Koulusurmista heränneitä ajatuksia

Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.

Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.

Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.

Tyttö epäkunnossa

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko
Oletko vahva kuin vanhempi sisko
vaiko sittenkin lapsi
Oletko aivan neitsytmatka vai haaksirikko
Onko vaan aina aivan pakko
toisten toiveet täyttää

Jotain sydämessään tyttö epäkunnossa.."

Olen miettinyt paljon tuota väkivaltajuttua, olen miettinyt sitä ennenkin. Olen pohtinut sitä, milloin jonkun päässä napsahtaa. Kuka voi nähdä tai ennakoida, milloin napsahtaa. Kuinka paljon läheiset voivat ennakoida tai nähdä etukäteen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että läheisten pitäisi nähdä ja pahimmat caset pitäisi pystyä ennustamaan ja siten ennaltaehkäisemään. Psyykkisesti sairaiden ihmisten oireet eivät yleensä tule ihan yllättäen. Skitsofreenikoilla toki oireet pahenevat nopeasti, kun lääkkeet jäävät syömättä. Kuitenkaan ensimmäisiä oireita lääkkeiden lopettamisen jälkeen ei ole se, että kumauttaa jonkun hengiltä vaan yleinen sekavuus, maanisuuden lisääntyminen, naurukohtaukset, yksinpuhelu, äänet jne. Ja niihin ensioireisiin tulisi puuttua varsin nopeasti. Kuinka nopeasti niihin voi sitten puuttua, jos asuu toisella paikkakunnalla onkin sitten eri asia.

Lapsena muistan pelänneeni, että äiti puukottaa mut yöllä kun nukun. Tällöin äiti asui jo erillään ja oli tulossa kylään viikonlopuksi. Nukkui mun ja siskon kanssa samassa huoneessa, koska olivat jo eronneet isän kanssa. Etukäteen mua pelotti, koska pelkäsin äidin tekevän meille jotain. Kun äiti sitten tuli, kaikki meni hyvin ja äiti leikki paljon meidän kanssa, nauroi ja oli hyvässä kunnossa. Jälkeen päin omat pelot hävettivät ja niistä tuli huono olo. Että oli ajatellut äidistä niin pahasti. Vuosia myöhemmin mummi kertoi, että äiti oli kätkenyt huonossa kunnossa olleessaan hervottoman ison puukon talon lämmityskattilan pesään, jonka nuohooja oli sitten löytänyt ja luonnollisesti ihmetellyt asiaa. Äiti oli myös pilkkonut veljen muovisen lastenkylpyammeen puukolla palasiksi ja ilmaantunut joskus kirven kanssa kotiin. Mummi oli sitten yöllä piilottanut kirveen.

Koskaan mitään ei tapahtunut. Muistan kuitenkin myös illan, jolloin lähdimme mummin kanssa pois kotoa mummin kesäasunnolle lähes sadan kilometrin päähän, koska äiti oli karannut sairaalasta ja mummi ei halunnut olla meidän kanssa kotona, kun äiti tulee . Isä oli työmatkalla. Muistan myös sen, kun äiti ei enää tunnistanut minua ja kävi kimppuun. Olin ehkä 6v. Silloinkin tilanne kuitenkin laukesi. Jossain vaiheessa terapiaa, mulle oli shokki tajuta, että oikeasti jotain olisi voinut tapahtua. Äiti olisi saattanut ehtiä kuristaa mummon, anoppinsa, jos isä olisi lähtenyt töistä 5 minuuttia myöhemmin, eikä olisi ehtinyt väliin. Äiti olisi saattanut keksiä päästää päiviltä lapsensa, niin kuin nyt monet surulliset uutiset ovat kertoneet useammistakin äideistä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Mutta olimmeko me jotenkin erilainen perhe kuin nuo uutisten perheet? En usko. Me olimme vain onnekkaampia. Jossain vaiheessa kidutin itseäni ajatuksella, että jotain olisi voinut tapahtua. Että olisin voinut olla yksi niistä, "äiti kuristi hengiltä kolme lastaan" uutisista. Sitten päätin, ettei siinä ole mitään järkeä. En voi koskaan tietää, kuinka lähellä kuilua käytiin. Pitää vain olla kiitollinen siitä, että rajan yli ei menty. Yhtä lailla nyt on vain pakko luottaa siihen, että sen rajan yli ei mennä jatkossakaan. Ja yrittää reagoida niihin ensi oireisiin, kun niitä taas jossain vaiheessa tulee. Vaikka se olisi vain sitä, että yrittää kuulostella säännöllisesti puhelimessa, miltä toisessa päässä vaikuttaa. Ei se naks nimittäin ihan muutamassa tunnissa tai päivässäkään tule. Onneksi.

