Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.

Ainutlaatuinen, friikki minä

Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.

Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.

Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.

Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"

Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)

Mitä pitäisi vielä erityisesti käsitellä terapiassa?

Puhuttiin taas lopettamisesta eilen Terpan kanssa ja mietin, mitä aihealueita haluaisin vielä erityisesti käsitellä. Ehkä luottamusta, avoimuutta ja avun pyytämistä muilta. Toisaalta äiti nyt väkisinkin on vienyt aikaa, voimia ja ajatuksia. Silti en haluaisi puhua vain äidistä, sillä kyseessä on kuitenkin minun analyysini, ei äidin. Äiti nyt on aina ja edelleen sairas, eikä se muuksi muutu, joten tärkeämpää on miettiä omia asioita ja omia ahdistuksia. Lisäksi haluan puhua edelleen parisuhdeasioista ja fiiliksistäni sen suhteen. Onneksi tässä nyt on vielä muutama kerta jäljellä.

Vähän kurjaa, että tuli tälläinen ahdistus nyt tähän loppuun. Sinänsä ihan hyvä, että nyt eikä huhtikuussa, kun olen lopettanut terapian. Toisaalta tilanne on taas rauhoittunut, eli olen taas aika lailla palannut normaaliin olotilaan, ei enää koko ajan ahdista.

Mietin aika paljon viime viikonloppuna sitä, kuinka paljon on hyötyä siitä, että kulkee kaikkien pahimpienkin tunteiden läpi. Analyysiinhän kuuluu olennaisena osana menneiden kaivelu, jonka johdosta joutuu myös palaamaan niihin tunnetiloihin, joita on aiemmin kokenut. Vaikka mulla ei mielestäni kovin usein ole ollut mitään varsinaisia regressiokokemuksia (esim. taantumista lapsen tunteisiin), niin olen silti joutunut käymään monia tunteita ja kipuja läpi ja erityisesti muutamien aikuisiän kriisien yhteydessä vanhat tunteet ovat nousseet aika voimakkasti mieleen. Näin olisi varmasti käynyt ilman analyysiäkin, mutta se, kuinka syvälle niihin menee ja kuinka paljon niissä rämpii on sitten ollut eri juttu. Ehkä olisin pyrkinyt enemmän ohittamaan niitä sen sijaan, että olen mennyt tunteisiin mukaan ja tavallaan elänyt niitä uudestaan.

Tämä on kai se analyysin ja muiden terapioiden suurin ero. Analyysissä mennään kaikkien pohjamutien läpi, lyhytterapioissa vain keskitytään tulevaan. Tekeekö pohjamutien kaivelu oikeasti onnellisemmaksi? Voi olla, ettei mitenkään säännönmukaisesti, mutta minusta siitä on ollut hyötyä ja apua. Ei tietenkään sillä hetkellä, kun rämpii pahimmissä pöpeliköissä. Silloin kaikki on vain kamalaa ja ahdistavaa. Mutta loppujen lopuksi uskon, että on helpompi elää, mitä vähemmän on mörköjä kaapeissa. Mitä vähemmän on sellaista ahdistusta, josta ei voi puhua, ja jota itsekään ei kestä ajatella.

Möröt kaapeissa

Ainakin mä ton viimeisen postauksen kautta pääsin sille tasolle, että juuri enempää paljastettavaa ei sitten enää olekaan. Mietin, mikä on mun pahin pelkoni, mitä olen joutunut käsittelemään. Mikä oli hirvein asia lapsuudessa, mitä pelkäsin eniten. Äidin itsensä lisäksi pelkäsin myös hänen kuolemaansa. Hyvä äiti, paha äiti. Hyvä äiti voi loukata itsensä, hyvä äiti voi kadota jonnekin, ajaa kolarin. Hyvä äiti oli se, jonka perään itkin ja jota vielä murrosikäisenä yritin niin tolkuttomasti pelastaa. Se, jonka arkun ja hautajaiset kuvittelin etukäteen, jotta pysyn jotenkin pystyssä ja kasassa kun se päivä tulee. Kun olen ennalta varautunut. Paha äiti taas oli maaninen ja epäluotettava, unohti lapsensa kampaamon pihalle, ja heitti kaikki tavarat lelut mukaan lukien roskiin, jätti aina lääkkeet syömättä, valehteli ja manipuloi, karkasi sairaalasta, joi liikaa, tapasi miehiä ja oli aggressiivinen.

