Että hän muistaisi saman

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."

Kipeänä kotona Anaïsin kanssa

Makaan vain kotona, syön linssi-korianterikeittoa ja luen Anaïs Ninin päiväkirjaa, yhtä monista. . Aamulla olen nukkunut ja niistänyt ehkä järven.. Onneksi tajusin olla menemättä töihin, koska olo on rehellisesti sanottuna ihan hirveä. Pääsin nyt vasta alkuun, vaikka ostin kirjan ajat sitten. Kannattaa siis olla sairaana. Töissä ahertamisen sijaan voi keskittyä paljon kiinnostavampien asioiden lukemiseen ja pohtimiseen.

Luin päiväkirjojen ensimmäisen osan joskus nuorempana, kun en ollut vielä itse käynyt analyysissä. Ensimmäisessä osassa hän aloittaa analyysin ja nyt toisessa osassa Nin opiskelee (pikemminkin perehtyy) New Yorkissa analyytikoksi. Ihan mielenkiintoista ja jotenkin hyvin älyllistä, sivistynyttä ja samalla radikaalia. Toisen päiväkirjan alkaessa Anaïs on vasta 31-vuotias, mutta silti jotenkin paljon kypsempi ja syvällisempi kuin kukaan ikinä tuntemani ihminen. Nykyajan hektisyys varmaan pinnallistaa ja tekee kärsimättömäksi ja itse olen siitä ainakin mahtava esimerkki. Ahdistun heti, jos pitäisi jotenkin olla liikaa paikallaan, odottaa, hyväksyä, että mitään ei tapahdu heti, eikä niin nopeasti kun minä haluan. Kai me ollaan "kaikki mulle nyt ja heti" sukupolven tuotteita, kuten ystäväni S totesi joskus aiemmin.

Lisäski erittäin viehättävää sekä Ninissä, että toisessa ihailemassani kirjailijassa Simone de Beauvoirissa on se mieletön kyseenalaistamisen kyky, rohkeus etsiä omaa polkuaan elämässä ja pohdiskelevuus. Ja he ovat kuitenkin eläneet aika paljon ennen meitä ja ovat silti kyenneet olemaan paljon rohkeampia ja radikaalimpia kuin suurin osa omasta ikäluokastani. Ja heillä ei edes ollut kovin paljon malleja tai esikuvia toisin kuin minun sukupolveni naisilla.

Anaïs kirjoittaa muuten terapian lopettamisesta hauskasti. "Potilaani kärsivät yksinäisyydestä. Heidän sairautensa eristää heidät. Mutta kun he ovat parantuneet, he kärsivät toisenlaisesta yksinäisyydestä, koska on enemmän neurootikkoja kuin entisiä neurootikkoja. Ja entisillä neurootikoilla on erikoinen ymmärryksensä ja erikoinen kielensä."

Kuuntele tämä tarina

Sain juuri luettua aiemmin keskusteluissa esille nousseen Jorge Bucay:n kirjan Kuuntele tämä tarina. Kirja oli hyvä, joskaan en jäänyt pohtimaan kaikkia tarinoita kovin syvällisesti. Lisäksi takakannen Ben Furmanin suitsutus sai minut alkuun suhtautumaan siihen vähän epäluuloisesti. Mikä johtuu siitä, että olen lukenut Furmanin Kaikilla on oikeus onnelliseen lapsuuteen, joka oli mielestäni ihan asiallinen, mutta aika yksioikoinen. Mutkat vedettiin suoriksi aika rankalla kädellä.

Mutta siis takaisin Bucay:n kirjaan. Kirjoittaja on argentiinalainen psykoterapeutti, joka on kirjoittanut useampia kirjoja. Pitkässä terapiassa olevalle kirja tuo vähän täysin uusia ahaa-elämyksiä, koska monia kirjan teemoista on tullut jo itsekin pohdittua tai sitten ne eivät vain tunnu niin olennaisilta tai omakohtaisilta, mutta sen sijaan omia ajatuksia täydentävänä, peilaavana ja haastavana lukukokemuksena se toimi hyvin. Lisäksi se oli viihdyttävä. Kirja loppuu oivaltavaan ajatukseen hylkäämisen pelosta kaiken pahan olon käynnistävänä voimana.

