Kun kerran tuli lapsiaiheesta kirjoitettua, niin..

Tänään kävi vähän kummallinen sattuma, jonka seurauksena olen ollut vähän kypsä. Eräs työkaveri tuli kysymään, että odotanko vauvaa. Olin ihan että HÄH, en todellakaan. Johtui siis siitä, että mulla oli empire-mallinen tunika ja olin juuri käynyt tukevahkolla juhannuslounaalla, mutta en todellakaan ole lihonut mitenkään erityisesti. Jotenkin aika ärsyttävää. No kolleega oli tietty ihan paniikissa ja valtavan nolo ja pahoillaan. Yritin ottaa tilanteen huumorilla sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olin aika loukkaantunut.

Kun muutenkaan en ole tavannut ketään ihanaa miestä eikä voinut iloita silleen naiseudestani ja vartalostani missään seksisuhteessa, niin on jotenkin aika ärsyttävää vastailla tuollaisiin kysymyksiin. Kun en edes voisi olla raskaana, kun pyhästä hengestä en nyt kuitenkaan sikiä. Ja ottaa siksikin päähän, etten ole voinut urheiluvamman takia tänä keväänä liikkua ihan samaan tahtiin kuin normaalisti. Painan ehkä sen kaksi, maksimissaan kolme kiloa enemmän kuin normaalisti. Mutta siis HALOO!(Mun BMI on jotain 22,5 kun se ennen oli ehkä 22,0.)Ja ylipäänsä painon pieni nousu harmittaa kyllä jonkun verran, kun itsekin huomaa vähän pyöristyneensä. En olisi kaivannut mitään työkaveria huomauttelemaan asiasta noin niin kuin muuten. Muutenkin aika väsynyt olo ja juhannuksena ei mitään ihmeellistä ja erityisen ilahduttavaa ohjelmaa. Perusperhejuhannusta ym. Voin nyt sitten mennä vaikka lenkille tiputtamaan kilojani grillaamisen tilalta.

Ei kenenkään kundin mahaa työkaverit tuolla tavalla vahdi. Toki ajatus oli varmaan kaunis, mutta jotenkin aika kypsää.

Taas asteen verran rauhallisempaa

Äiti oli soittanut, mutta olin juuri kaupassa. En soittanut vielä takaisin. En jaksanut. Muuten alkaa taas rauhoittua. Flunssa/a-virus/mikä onkaan alkaa vähän hellittää ja olen ollut taas töissä. Toisaalta hyvä, että pystyin flunssan varjolla olemaan poissa töistä alkuviikon, koska olin henkisesti niin väsynyt, rikki ja pihalla. Nyt kun olen taas saanut itseni vähän enemmän kasaan, on taas ok olla töissä. Saa muuta ajateltavaa ja elämä tuntuu taas vähän normaalimmalta. Enemmän omalta. Mua rauhoittaa aina se, että mun oma elämä on kuitenkin aika hyvin. Kaikki ei ole niin kauheaa, eikä äidistä riippuvaista. On sähköposteja, joihin on pakko vastata. On asioita, joihin pitää ottaa kantaa. On laskuja, jotka pitää tiliöidä, on kolleegoita, jotka kyselevät. On palavereja, joihin on pakko mennä. Vaikka lopun ajan leijuisi jossain, ajatukset yleensä löytävät neutraaleimmille vesille. Se helpottaa.

Olen mä toki alkanut surulaihduttaa. Aina kun mulla on kriisi, niin mä kontrolli-/surulaihdutan. Ehkä se tuo jotain järjestystä. Kun pari päivää menee minimiravinnolla, niin sitä on sitten helppo jatkaa vähän aikaa. Tulee hallinnan tunne ja onnistumisen elämyksiä siitä, että vaaka näyttää vähän paremmin. Kipeänä ei voi urheilla, joten ei ole pakko myöskään syödä normaalisti. No, niin kauan kun on normaalipainoinen, ei ole kyse mistään ongelmasta. Mä olen ihan liian tasapainoinen, että se kestäisi pitkään. Erojen jälkeen yleensä kyllästyn jossain vaiheessa. Tulee sellainen olo, että paskaakos tuon takia itseäni näännytän. Ihan hullu ja turha äijä. Ja laihdun ehkä 3 kiloa, josta yksi tulee nopeasti takaisin. No nyt ei ole ollut kyllä nälkäkään. Osittain se on ihan psykologistakin, kun on riittävän ahdistunut olo, ei vaan huvita syödä.