Ehkä se, että kaikki viimeisetkin luurangot päästää ulos auttaa jotenkin pääsemään niistä yli ja eteenpäin. Mikä on totuus ja mikä lapsen pelkoa ja kuvitelmaa on sitten aina veteen piirretty viiva. Kuinka paljon lapsen pelot nousevat kaikesta, mitä ei koskaan sanota ääneen. Peloista, joita kukaan aikuinenkaan ei halua sanoa ääneen, koska ne ovat liian hirveitä. Oikeastaan mummi, joka kuoli vuosi sitten, on ainoa ihminen, jonka kanssa äidin aggressiivisuudesta ja sen pimeimmistä puolista olen puhunut - ja siis vuosia myöhemmin. Mummi hoiti paljon meitä lapsia ja näki ne kaikkein hirveimmät päivät, kaikkein pahimmat psykoosivaiheet, soitti milloin poliisit, milloin ambulanssin, milloin isän.

Taas asteen verran rauhallisempaa

Äiti oli soittanut, mutta olin juuri kaupassa. En soittanut vielä takaisin. En jaksanut. Muuten alkaa taas rauhoittua. Flunssa/a-virus/mikä onkaan alkaa vähän hellittää ja olen ollut taas töissä. Toisaalta hyvä, että pystyin flunssan varjolla olemaan poissa töistä alkuviikon, koska olin henkisesti niin väsynyt, rikki ja pihalla. Nyt kun olen taas saanut itseni vähän enemmän kasaan, on taas ok olla töissä. Saa muuta ajateltavaa ja elämä tuntuu taas vähän normaalimmalta. Enemmän omalta. Mua rauhoittaa aina se, että mun oma elämä on kuitenkin aika hyvin. Kaikki ei ole niin kauheaa, eikä äidistä riippuvaista. On sähköposteja, joihin on pakko vastata. On asioita, joihin pitää ottaa kantaa. On laskuja, jotka pitää tiliöidä, on kolleegoita, jotka kyselevät. On palavereja, joihin on pakko mennä. Vaikka lopun ajan leijuisi jossain, ajatukset yleensä löytävät neutraaleimmille vesille. Se helpottaa.

Olen mä toki alkanut surulaihduttaa. Aina kun mulla on kriisi, niin mä kontrolli-/surulaihdutan. Ehkä se tuo jotain järjestystä. Kun pari päivää menee minimiravinnolla, niin sitä on sitten helppo jatkaa vähän aikaa. Tulee hallinnan tunne ja onnistumisen elämyksiä siitä, että vaaka näyttää vähän paremmin. Kipeänä ei voi urheilla, joten ei ole pakko myöskään syödä normaalisti. No, niin kauan kun on normaalipainoinen, ei ole kyse mistään ongelmasta. Mä olen ihan liian tasapainoinen, että se kestäisi pitkään. Erojen jälkeen yleensä kyllästyn jossain vaiheessa. Tulee sellainen olo, että paskaakos tuon takia itseäni näännytän. Ihan hullu ja turha äijä. Ja laihdun ehkä 3 kiloa, josta yksi tulee nopeasti takaisin. No nyt ei ole ollut kyllä nälkäkään. Osittain se on ihan psykologistakin, kun on riittävän ahdistunut olo, ei vaan huvita syödä.

Onneksi on terapia

Juuri näiden viikonloppujen jälkeen kaipaan eniten terapeuttia. Normaali arkihan sujuu ihan hyvin, mutta pahimmat äiti-kriisit on ihana kaataa jonkun toisen niskaan. Niistä tulee vähän pienempiä kriisejä. Jäsenneltäviä ja pureskeltavia. Ystävien kanssa en edelleenkään oikein osaa äitiin liittyviä tunteita jakaa. Se, että äitini hallusinoi jonkun tappamisesta tuntuu jo itsellekin liian raskaalta käsitellä saati sitten jaettavaksi. Vaikka toki kyseessä oli vain ohimenevä harha, eihän häntä muuten olisi pois päästetty. Ääniä äiti nyt on kuullut aika ajoin vuosikaudet. En minä niidenkään sisältöä tiedä, ja ketään hän ei ole koskaan oikeasti vahingoittanut. Toki aggressiivista käytöstä oli lapsuudessani, mutta sekin oli enemmän esineisiin kuin ihmisiin kohdistuvaa. Lääkityksen alaisena äitini on lempeä ja kiltti.

En oikein tiedä, kuinka suuri moraalinen velvollisuus lapsilla on huolehtia vanhemmistaan, jos nämäkään eivät ole huolehtineet heistä? Toisaalta minun kohdallani ei ole kyse siitä, etteikö äiti olisi halunnut. Hän on halunnut aivan liikaakin ja yrittää vieläkin, vaikkei keinoja aina olisikaan. Suru lasten menetyksestä on niin tolkuton ja vielä sairauden muovaama, että sen käsitteleminen muun perheen kanssa on ollut täysin mahdotonta. Sen painon alla on sitten unohtunut myös se toinen kipu. Lasten suru äidin menetyksestä. Siitä ei sitten juurikaan puhuta.