Biisin sanat: Herra Ylppö

Onneksi on terapia

Juuri näiden viikonloppujen jälkeen kaipaan eniten terapeuttia. Normaali arkihan sujuu ihan hyvin, mutta pahimmat äiti-kriisit on ihana kaataa jonkun toisen niskaan. Niistä tulee vähän pienempiä kriisejä. Jäsenneltäviä ja pureskeltavia. Ystävien kanssa en edelleenkään oikein osaa äitiin liittyviä tunteita jakaa. Se, että äitini hallusinoi jonkun tappamisesta tuntuu jo itsellekin liian raskaalta käsitellä saati sitten jaettavaksi. Vaikka toki kyseessä oli vain ohimenevä harha, eihän häntä muuten olisi pois päästetty. Ääniä äiti nyt on kuullut aika ajoin vuosikaudet. En minä niidenkään sisältöä tiedä, ja ketään hän ei ole koskaan oikeasti vahingoittanut. Toki aggressiivista käytöstä oli lapsuudessani, mutta sekin oli enemmän esineisiin kuin ihmisiin kohdistuvaa. Lääkityksen alaisena äitini on lempeä ja kiltti.

En oikein tiedä, kuinka suuri moraalinen velvollisuus lapsilla on huolehtia vanhemmistaan, jos nämäkään eivät ole huolehtineet heistä? Toisaalta minun kohdallani ei ole kyse siitä, etteikö äiti olisi halunnut. Hän on halunnut aivan liikaakin ja yrittää vieläkin, vaikkei keinoja aina olisikaan. Suru lasten menetyksestä on niin tolkuton ja vielä sairauden muovaama, että sen käsitteleminen muun perheen kanssa on ollut täysin mahdotonta. Sen painon alla on sitten unohtunut myös se toinen kipu. Lasten suru äidin menetyksestä. Siitä ei sitten juurikaan puhuta.

Väsynyt, turtunut, kipeä

Eilen oksensin kaiken syömäni. Senkin vähän, mikä meni alas. Tänään on ollut jo fyysisesti parempi päivä. Toisaalta olen sitten tuijottanut tapetteja eilisenkin edestä. Äidin luona kaikki oli nyt hyvin, mutta rupesi ahdistamaan niin paljon, etten voi enää olla siellä jatkossa kahta yötä. En vain kestä sitä möykkyistä sohvaa, en sitä, etten nuku, en äitiä, en miesystävää, haluan vain pois.

Äiti oli mennyt marraskuussa niin sekaisin, ettei ollut edes tuntenut avomiestään ja ollut suljetulla useamman viikon. Sitten lähes 3 kk sairaalassa avoimella puolella. Siinä ei ole mitään uutta, mutta sitä ei vain ole tapahtunut vuosiin. Siinäkään ei ole mitään uutta, että on paranoideja oireita. Mutta näin pahoja ne eivät ole olleet vuosiin. Vaihdevuodet kai sekoittavat. Miesystävä sanoi, etteivät voineet päästää äitiä pois sairaalasta, koska hän oli sanonut, että hänen on käsketty tappaa joku. Nyt miesystäväkin tuntui olevan peloissaan. Oli kysynyt äidiltä, ettei kai ne ole käskenyt sun häntä tappaa. Äiti oli vastannut, ettei tietenkään. Mä en enää jaksa. Mä en halua tätä enää.

Ulospäin kaikki vaikutti olevan aika normaalia. Nyt lääkitys on ok, ja äiti käy psykiatrilla tiuhaan tahtiin. Silti mun teki mieli vain kadota sieltä. Mä en enää jaksa tätä. Mä en halua ottaa vastuuta kenestäkään. En jaksa, en pysty. En voi vahtia, mitä joku satojen kilometrien päässä asuva mielisairas saa päähänsä tehdä tai olla tekemättä. Mä en voi muuttaa sinne, mä en voi vahtia sitä, ja olen raukkamainen. Ja jätän kaiken vastuun miesystävälle. Niin kauan kun mun ei ole pakko tehdä mitään mä suljen korvat ja leikin etten ymmärrä. Leikin, että se ei kosketa mua. Mä olen asunut eri paikkakunnalla mun äidin kanssa siitä asti kun menin kouluun. Mä en voi nyt yhtäkkiä ruveta elämään sen ehdoilla. Mutta pelottaa silti, että se vielä joku päivä koittaa vahingoittaa itseään tai muita.