"Kaikki alkoi sinä harmaana päivänä,
jona sanoit ylpeästi:
"MINÄ OLEN!"
Ja tietämättä hävetäkö vai arkaillako,
painoit pääsi
ja vaihdoit sanasi ja asenteesi
ajatukseen
"MINUN PITÄISI OLLA.."

Siitä kai tässä kaikessa on mullakin pohjimmiltaan ollut kyse. On aina pitänyt niin hirveästi olla jotain. Vahvempi. Parempi. Kauniimpi. Rakastettavampi. Älykkäämpi. Riippumattomampi. Itsenäisempi. Jotain muuta kuin se tietty lapsi, tyttö, nuori aikuinen silloin joskus jossain.

Ajatuksia herättämä kysymys oli: Onko totta, että on parempi kärsiä todellisuudesta paljon, kuin nauttia tietämättömänä kuvitellusta maailman kaikkeudesta? Mihin voidaan käyttää tietoisuutta, joka on täynnä yksinäisyyttä ja itsen kanssa tehtyjä eksistentaalisia kompromisseja?

Sen sijaan hauska kysymys oli: Mitä psykoterapia on? Onko se valtavan suuri "herkille" tarkoitettu turhautumistehdas?

Psykoanalyysikirjallisuutta

Selasin eilen illalla joitakin vuosia sitten ostamaani Vapaan assosiaation paluu -kirjaa, koska se tuli puheeksi keskustelussa Trinityn kanssa. Löytyy lyhyt kuvaus esim. täältä. En ole varmaan koskaan ennen viitsinyt kirjaa lukea kokonaan - niin kuin en nytkään - mutta luin siitä siis osia. Kieltämättä osa näistä teoriakirjoista antaa kyllä koko prosessista ihan hullun kuvan tai ehkä pikemminkin psykoanalyysin taustoista ja tavasta nähdä esim. naisen kehityskaari. Tuntuu kuin äidistä irtautumisen jälkeen (eli siis kai uhmaiän jälkeen) koko ihmisen kehitys riippuisi suhteesta penikseen! Isän penikseen, omaan peniksettömyyteen, poikien peniksiin.. HIHAA.

Ei siis ihme, että analyysillä on vähän outo maine tavisten keskuudessa.
Mä en ainakaan muista, että penis olisi ollut millään tavalla mitenkään vaikuttava asia mihinkään mun lapsuudessani. Tai että siihen olisi liittynyt mitään vahvoja mielikuvia. Koko yhdyntäjuttukin selvisi mulle varmaan suhteellisen myöhään ja siitäkään en muista mitään ihmeellistä AHAA-elämystä. Sen kyllä muistan kun 5-vuotiaana pohdin naapurin pojan kanssa, joka oli 6 v. että mistä tietää, että joku on jonkun isä. (Äitini oli väittänyt minulle, että isäni ei ole oma isäni, vaan oikea isäni on Amerikan presidentti ja tätä siis pohdimme sitten yhdessä). Olimme molemmat niin pieniä, että niin presidentti kuin seksikin olivat aika etäisiä ja kaukaisia asioita. Joten emme keksineet muuta kuin, että asuu yhdessä äidin kanssa samassa talossa tms. Mutta jos se ei ollutkaan se juttu, niin sitten oli aika monimutkaista.

Muutenkin mua häiritsee noissa kirjoissa hirveästi se, että nainen nähdään niin kovin heikkona ja herkkänä suhteessa miehiin. Suurinpiirtein suora lainaus kirjasta: "Blaa blaa blaa..tyttö voi masentumatta kilpailla poikien kanssa, vaikka häviääkin heille. (Kuvaa siis fyysistä aktiiviteettia, ei henkistä). Itse ainakin muistan olleeni ala-asteella lähes kaikkia poikia pidempi enkä kokenut poikia mitenkään voittamattomiksi ja suunnattomasti paremmiksi missään perusliikuntajutuissa. Enemmän kyse on kuitenkin yksilöistä koulumaailmassakin. Lisäksi lapsi voi onnistua ja pärjätä hyvin monella muulla saralla kuin liikunnassa ja hakea sitä kautta onnistumisia, varsinkin kun tytöt kampittavat pojat lähes kaikissa kouluaineissa.