Onks ollut mitään miesjuttuja?

Ei. Eipä ihmeemmin. On se vaan kumma, etten ole tavannut elämäni suurta rakkautta tai vain seikkaillut kukasta kukkaan samalla kun lopetan terapiaa. Ja panikoin äidistä. Ahdistun äidistä. Vaihdan pomoa ja teen hulluna töitä. Kuinka ihanaa olisi, jos olisi vain varaa liihottaa miehestä toiseen, mutta kun kaikilla ei vaan ole sitä vaihtoehtoa.

Ton viime viikonlopun jälkeen mä en enää tiedä, mitä voin vastata. Pystynkö olemaan korrekti ja ohittamaan aiheen. Mulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa käydään tää sama keskustelu joka s..nan kerta kun nähdään. Kuin maailmassa ei mitään muuta olisi kuin miehiä, seksiä, seikkailuja, poikia, juttuja, pokausta, bileitä, pikkutoppeja, tanssilattioita ja drinkkejä. Ei ole varsinkaan jos on sinkku. Mä olen niin väsynyt siihen. En siis bileisiin vaan siihen, että mun pitää selittää, miksi ei ole ollut mitään. Kun ei vaan ole ollut aikaa, energiaa, voimia, mitään annettavaa kenellekkään, kiinnostanut tavata ketään ja vielä kipeäkin. On se niin helvetin kumma, että munkin elämäntilanteessa on muutakin mietittävää kun bileet ja pojat. Välillä vain toivoisi, että jos on joku Jumala, niin se tiputtaisi mun rakkaat, pinnalliset bimboystävät pääedellä johonkin isoon, syvään ojaan, jossa ne sitten heräilisivät aika nopeasti.

Äidin kanssa kaikki on aina äidin ehdoilla. Mun sairastuminenkin (siis kuumeeseen sunnuntaina) menee äidin ehdoilla. Äiti panikoi, äiti käskee jäädä hänen luokseen sairastamaan kuin pienen lapsen (äiti tää on vain kuumetta, kyllä se ohi menee), äiti soittaa joka päivä, koska pelkää, että tukehdun. Ei tule ääntä = tukehdun. Äiti soittaa siskolle, koska pelkää, että tukehdun. Niin tukehdunkin. Tukehdun äitiin. Äiti käskee minun tulla moneksi viikoksi kesällä lomailemaan hänen luokseen ja loukkaantuu kun en innostu. Äiti ei halua ymmärtää, että olen aikuinen, äiti haluaa antaa minulle lahjoja ja ostaa sukat kokoa 34-36. Oma kokoni on 39. Äidin 40. Samoin siskon.

Äiti on aina halunnut, että jättäisin työni ja muuttaisin maalle. Koska hän ei viihtynyt kaupungissa, minäkään en saisi viihtyä. Minun ystäviäni hän ei hyväksy ja on heille mustasukkainen, koska he vievät minut pois hänen luotaan. Annan aikaani ystäville, mutten äidille. Minun pitäisi opiskella toinen tutkinto, koska äitikin halusi. Äiti ei ollut tyytyväinen ensimmäisessä ammatissaan. Siksi hän oli lähes pettynyt kun kuuli minun viihtyvän työssäni. Äiti haluaa omistaa kaiken, päättää kaiken, tunkea liian lähelle tuntematta lapsiaan oikeasti. Kun minut jätettiin viimeksi, äiti totesi ykskantaan puhelimessa. "Sinä olet vain liian kranttu!" Iskin luurin korvaan enkä käynyt yli puoleen vuoteen.

Suhteeni äitiin on kai vieläkin murrosikäisen tasolla. Väittelemme, riitelemme, haluan päästä mahdollisimman kauaksi äidistä useimmiten. Häpeän häntä, kun kuljemme kadulla. Kun olin murrosiässä yritin pelastaa äidin alkoholilta. Olla hänen äitinsä. Ehkä pääsemme vielä joskus ohi tämän vaiheen. Ehkä kun minulla joskus on mies ja perhe, äiti sallii minun elää omaa elämääni ja olla aikuinen. Äiti ei muuten koskaan kysy, olenko tavannut ketään. Ei, koska sitä hän pelkää. Olisi vielä joku muu, joka erottaisi hänet minusta.

Väsynyt, turtunut, kipeä

Eilen oksensin kaiken syömäni. Senkin vähän, mikä meni alas. Tänään on ollut jo fyysisesti parempi päivä. Toisaalta olen sitten tuijottanut tapetteja eilisenkin edestä. Äidin luona kaikki oli nyt hyvin, mutta rupesi ahdistamaan niin paljon, etten voi enää olla siellä jatkossa kahta yötä. En vain kestä sitä möykkyistä sohvaa, en sitä, etten nuku, en äitiä, en miesystävää, haluan vain pois.

Äiti oli mennyt marraskuussa niin sekaisin, ettei ollut edes tuntenut avomiestään ja ollut suljetulla useamman viikon. Sitten lähes 3 kk sairaalassa avoimella puolella. Siinä ei ole mitään uutta, mutta sitä ei vain ole tapahtunut vuosiin. Siinäkään ei ole mitään uutta, että on paranoideja oireita. Mutta näin pahoja ne eivät ole olleet vuosiin. Vaihdevuodet kai sekoittavat. Miesystävä sanoi, etteivät voineet päästää äitiä pois sairaalasta, koska hän oli sanonut, että hänen on käsketty tappaa joku. Nyt miesystäväkin tuntui olevan peloissaan. Oli kysynyt äidiltä, ettei kai ne ole käskenyt sun häntä tappaa. Äiti oli vastannut, ettei tietenkään. Mä en enää jaksa. Mä en halua tätä enää.

Ulospäin kaikki vaikutti olevan aika normaalia. Nyt lääkitys on ok, ja äiti käy psykiatrilla tiuhaan tahtiin. Silti mun teki mieli vain kadota sieltä. Mä en enää jaksa tätä. Mä en halua ottaa vastuuta kenestäkään. En jaksa, en pysty. En voi vahtia, mitä joku satojen kilometrien päässä asuva mielisairas saa päähänsä tehdä tai olla tekemättä. Mä en voi muuttaa sinne, mä en voi vahtia sitä, ja olen raukkamainen. Ja jätän kaiken vastuun miesystävälle. Niin kauan kun mun ei ole pakko tehdä mitään mä suljen korvat ja leikin etten ymmärrä. Leikin, että se ei kosketa mua. Mä olen asunut eri paikkakunnalla mun äidin kanssa siitä asti kun menin kouluun. Mä en voi nyt yhtäkkiä ruveta elämään sen ehdoilla. Mutta pelottaa silti, että se vielä joku päivä koittaa vahingoittaa itseään tai muita.

Kuuntele tämä tarina

Sain juuri luettua aiemmin keskusteluissa esille nousseen Jorge Bucay:n kirjan Kuuntele tämä tarina. Kirja oli hyvä, joskaan en jäänyt pohtimaan kaikkia tarinoita kovin syvällisesti. Lisäksi takakannen Ben Furmanin suitsutus sai minut alkuun suhtautumaan siihen vähän epäluuloisesti. Mikä johtuu siitä, että olen lukenut Furmanin Kaikilla on oikeus onnelliseen lapsuuteen, joka oli mielestäni ihan asiallinen, mutta aika yksioikoinen. Mutkat vedettiin suoriksi aika rankalla kädellä.

Mutta siis takaisin Bucay:n kirjaan. Kirjoittaja on argentiinalainen psykoterapeutti, joka on kirjoittanut useampia kirjoja. Pitkässä terapiassa olevalle kirja tuo vähän täysin uusia ahaa-elämyksiä, koska monia kirjan teemoista on tullut jo itsekin pohdittua tai sitten ne eivät vain tunnu niin olennaisilta tai omakohtaisilta, mutta sen sijaan omia ajatuksia täydentävänä, peilaavana ja haastavana lukukokemuksena se toimi hyvin. Lisäksi se oli viihdyttävä. Kirja loppuu oivaltavaan ajatukseen hylkäämisen pelosta kaiken pahan olon käynnistävänä voimana.

"Kaikki alkoi sinä harmaana päivänä,
jona sanoit ylpeästi:
"MINÄ OLEN!"
Ja tietämättä hävetäkö vai arkaillako,
painoit pääsi
ja vaihdoit sanasi ja asenteesi
ajatukseen
"MINUN PITÄISI OLLA.."

Siitä kai tässä kaikessa on mullakin pohjimmiltaan ollut kyse. On aina pitänyt niin hirveästi olla jotain. Vahvempi. Parempi. Kauniimpi. Rakastettavampi. Älykkäämpi. Riippumattomampi. Itsenäisempi. Jotain muuta kuin se tietty lapsi, tyttö, nuori aikuinen silloin joskus jossain.

Ajatuksia herättämä kysymys oli: Onko totta, että on parempi kärsiä todellisuudesta paljon, kuin nauttia tietämättömänä kuvitellusta maailman kaikkeudesta? Mihin voidaan käyttää tietoisuutta, joka on täynnä yksinäisyyttä ja itsen kanssa tehtyjä eksistentaalisia kompromisseja?

Sen sijaan hauska kysymys oli: Mitä psykoterapia on? Onko se valtavan suuri "herkille" tarkoitettu turhautumistehdas?